Kissoja ja ihmisiä

Porvoolaisessa Uusimaa-lehdessä oli koskettava uutinen. Toimittaja Eija Quinlan sai takaisin kissansa, joka oli ollut kateissa kolme vuotta. Ihmeellisen yhteensattuman seurauksena kissa löysi vuosien harhailun jälkeen tien emäntänsä luo.

Kun luin aamukahvipöydässä tämän uutisen vaimolleni, toinen kissoistamme, se tuuhea harmaa, sai mustasukkaisuuden puuskan, kun puhuttiin muista kissoista. Herättääkseen huomiota se puski itsensä kirjahyllyn läpi ja pudotti lattialle kirjan. Poimin sen talteen. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. Erinomainen ja samalla kuvaava valinta kissalta.

Päivittelimme vaimoni kanssa toimittaja Quinlanin Zelda-kissan kohtaloa. Mutta sitten muistimme: meidän kissammehan se muinoin todellisen harharetken teki.  Eräs edesmenneistä kissoistamme, jättiläiskokoinen kolli, todellinen varailves, sai nimittäin kerran päähänsä poistua kotoaan.  Ja se hävisi sille tielleen SEITSEMÄKSI vuodeksi, kunnes palasi takaisin kotiin!

Seitsemän vuotta vieraalla maalla ja sen jälkeen kotiin. Kissa oli kokenut kovia. Korva oli rutussa, mutta henki tallella. Kissan kohtalossa oli jotain raamatullista. Tuhlaajakissa, Slösarkatten, Prodigal cat. Kaikki jatkui tästä eteenpäinkin raamatullisessa hengessä.

Toivuttuaan rasituksistaan ja syötyään kunnolla kissa asettui nimittäin mielipaikalleen ikkunan ääreen ja esti muita kissoja hyppäämästä sisään. Vertaus armottomasta palvelijasta! Kissa sai kokea armoa, mutta osoitti rakkaudettomuutta kissalähimmäisiään kohtaan, niin kuin asia nykyaikaisella hengellisellä kielellä ilmaistaan.

Kerroin kissamme harharetkestä eräässä lasten joulutilaisuudessa. Muutamaa päivää myöhemmin ujon näköinen pikkutyttö rohkaistui kaupan jonossa kysäisemään: Jäikö se kissa nyt teille? –  Ja vielä väitetään, ettei saarnoista saa palautetta.

Joskus aamuisin lukiessani hetkipalveluksen mukaista rukousta jompikumpi kissoistamme hiipii luokseni, hyrisee lempeästi, siristelee silmiään. Pyhää Franciscusta mukaillen: tämä, jos mikä, on luomakunnan ylistyslaulua. Yleisesti tiedetään, että Franciscus saarnasi linnuille.  Todennäköisesti hän puhutteli myös kissoja. Oletettavaa on, että saarnat näille kahdelle kohderyhmälle oli käytännön syistä pidettävä erikseen…

Kadehdin paavi Benedictusta. Hänen elämästään on kirjoitettu kuvaus kissan näkökulmasta. Kysymyksessä on teos: Joseph und Chico. Eine Katze erzählt aus dem Leben von Papst Benedikt XVI ( italialainen käännös Un gatto racconta la vita di Papa Benedetto XVI) ’kissa kertoo paavi Benedictuksen elämästä’. Tässä lastenkirjassa paavin elämää seurataan hänen uskollisen kissansa silmin.

Ortodoksinen piispa Arseni, kissojen ystävä hänkin, meni niin pitkälle, että kysyi taannoin leikkimielisesti eräässä kolumnissaan, luopuiko paavi virastaan siksi, ettei saanut kissaansa Vatikaaniin mukaan. Siellä kun on eläintenpitokielto. Mene tiedä, saattaa pitää paikkansa.

Joka tapauksessa kissojen lempeä hyrinä vahvistaa uskoani siihen, että elämällä on Jumalan sille antama tarkoitus. Meille jaksetaan jankuttaa, että elämä on vain möykky, joka sattumanvaraisesti heitetään eteemme avaruuden mustasta yöstä. Ripaus aminohappoja, suolaa, fosforia, hiiltä…siinä koko ihmiselämä, ei muuta.

Uskokoon, ken tahtoo. Minä ja kissamme olemme vahvasti eri mieltä.

  1. Kuulin uutisista, että Turkkiin olisi tullut rajan yli Syyriasta 70 000 IS:ää pakenevaa kurdipakolaista vuorokauden aikana.

    Jotkut kurdeista olisivat tahtoneet mennä Syyriaan taistelemaan IS:ää vastaan, mutta Turkki on kuulemma sulkenut rajalla pääsyn siihen suuntaan? Miksi ihmeessä?

    IS on tosiaan varsinainen ihmiskunnan vihollinen, eivät salli eriuskoisten rauhallista rinnakkaiseloa. IS tappaa kristittyjä, jesidejä, kurdeja ja shiioja, ainoastaan juuri heidän laillaan ajattelevat äärisunnit lienevät kelvollisia elämään IS:n alaisuudessa. He tappavat myös siviileitä, naisia, lapsia, täysin piittaamatta kansainvälisestä oikeudesta sodankäyntiin liittyen.

    IS on niin sairas ja vaarallinen terroriporukka, että todellakin ansaitsisi rauhoittajakseen monikansalliset ja monikulttuuriset yhdistyneet vastarintajoukot. Vähintä, mitä joka maa voisi tehdä, olisi osallistua näiden joukkojen aseistukseen ja varustamiseen. Kurdit olisivat paras keihäänkärki näissä joukoissa, sillä tuntevat aluetta ja olosuhteita ja omaavat kokemusta opertatiivisesta toiminnasta kyseisissä olosuhteissa.

    IS on vaarallinen syöpä, mikä leviää, ellei sitä tuhota.

Kirjoittaja

Hakamies Heikki
Hakamies Heikki
Olen vanheneva pappismies, jolla on takana miltei kolmekymmentä vuotta kirkkoherrana. Kaikesta huolimatta olen edelleen järjissäni. Tarkkailen epätoivoisesti elämänmenoa toivoen joskus siitä jotain ymmärtäväni.