Kirkon talous dieetillä  – ketä tai mitä ei enää tarvita?

Ensin pidät kirjaa pari kuukautta lainassa edes avaamatta koko opusta. Sitten kun tulee kiire palauttaa teos ennen laina-ajan tai lainaajan loppua,  huomaat pienen selailun jälkeen, että kirjan tärkein anti on ulkoistettu kansiin. Valokuvan ottaminen on tämän päivän tapa tehdä muistiinpanoja. Näin lukijakin pääsee  helpommin kärryille.

Kirjan otsikko haastaa: ETÄNÄ – TOIMISTOA EI TARVITA. Kirja on julkaistu v. 2014, joten se, mikä pari vuotta sitten saattoi tuntua uudenkarhealta ja selittelyjä vaativalta asialta, on juuri nyt todeksi elettävää työelämää.

Aika aikansa kutakin. V. 1980 kirkkoherranvirasto oli nuorelle papinplantulle keskeisen tärkeä paikka. Kaikki pienen seurakunnan työntekijät olivat tavoitettavissa konttorilta lähestulkoon päivittäin, aivan erityisesti klo 11, jolloin säännöllisesti kokoonnuttiin taukotilaan pyöreän pöydän ääreen kaffelle.  Tunnelma oli epävirallinen, leppeä, hauskakin. Ja siinä iloisen pulputuksen lomassa (kahvinkeitin ja työtoverit) oli helppo pitää minipalavereita työtovereitten kanssa. Ja hommat hoituivat!

Kun toimin ns. virallisena apulaisena (lue: virastorotta), minulla oli oma työhuone, jossa päivystin neljä tuntia päivässä kolme kertaa viikossa.   Minulla oli käytössäni lankapuhelin, pallopääsähkökirjoituskone sekä valtavan iso ns. työnjakokirja, jota luin hartaasti ääneen joka toisena keskiviikkoaamuna  työntekijäkokouksessa. Kaikki seurasivat luentaa omista kalentereistaan ja tekivät samalla lisämerkintöjä allakoihinsa.

Tuosta samaisesta työhuoneen ikkunasta katson Bulevardin elämän menoa vielä nykyäänkin, 36 vuotta myöhemmin. Tosin konttorimme on ehtinyt vuosien kuluessa sijaita välillä kolmessa muussakin paikassa. Eikä tämä kyseinen ikkuna enää kuulu kirkkoherranvirastoon, vaan on osa ns. Papiston kerroksen työtiloja. Nyt tuo entinen virallisen apulaisen huone on kollegan ja minun yhteinen työpiste.  Ei ollut puhdasta sattumaa, että huonejakoja tehtäessä osuin juuri tuon tutun ikkunan ääreen. Piti tehdä hiukan järjestelyjä.

Virallisena apulaisena toimiessani koin itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi, kun kukaan muu ei saanut käsialastani selvää kuin minä ite. Siksi oli hienoa jo noin nuorena miehenä avata muille hieroglyfien salaisuuksia. Toinen tärkeä asia oli se, että vuosien varrella allekirjoitin varmasti tuhansia virkatodistuksia.  Välillä – huhhuh sentään! – allekirjoitin papereita jo etukäteen valmiiksi niiden päivien varalle, jolloin en siellä konttorissa (kenties) näyttäytyisi.

No, oli vielä kolmaskin asia: Seurakuntalaisilla oli tuohon maailman aikaan ihan oikeita asioita kirkkoherranvirastoon. Aina soi ja liukas lattia. Tyypillistä oli se, että kun kello tuli 14, huomaat, että että paljon oli tohellusta, mutta etpä vain ehtinyt tehdä mitään niistä asioista, joista moninaiset  muistilaput  muistuttivat.

Sanotaan, että sadan vuoden päästä kaikki on toisin.   Eihän tuohon totaaliseen toiseuteen tarvittu lopulta  neljää vuosikymmentäkään. Työvälineet ova  muuttuneet, työntekijöistä,  noista joka  firman voimavaroista, on tullut suuri kuluerä.  Ja kalliiksi käyvät myös entisaikaiset itsestäänselvyydet eli työhuoneet. Miksi maksaa  kalliitten kiinteistöjen ja toimistojen  ylläpidosta, kun työn sankari  voi perustaa oman konttorin kotiinsa, kahviloihin, turuille ja toreille? Tuo paikkaan sitoutumattomuus näyttäisi olevan tärkeämpi periaate kuin vaikkapa takavuosina paljon puhuttu työergonomia.

Sinänsä on kyllä näihin asti ollut omalta kannaltani pelkästään hyvä, että on ollut fyysinen työpaikka, mihin voi mennä, oma työtila, omat työvälineet. Mutta tänä päivänä ei ole enää niin kuin ennen. Langattomuus luo vapauden hurmaa.  Ei enää ole niin tärkeää, milloin ja missä duunisi teet. Tärkeintä on se, oletko tehnyt työsi hyvin. Jos on kyse saarnasta, niin kuulijoitten on varsin helppo tsekata valmistautumisesi aste. Parhaan palautteen saat  katsomalla, miten  isosti kolehtihaavien varret  puheesi jälkeen  taipuilevat.

Kirkon perusolemukseen kuuluu kokoontuminen, koolle, yhteen , kasaan eli  läjään tuleminen. Messu on perinteisesti kirkkokansan riemullinen  hengellinen kokous.  Kirkot taas on rakennuksina pyhitetty eli erotettu jumalaiseen käyttöön. En pidä kovinkaan hyvänä ideana – edes heikkoihin talousnäkymiin vedoten – kirkkosalien ottamista arkipäiväiseen monitehokäyttöön. Tai jos on otettava, niin sitten on mietittävä uudelleen tuo teologia Herran huoneesta  jumalanpalveluspaikkana, toimistorakennuksena ja toimintakeskuksena.

Kokouksiinhan työntekijöitten ei enää tarvitsisi tulla livenä, kun erilaisia palvelujaan tahtovat tarjota kaiken maailman  feispuukit,  skypet ja periskoopit.  Mutta oma vaivansahan niissäkin tietysti on. Työvaatteet täytynee kuitenkin pukea päälle, yövaatteet tuskin kelpaavat?

Helsingin seurakuntayhtymän toimintakulttuurinmuutosehdotusohjaustyöryhmäpuheenjohtajankin käsityksen mukaan kirkollisen toiminnan suuntaa tulee kysyä mieluummin potentiaalisilta asiakkailta kuin Jeesukselta, kirkon (entiseltä) Herralta. Jo onkin kyselty helsinkiläisten haaveista, toiveista, unelmista ja ikävöinnistä. Noihin unennäköihin ei Jeesus kuulu. Sori vaan siitä.

Pääkaupunkiseudulla asuvien ihmisten  mielestä  kirkko voisi olla ihan hiljaa ja Jumala täysin  kuollut. Kun kirkossa on varmasti jo ehditty yrittää menneinä aikoina vähän sitä sun tätä, niin tutkimatta on enää vain tuo Usko on yksityisasia-väitteen paikkansapitävyys.

Myydään kirkot ja muut tilat pois. Ainoa kristillinen toimintamuoto olisivat hiljaisuuden retriitit. Olisi vekkulia nähdä, miten toteutuisi Jeesuksen sana huutavista kivistä (Lk.19:39-40):

”Ja muutamat fariseukset kansanjoukosta sanoivat hänelle: ”Opettaja, nuhtele opetuslapsiasi”.  Mutta hän vastasi ja sanoi: ”Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat”.