Kirkon tärkein kysymys kirkolliskokouksen nelivuotiskaudella

Ydinjuttu

Moni nostaa peukun pystyyn sen puolesta, että kirkon tärkein kysymys tulevalla kirkon nelivuotiskaudella on päätös avioliitolain seurauksista kirkossa. Tämän asian kautta mitataan monen mielestä kirkon kyky uudistaa ajatteluaan ihmisiä silmiin katsoen ja samalla pitkää perinnettä kunnioittaen.

Mutta tämä kysymys ei ole kirkon tärkein asia. Kirkon uskottavuuden ja sanoman kannalta ydinkysymys on se, onko kirkko valmis yhä uudestaan keskittymään kahteen asiaan, jotka ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puolta. Erottamattomia ja yhteen liimattuja. Siinä mielessä se yksi ja tärkein asia on:

elää Jumalan armosta ja olla edelleen armon, rakkauden ja oikeudenmukaisuuden verkostona niiden kanssa, jotka kulloinkin ovat eniten uhattuina ja kärsivät eniten.

Juuret

Kristinuskoa ei olisi olemassa, jos varhaisimmat Jeesuksen seuraajat eivät olisi rakastaneet toisiaan ja antaneet nälkäisille syötävää ja juotavaa, myös tuntemattomille. Kristittyjen määrä oli parin vuosisadan ajan vain pahainen yhden tai kahden prosentin marginaali moniuskontoisen Välimeren ympäristössä. Se erottui muista sillä, se hyväksyi joukkoonsa orjat ja vapaat, miehet ja naiset, vauraat ja köyhät. Vaikka eripuraa saattoi esiintyä, niin Jeesuksen seuraajien mentaalinen DNA-rakentui yrityksestä ottaa joukkoon ja välittää.

Varhaisina vuosisatoina ei tunnettu nykymerkityksessä sanaa ”diakonia”, mutta hehku paloi komeasti. Meille samat asiat nostavat esiin lukuisia kysymyksiä: miten kristittyinä puolustamme sellaista yhteiskunnallista linjaa, joka sekä Suomessa että kansainvälisesti edistää tasauksen hidasta mutta määrätietoista toteutumista.

Uudet tutkimustiedot kertovat diakonian yhä suuremmasta painoarvosta. Kirkon tutkimuskeskuksen vs. johtajan Kimmo Ketolan mukaan juuri diakonia on se, mikä tällä hetkellä motivoi kirkkoon kuulumiseen. ”Se, että kirkko puolustaa julkisuudessa köyhiä ja syrjäytyneitä, on vähintään jokseenkin tärkeä jäsenyyden peruste kolmelle neljästä kirkkoon kuuluvasta. Kahdelle kolmasosalle vastaavasti syynä on kirkon apu kolmannen maailman ihmisille.”

Neljä isoa asiaa

1. Yhdessä! Kirkossa olennaista on se, ettemme ulkoista köyhien ja tarpeessa olevien huolenpitämistä asiassa erityisesti koulutetulle joukolle vaan olemme liikkeellä koko yhteisönä.

2. Osaajia! Tarvitsemme myös hyvin koulutettuja erityisosaajia ja seurakuntien sisäisiä konsultteja – siis diakoniatyöntekijöitä ja myös diakoniapappeja.

3. Ohjausta! Kokonaiskirkon tasolla tarvitaan jatkuvaa ohjausta diakoniamyönteisyyteen. Tarvitsemme keskustelua ja päätöksiä, joilla taataan diakonian kehittyminen yhä selkeämmin kaikkien kristittyjen diakoniaksi, jossa erityisesti koulutetuilla on erityinen asema paikallisseurakunnassa.

4. Tarvitaan lisää tukea! Vuonna 2014 kirkko antoi suoraa taloudellista apua diakoniassa 7,7 miljoonaa euroa.  Diakoniatyöntekijöitä oli1393 (vertailuksi: pappeja 2119 ja perheneuvonnassa 160). Laajasti ymmärrettynä kirkon ”palvelusektori” kulutti kirkon vuosikatteesta 13,6% eli 140 miljoona.

Tämä ei ole lopulta kovin suuri luku ollakseen kirkon huippujuttu. Tästä päätetään seurakunnissa, mutta kirkolliskokouksen tehtävänä on antaa mentaalista ohjausta erityisesti juuri nyt talouden vaikean vaiheen puristuksessa.

4. Vihdoin! Kirkolliskokouksessa tulee myös viedä diakonaattiprosessi päätökseen ja kirjata lakiin monet nykyiset käytännöt. Asian tutkimuksellinen tausta on nyt paljon selkeämpi kuin pari vuosikymmentä aiemmin ja päätöksenteko perustellumpaa.

Kari Latvus
TT, kirkkohallituksen yhteiskunnallisen työn asiantuntija