Kirkossa on kahden tason jäseniä

”Ei pidä vetää Jumalan nimeä (siunausta) sinne, minne se ei kuulu. Ne asiat, mitkä Hän sallii ja siunaa, on kyllä selkeästi ilmoitettu Raamatussa. Muut ovat sitten sen pahanhengen töitä, joista pyrkikäämme eroon.”  (Samuel Kettunen)

Tuo on tyypillinen vastaus, kun olen kysellyt, milloin pääsen kirkossa vihityksi sen ihmisen kanssa, jonka kanssa sain kirkollisen vihkimyksen 1973.

Vastaus heijastaa sitä huonosti piilotettua ajattelutapaa, että kirkossa on tällä hetkellä kahden tason jäsenyys: osalle annetaan pyhä toimitus, osalta se kielletään. Armo on unohdettu jonnekin.

Minä ja entinen puolisoni olemme konfirmoituja kirkon jäseniä, täysijärkisiäkin. Kun meitä ei vihitä Jumalan edessä, hänen sanaansa esillä pitäen ja rukouksen ilmapiirissä, koemme väistämättä olevamme huonommiksi arvioituja kuin muut. Transtaustaisena minut on välillä julistettu avioon naisen kanssa kelpaamattomaksi. Nyt valtio en sallisi, mutta kirkko kieltää.

Tiedän, että voisimme saada kirkollisen vihkimisen, kun pyytäisimme sitä tiedossa olevilta avaramman avioliittokäsityksen omaavilta papeilta. Emme kuitenkaan halua tehdä sitä nurkan takana, vaan avoimesti uskosta ja kirkon jäsenyydestä iloiten ja ilman että joutuisimme tietoisesti toimimaan vastoin piispamme ohjetta.

Olisi hyvä, jos kirkon jäsenet olisivat samanarvoisia.

Hyvä olisi sekin, jos minua ei taas kerran leimattaisi ikävästi, kun tätä kyselen.

  1. Marja-Sisko.

    Kiitos rohkeudestasi nostaa kipeä asia keskusteluun.

    On ollut aika, jolloin henkilön juridinen sukupuoli on voitu korjata vain, jos hän ei ole avioliitossa. Avioliitossa olevan henkilön on siis ollut pakko erota, jotta hän on voinut jatkaa oikeana pitämänsä ratkaisun toteuttamista. Nyt kun avioliittolaki on muuttunut, vasten tahtoaan eroamaan joutuneet puolisot voisivat niin halutessaan ikään kuin palauttaa alkuperäisen liittonsa voimaan. Paitsi että asia ei ole niin yksinkertainen kirkon silmin.

    Minulla on käsitys, että piispoille on kirkon vanhoissa kanoneissa suotu oikeus myöntää poikkeuksia sääntöihin. Voisin kuvitella, että maastamme löytyy piispa tai piispoja, jotka voisivat toimittaa avioliittoon vihkimisen kuvaamiesi olosuhteiden vallitessa siten, että lopputulos on kuten kerrot toivovasi: mitään ei tehdä nurkan takana.

    Rohkaisen sondeeraamaan, löytyisikö ratkaisu tilanteeseesi piispallisen kaitsennan aarrearkuista.

    Kertaan rohkaisuksi myös historiaa. Emmekö kirkkona onnistuisi tässäkin, kun kelvollinen ratkaisu vihkimyksille kyettiin löytämään myös runsaat kolme vuosikymmentä sitten?

    Oli aika, jolloin pappiskutsumuksen elähdyttämät teologinaiset eivät voineet tulla vihityiksi papiksi siinä hiippakunnassa, jossa heidät oli kutsuttu kirkon palvelukseen lehtoreina. Muut piispat avasivat silloin katedraalinsa heidän vihkimyksilleen.

    Mutta kaikki toteutettiin hallinnollisessa yhteistyössä lähettävän piispan kanssa. Siltoja lähtöhiippakuntaan ei siis missään vaiheessa poltettu, vaan kun pappisvihkimyksen perusteena ollut virkamääräys toisessa hiippakunnassa oli päättynyt, pappisnaiset saivat palata takaisin lähtöhiippakuntaansa toteuttamaan kutsumustaan.

    • Toki asiaa voi hämmentää katsomalla onko kyse edellisissä substansseissa pyytämisestä, antamisesta, vaikko lupaamisesta.

