Luterilaisella kirkolla on omat pyhät lehmänsä – asiat, joiden historiallista oikeutusta ei juuri haluta kyseenalaistaa. Samat teologit, jotka tutkivat Raamatun valossa kriittisesti uskon perusteita, pohtivat harvemmin sitä, palvelevatko tietyt kirkon historian aikana omaksumat käytännöt edelleen alkuperäistä tarkoitustaan. Eräs tällainen pyhä lehmä on nykyinen papin virka.

Raamattu kertoo vanhan liiton ajasta, jossa keskiössä olivat pappi, temppeli, alttari ja uhri. Pappi toimi välimiehenä kansan ja Jumalan välillä välittäen lakia ja anteeksiantoa. Jo vanhan liiton aikana annettiin kuitenkin lupaus uudesta liitosta. Siinä Jumalan tahto ei enää ole esillä vain ulkoisissa kivitauluissa, vaan Jumala itse tekee ihmiset eläviksi ja kykeneviksi toteuttamaan hänen tahtoaan.

Kristuksen tuoma uusi liitto merkitsi sitä, että Kristuksen seuraajista muodostui uusi kansa, joka halusi elää Kristukselle kuuliaisena. Uudessa testamentissa seurakunnan johtamisesta puhutaan ennen kaikkea paimenuuden, vanhinten ja muiden palvelutehtävien kautta. Keskeistä ei ollut toisten syntien hallinnoiminen, vaan ihmisten auttaminen kasvamaan Kristuksen seuraajina. Kyse oli paimenuudesta, jossa otettiin vastuuta toisten hengellisestä kasvusta ja kasvamisesta Kristuksen kaltaisuuteen.

Joku on kuvannut tätä näin: varhaiskirkossa ei ollut pappeja, koska jokainen oli pappi; ei ollut uhreja, koska Kristus oli täydellinen uhri; eikä ollut temppeleitä, koska kristityt itse olivat temppeli. Uuden testamentin kirjoitukset avautuvat hyvin tästä näkökulmasta.

Apostolien ajan jälkeen, jo toisella vuosisadalla, kristilliseen kirkkoon alettiin kuitenkin tuoda yhä enemmän aineksia Vanhan testamentin pappeudesta. Uudessa liitossa paimen opetti muita seuraamaan Kristusta samalla tavalla kuin hän itse seurasi Kristusta. Kun pappeus ja monet Vanhan testamentin käsitteet myöhemmin liitettiin kristillisen kirkon rakenteisiin, papista tuli uudelleen opettaja ja anteeksiannon välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä.

Pappeuden vahvistumisen myötä katosi paljolti ajatus siitä, että jokainen kristitty on kutsuttu Kristuksen seuraajaksi. Kristityistä tuli ihmisiä, jotka saivat kirkon kautta anteeksiannon, mutta joiden ei välttämättä odotettu itse kasvavan Kristuksen seuraajina. Kristityn rima laski paljon alemmas.

Vanhan liiton käsitteet sopivat hyvin valtiokirkkoon, koska hallitsijalle uskollisen kirkon kautta kansaa voitiin pitää koossa ja myös kurissa. Tämä näyttää toteutuneen eri tavoin Konstantinuksen aikana, Lutherin aikana ja myöhemmin myös Suomen historiassa.

Alun perin varhaiskirkossa seurakunta ymmärrettiin muodostuvan Kristuksen seuraajista. Valtiokirkossa puolestaan kaikkia kastettuja – usein siis koko kansaa – alettiin pitää Jumalan kansana. Syntyneessä kristikunnassa ihmiset ohjattiin kristilliseen kulttuuriin, eikä välttämättä niinkään Kristuksen henkilökohtaiseen seuraamiseen.

Näemme tässä muutoksen. Varhaiskirkossa vallinnut uuden liiton todellisuus, jossa ei ollut ratkaisevaa jakoa miehen ja naisen, papin ja maallikon, orjan ja vapaan välillä, muuttui. Kristikunnan sisälle tuotiin Vanhan testamentin kaltaisia rakenteita: pappeus, rituaalit ja messu. Papit muodostivat hengellisen yläluokan, ja samalla tavallisista kristityistä tuli monissa tapauksissa pysyviä hengellisiä pikkulapsia.

Kun Jeesus kuvasi opetuslasta, hän sanoi, että jokaisesta opetuslapsesta tulee kuin hänen opettajansa. Hengellisten paimenten kohdalla tämä toteutuu, kun paimen opettaa toiselle sitä, mitä hän itse on oppinut Kristuksen kanssa kulkemisesta. Pappeuden kohdalla tämä tapahtuu paljon harvemmin. Ihminen voi kyllä uskoa syntinsä anteeksi, mutta pappi ei välttämättä ole seurakunnalleen elävä esimerkki siitä, mitä Kristuksen seuraaminen käytännössä merkitsee.

Samalla kun kansankirkot ovat ottaneet sisälleen Vanhan liiton ajattelutapoja, koko usko on kaventunut helposti ihmis- ja syntikeskeiseksi. Siksi herätysliikkeet, jotka ovat löytäneet Raamatusta sanoman uudesta liitosta, ovat eri tavoin pyrkineet toimimaan korjausliikkeinä kadotetun uuden liiton elämän palauttamiseksi. Ne ovat kutsuneet ihmisiä kokonaisvaltaiseen Kristuksen seuraamiseen ja elämään Kristuksen yhteydessä.

