Kirkossa vain, evankeliumin täden

Automatkalla tuli vaimon kassa juttua eri herätysliikkeistä. Sitten hän kysyi: “mihinkähän me kuulutaan”. Aika hankala kysymys. Ollaan oltu niin monessa mukana, vastasin. Sitten hän itse keksi ratkaisun; “olemme viidesläisiä ”. Siitä eteenpäin onkin sitten jo paljon vaikeampi omaa ryhmää löytää.

Meidän työpöytämme on kirkko. Viidesläisinä ilman kirkon jäsenyyttä olisimme, kuin tietokone ilman ohjelmia. Kirkko-ja kirkon oppi, on se työalusta jossa haluamme olla mukana. Se millaisissa kriiseissä kirkko kulloinkin on, niin sen ei tarvitse horjuttaa haluamme toimia kirkossa. Tavallaan olemme sen kriisien ulkopuolella. Kriisit sisältävät aina myös uusia mahdollisuuksia, eikä kriisien tarvitse häiritä omaa osallistumistamme, tai toimintaamme kirkon sisällä. Kirkon kriisit ei horjuta uskoamme, eikä luottamustamme siihen, että jatkossakin voimme pitää kirkkoa työpöytänämme. Siksipä viidesläisillä ei ole tarvetta perustaa omia kirkkoja. Evankeliumi ei ole muuttunut miksikään ja kirkossa olemme evankeliumin palveluksessa.

69 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    lahjan vastaanottamista ei yleensä pidetä ansioituneena suorituksena. sitä ilman ei tietenkään voi jäädä. usko vaatii vastaanottamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekkasydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi, mitä tämä usko on ja kehen?

    Minulle se on usko Jumalaan ja siitä seuraa Jeesuksen Sanoihin.

    Onko kiertotietä sydämen uskoo siis muualta kuin Jeesuksen kautta ja Hänen Sanojen?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Usko kohdistuu enemmän Jeesuksen pelastustekoon kuin hänen sanoihinsa. Jumalan Pojan syntyminen ihmiseksi, elämä ihmisenä ihmisten joukossa ja inhimillinen kärsimys ja kuolema on toinen puoli tätä. Toinen puoli on jumalallinen synnin ja kuoleman kukistaminen ylösnousemuksessa ja palaaminen Isän rinnalle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Usko on uskoa siihen että Vapahtajamme on sovittanut syntimme ja meillä on siksi vapaa ja luottavainen pääsy Taivaallisen isän yhteyteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Olet Ari usein esittänyt, että kirkon kaste muka pelastaisi, ilman uskoa. Sellaista ei Luther opettanut. Kaste ei ole mikään automaatti, joka varassa mennään taivaaseen. Sen sijaan se, että ihminen ainoastaan uskoo sen, että Kristus on sovittanut hänet Jumalan kanssa, tekee hänet vanhurskaaksi, eli Jumalalle kelpaavaksi. Usko yhdistettynä kasteeseen pelastaa, mutta ei tietenkään ilman uskoa.

    Moni lapsi kasvaa lapsen uskossa aikuisuuteen. Pitäen Raamattua kaikin osin totena. Tämä ei kuitenkaan ole vanhurskauttavaa uskoa. Ei siis ollenkaan riitä se, että uskoo Raamatun olevan Jumalan sanaa. Silloin ihminen luottaa vielä omaan uskoonsa ja sen riittävyyteen. Näin hän pyrkii omalla uskollaan taivaaseen. Ilman häävaatteita. Tuossa vertauksessa mies heitettiin ulos, koska hän oli mennyt häihin omissa vaatteissaan. Siihen aikaan nimittäin häihin tulijoille annettiin vaate juhlan järjestäjiltä. Samoin uskovan on omistettava Kristuksen vanhurskaus ja pukeuduttava siihen, jotta hänestä tulee oikeasti Jumalan lapsi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.