      Edellisestä pääsee kun huomaa katsoa asian Jumalalle viimekädessä ratkaistavaksi kun Hänellä aikaa tälläiseen on. Jotenkin huomaisin meidän olevan ensimmäisenä katsomaan asian hyvät päätelmät.

  2. Minä ja vaimoni saimme ensiksi siviilivihkimisen, koska silloisessa asuinmaassamme kaikki vihkimiset tapahtuvat pormestarin toimesta. Mutta saimme myös kirkollisen vihkimyksen, koska halusimme niin, ja sikäläisissä olosuhteissa se oli mahdollista.

    Minua surettaa sinun tilanteesi Marja-Sisko, enkä edes osaa kuvitella, millainen taakka sinulla ja perheelläsi on tässä kannettavana.

    Joka viikko ajattelen, että eroan kirkosta. Mutta sitten aina palaan ajatukseen, että miksi lähtisin kirkosta, joka päivä päivältä muuttuu yhä enemmän myös minunnäköisekseni. Työelämässä jo ennen vanhaan opin, että mitään organisaatiota ei voi muuttaa ulkoapäin. Kirkon sisällä toimiessamme, saamme hitaan kirkkolaivan kääntymään.

    • Kannattaisi perustaa oma seurakunta. Se olisi ketterä koskissa ja kääntyisi hetkessä.

      Kirkkolaiva jatkaa samaan suuntaan seuraavat kaksi tuhatta vuotta.

    • ”Kannattaisi perustaa oma seurakunta. Se olisi ketterä koskissa ja kääntyisi hetkessä.” Tämä ’apartheid’ on tullut tutuksi Werner Janhosen kommenteista. Kristillisyyden tulisi olla yhteyden rakentamista eikä ’hengellisten reservaattien’ perustamista hankalissa kysymyksissä eri kannalla oleville.

    • Kristillisellä kirkolla on pelkästään 5400 lähetysjärjestöä. Jotka tekemällä omaa työtä rakentavat kirkkoa.

      On vain yksi porukka jolla ei ole aikomustakaan rakentaa omaa työtä mutta aikoo vähemmistö diktatuurilla sanella miten kirkossa tulee elää.

      5400 lähetysjärjestön lisäksi voisi olla yksi järjestö joka tekisi työtä bride tarpeeseen. Martti Pentti voisi olla rakentamassa tälläista järjestöä.

    • Sukupuolivähemmistöjen oikeudet on varmaankin monen kristillisen järjestön asialistalla. Se ei ole minkään vähemmistön ’omaa työtä’ vaan olennainen osa kristittyjen yhteistä vastuuta heikommassa asemassa olevista lähimmäisistään. On maita, joissa käsitellään elämän ja kuoleman kysymyksiä. Valitettavasti myös kuoleman asialla on kristityiksi itseään kutsuvia.

    • Kaikki järjestöt ovat pienten vähemmistöjen järjestöjä, jonne kokoontuu muutamia.

      Homoilla on yhdenvertainen vastuu järjestää omaa toimintaa kuin muillakin.

      Tietysti, kun ei itse viitsi tehdä mitään on käytännöllistä yrittää tettää kaikilla muilla oman ideologiansa mukaista työtä.

      Jonka jalka kapsaa. Sen järjestössä suu napsaa.

    • ”Homoilla on yhdenvertainen vastuu järjestää omaa toimintaa kuin muillakin.” Heillä on yhdenvertainen oikeus osallistua kaikkeen inimilliseen toimintaan. Heillä on myös oikeus vaatia oikeuksiaan. Vastuu oikeuksien toteutumisesta on sen sijaan kaikilla. Tämä tarkoittaa tietysti kaikkia enemmän tai vähemmän syrjittyjä ryhmiä.

    • Lentopalloilijat, koripalloilijat, suunnistajat, jalkapalloilijat, muusikot, homot, kielikurssilaiset, taidekerhot, lesbot, timpurit he kaikki voivat tulla seurakunnan yhteisiin kokouksiin.

      Mutta kaikki järjestävät omat harjoitukset lentopallolle, koripallolle jne….

    • Lentopalloilijallakaan ei ole oikeutta mennä jääkiekkoilijoiden harjoitukseen ja sanoa, että minulla on oikeus pelata jääkiekkoharjoituksissa lentopalloa.

