Kirkko ja kaupunki -lehti julkaisi Haagan seurakunnan kirkkoherran tehtävästä pois jäävän Heikki Nenosen haastattelun (K&k 27.2.23). Tuossa haastattelussa hän kertoo kriittisesti omia, henkilökohtaisia kokemuksiaan kirkon toimintakulttuurista. Jatkan samasta aiheesta ja korostan, että nämä mietteet ja kokemukset ovat omiani eivätkä suoraan liity Heikin kertomaan.

Kaikissa organisaatioissa on hyvää ja huonoa, niin myös kirkossa. Oikeastaan Suomen ev.lut. kirkko nimistä organisaatiota ei ole olemassa, ei ainakaan yhtenä toimijana. Kirkkomme koostuu seurakunnista ja edelleen seurakunnat kuuluvat hiippakuntiin. Sitten on Kirkkohallitus ja monipolvinen kirkon keskushallinto. Seurakunnat eivät myöskään ole kukin yhden hallinnon ja johtamisen alla vaan jossakin on yhden seurakunnan tilanne, jossakin seurakuntayhtymä ja jossakin yksi laajentunut seurakunta, jossa on joko alueita, ”alueseurakuntia” tai kappeliseurakuntia. ”Alueseurakunta” lainausmerkeissä siksi, että sellaista ei meidän säännöksemme virallisesti tunne.

Toimintakulttuurissa on kysymys juuri organisaatiosta, johtamisesta, vallankäytöstä ja kaikesta, mikä liittyy työn tekemiseen ja sen tausta-asioihin. Olen itse kokenut osin samansuuntaisia kokemuksia, joista Heikki Nenonen haastattelussa kertoo. Samoin monet muut kirkossa toimivat ovat kokeneet.

Pitää myös kirjoittaa asian toinen puoli, siis se myönteisempi. Minut papiksi vihkinyt piispa Kalevi Toiviainen sanoi jossakin yhteydessä, että kirkon työ ja papin työ on rikkaampaa kuin mikään muu työ. Siinä hän varmasti oli ainakin osittain oikeassa. Hän tarkoitti varmaan sitä, miten papin työssä ollaan elämän eri asioiden ja erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Hän viittaasi myös kirkon ja työn juhliin.

Kirkossa ja seurakunnissa on monenlaista ja monen tasoista johtamista: On hyvää ja huonoa. Oma havaintoni on, että usein johtaminen on keskinkertaista ja joskus erinomaista, valitettavasti joskus myös huonoa tai sellaista, että siinä on johtamiseen sopimattomia piirteitä. Itse olen kaivannut työn suunnitteluun ja kehittämiseen aivan toisenlaista otetta kuin mitä yleensä on. Olen itse muussa yhteydessä saanut kokemusta siitä, millaista parempi toiminta näissä on. Itse en ole ehkä kyennyt parempaan ja toisaalta roolini on ollut sellainen viime vuodet, etten ole voinut paljoa asioihin tässä mielessä vaikuttaa.

Kirkon rakenteista olen tällä alustalla kirjoittanut usein. Pääajatus niissä on ollut se, että pitää päästä ketterämpään ja kevyempään organisaatioon. Toinen asia on, miten se voidaan toteuttaa. Näissäkin on hyvä tarkastella kirkon tehtävää ja toisaalta sitä, missä ja miten valtaa käytetään.

Heikki Nenonen kiinnitti huomiota Helsingin seurakuntayhtymään. En osaa siihen ottaa kantaa, mutta muuten jaan Nenosen ajatuksen paikallisseurakunnan ja yhtymän rooleista. Seurakuntayhtymän tulisi olla taustalla oleva tukirakenne, joka hoitaa tiettyjä tehtäviä ja seurakunnat ovat kirkon tehtävän toteuttajia paikallistasolla ja ruohonjuuritasolla. Yhtymille on toki omaisuuden, taloushallinnon ja vaikkapa viestinnän lisäksi uskottu joitakin kirkon ”selektiivejä” kuten vaikkapa sairaalasielunhoitoa ja mahdollisesti erityisnuorisotyötä.

Yhtymien ja seurakuntien asetelmaa ja tehtäviä on syytä tarkastella ja jättää ainakin yhtymien ”paisuttaminen” pois, jos sellaista on päässyt tapahtumaan. Joskus kuulin kehuttavan Joensuun seurakuntayhtymän ideaa ja mallia, mutta en tiedä siitä nykyisellään enempää.

Yhden, laajan seurakunnan tilanteessa ja niiden eri organisaatiomalleissa voi ilmetä samanlaisia ongelmia kuin yhtymien kohdalla. Kyse on siitä, miten ”emäseurakunta” toimii ja millaiseksi muodostuu alueseurakuntien tai kappeliseurakuntien rooli. Emäseurakunta on nimensäkin puolesta ”emä” eli keskus, mutta siinäkin on kisaus sen vahvistamiseen ja paisuttamiseen alueellisten seurakuntayhteisöiden kustannuksella, osin tiedostamatta ja osin tietoisen vallankäytön kautta ja vaikkapa taloudellisilla perusteilla.

Tein itse virkaurani loppusuoralla ratkaisun, että jään työstäni pois reilu vuosi ennen varsinaista eläkeaikaani. Koen helpotusta jättää tiivis työ ja oman organisaationi kiusallisina, turhauttavina ja ärsyttävinä pitämäni asiat. Samalla tiedän, että koen myös luopumisen tyhjyyttä, koska työssä on tosiaan ollut myös sitä rikkautta, josta piispani vuosikymmeniä sitten puhui.

Kirkossamme on tosiaan paljon hyvää ja paljon myös pyrkimystä kehittää sitä, mikä ei ole hyvää. Suurempaa muutosta kuitenkin tarvitaan. Toiminnan ja talouden kannalta liian raskaat rakenteet kaipaavat remonttia. Ehkä remonttia kaipaa myös toimintakulttuuri ainakin niiden piirteiden osalta, jotka turhauttavat ja syövät monilta motivaation.

Toivo Loikkanen (kirkon töissä eri viroissa 1.4.86-31.7.23)