Ongelma on siinä, että Vanhan liiton pappeuden myötä koko hengellinen perspektiivi voi vääristyä. Varhaiskirkon jäsenet ymmärsivät olevansa uuden liiton kansa, jonka kutsumus oli seurata Kristusta. Siksi paimeniksi kutsuttiin niitä, jotka olivat itse kasvaneet Kristuksen seuraajina. He pystyivät kasvattamaan myös muita Kristuksen kuuliaisuuteen.

Sen sijaan papiksi tulemisen tärkeimmäksi kriteeriksi on monissa protestanttisissa kansankirkoissa muodostunut oikea koulutus. Koulutus on toki tärkeää, mutta sen rinnalla pitäisi kysyä, onko ihminen itse oppinut elämään Kristuksen seuraajana ja kykeneekö hän johdattamaan muitakin siihen. Minun on nyt helppo eläköityneenä kirjoittaa. Itse olin raakile pappina.

Hahmotan asian näin: vanhassa liitossa papin tehtävä liittyi Jumalan tahdon, lain ja sovituksen välittämiseen, kun taas uudessa liitossa paimenen tehtävä on johdattaa ihmisiä tuntemaan Kristus ja kasvamaan hänen seuraajinaan. Vanhassa liitossa papin oikea tieto ja oikea toimitus olivat keskeisiä. Uudessa liitossa paimenen oma elämä ja sydän ovat ratkaisevan tärkeitä, jotta hänen opetuksensa voisi välittyä toisille.

Siksi pappeus sellaisena kuin se nykyään monin paikoin toteutuu, voi olla yksi seurakunnan hengellisen kasvun suurista esteistä – ei siksi, että papin virka itsessään olisi tarpeeton, vaan siksi, että papin toimenkuva sisältää harvemmin varsinaista hengellistä paimenuutta.

Hengellinen paimen kuljettaa eteenpäin niitä, jotka haluavat seurata Kristusta ja jotka ovat uskossa. Hän neuvoo, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Hän myös uskaltaa haastaa vallitsevan yhteiskunnallisen moraalin silloin, kun se on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, koska Jumalan kansa ja maailma eivät ole sama asia.

Pappi puolestaan joutuu usein toimimaan toisin. Hänen tehtävänään on lohduttaa ja rohkaista ihmisiä riippumatta heidän hengellisestä tilanteestaan. Hänet on koulutettu ylläpitämään armon jakamisen ja kirkollisten toimitusten rakenteita, mutta häntä ei välttämättä ole koulutettu siihen, kuinka ihmisiä johdetaan Kristuksen luo ja elämään Kristuksen kanssa.

Jos piispat eivät uskalla haastaa yhteiskunnan vallitsevaa moraalia, suuri osa papeistakin vaikenee. Ja tulee epäselvyys siitä, mitä on elämä seurakunnassa.

En halua tällä väittää, että kaikki papit toimisivat näin. Ajattelen kuitenkin, että papin viran nykyisen ymmärtämisen takia olemme vaarassa sekoittaa vanhan ja uuden liiton keskenään. Haluan sanoa, että kysymyksestä, joka heijastuu koko kirkon olemukseen, pitäisi voida keskustella avoimesti.

Uusi testamentti antaa kuvan paimenesta, jonka tehtävänä on kuljettaa kristittyjä kohti pyhyyttä ja hengellistä aikuisuutta. Paimenen tehtävä ei ole ainoastaan pitää ihmisiä kirkon piirissä, vaan auttaa heitä kasvamaan Kristuksen seuraajina.

Luther ja reformaatio toivat vahvasti esiin sen, että papin tärkeä tehtävä on Jumalan sanan kautta johdattaa ihmisiä uskoon. Tämä oli valtava ja tärkeä korjausliike suhteessa keskiajan kirkkoon.

Mutta kysymys kuuluu: ohjaavatko Raamattu tai reformaation kirjoitukset enää ymmärrystämme pappeudesta? Onko yleinen mielipide kansankirkon korkein auktoriteetti.

Nykyään papit koulutetaan suurella määrällä teologista ja muuta tietoa. Keskustelua tiedosta, opista ja kirkon rakenteista käydään paljon. Mutta keskustelua suunnasta on paljon vähemmän. Ja juuri tämä liittyy papin viran ymmärtämisen ytimeen.

Mihin olemme ihmisiä johtamassa?

Pelkästään kirkon jäsenyyteen, kristilliseen kulttuuriin ja kokemukseen siitä, että synnit on annettu anteeksi? Vai siihen, mitä Jeesus alun perin kutsui opetuslapseudeksi – elämään hänen yhteydessään, hänen opetuksensa mukaan ja hänen kaltaisekseen kasvaen?

Siinä on kysymys, jota kirkon pitäisi uskaltaa tarkastella myös omien pyhien lehmiensä keskellä.

Ja jos vastaus on epäselvä, tarvitsemme uusia herätysliikkeitä.