      Kaikilla on yhteinen velvollisuus järjestää, että minä voin pelata lentopalloa kaikkialla.

    • ”Lentopalloilijat, koripalloilijat, suunnistajat, jalkapalloilijat, muusikot, kielikurssilaiset, taidekerhot, timpurit… He kaikki voivat tulla seurakunnan yhteisiin kokouksiin.” Homoja ja lesboja on mukana varmaankin kaikissa näissä harrastuksista. Tällaisilla ’mikä ei kuulu joukkoon?’ -listoilla ei perustella yhtään mitään.

  3. Jouni Parviainen avaa selkeästi Marja-Sisko Aallon tilanteen taustaa. Ennen kuin Ollista saattoi tulla Marja-Sisko, heidän tuli ottaa avoero aiemman puolisonsa kanssa. Nyt he toivoisivat voivansa saattaa aikaisemman avioliittonsa jälleen voimaan kirkollisen vihkimyksen kautta.

    Koska avioero on toteutunut tosiasia, on edellä ketjussa esitetyt heitot sen edelleen voimassaolosta lähinnä loukkauskiviä., jotka eivät edistä kunnioittavaa keskustelua.

    Marja-Sisko on nyt eri sukupuolta, kuin aiemmin saman henkilön kanssa avioliitossa ollessaan. Siksipä kirkkomme sisäinen kiista avioliittokäsityksestä koskettaa häntähenkilökohtaisesti. Teologina hän varmasti ymmärtää skismamme juuri syyt, eikä niitä ole tässä tarpeen tarkemmin avata. Ihmisenä ja kumppaninsa puolisona hän kuitenkin kaipaa sitä samaa kunnioitusta kuin kuka tahansa muukin ihminen.

    Toisaalta myös Marja-Sisko Aallon aivan varmasti ihmisenä ymmärtää, etteivät kaikki toiveet ja odotukset elämässä täyty. Hän ilmoittaa tietävänsä, että he voisivat saada kirkollisen vihkimisen, kun pyytäisivät sitä tiedossa olevilta avaramman avioliittokäsityksen omaavilta papeilta. He eivät kuitenkaan halua toimia niin. Miksi? Koska, kirkko ei ole sen näköinen, jonka näköiseksi Marja-Sisko haluaisi kirkon muuttuvan, siis kirkko jossa samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen ei olisi pappisviran velvollisuuksien ja piispojen ohjeiden vastaista.

    Kirkon ei kuitenkaan tule olla sen näköinen kuin Marja-Sisko Aalto tai vaikkapa minä toivoisin sen olevan, vaan kirkon tulisi olla sen näköinen kuin Kristus toivoisi kirkon olevan. Kaikki henkilökohtaiset odotukset eivät siis kirkossa täyty ja itse asiassa hyvä niin.

    • Toivottavasti Jukka oppii joskus asettumaan toisen ihmisen elämän tilanteeseen ihan oikeasti (jota, otaksuen, että hän on kristitty) häneltä edellytän, eikä vain heittää näitä ällöttäviä: ’ Toisaalta myös Marja-Sisko Aallon aivan varmasti ihmisenä ymmärtää, etteivät kaikki toiveet ja odotukset elämässä täyty’ -kommentteja.

      Haluaisitko Jukka lukea itsellesi ja perheellesi julkisella palstalla kirjoitettuja kommentteja siitä, miten kaikki toiveet ja odotukset ovat / eivät ole elämässänne täyttyneet? Tai ylipäänsä, mitä sinun perheesi saisi toivoa elämältään? Ja jonkun juristin tänne kirjoittamina? Joku – niin kuin sinä – kaikkien asioiden asiantuntija sanelisi sinulle ja perheellesi, mitkä teidän perheen toiveet ja odotukset saisivat olla? Niin, no ja tietysti kaikki käärittäisiin jonkinmoiseen raamattupakettiin? Sinusta se olisi hieno juttu?

Kirjoittaja

Marja-Sisko Aalto
Marja-Sisko Aalto
Pappi, rovasti, kirjailija, entinen kirkkoherra Imatralla ja sitten tuomiokapitulin notaari Kuopiossa, nyt eläkemuorina. Ihmisen ja uskon puolesta. Sattuneesta syystä sydämellä monet asiat, vaikkapa eri tavoin siipeensä saaneet ihmiset. Vapauteen Kristus vapautti meidät!