Sekä Päivi Räsänen että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat kantavat syvää huolta kirkon tulevaisuudesta. Molemmilla on sama perusmotiivi: säilyttää kirkko merkittävänä suomalaisessa yhteiskunnassa ja pitää kansankirkko koossa – ettei se hajoa sisäisesti eikä menetä otettaan ihmisiin.
Erot tulevat näkyviin siinä, miten he ymmärtävät kirkon tehtävän ja ongelmien ratkaisun.
Päivi Räsänen näkee kirkon ajautuneen moraaliseen sekasortoon. Hän nostaa esiin abortin, homoseksuaalisuuden, sukupuolikysymykset ja perheen hajoamisen – asioita, joissa kirkko on hänen mielestään hiljentynyt tai vetäytynyt.
Hänen toimintansa on reaktiota siihen, että kirkko ei enää opeta selkeästi. Hän haluaa palauttaa kirkolle sen vanhan, moraalisesti kirkkaan äänen, joka ohjasi yhteiskuntaa vielä silloin, kun arvopohja oli yhteinen.
Räsäsen vahvuus on rohkeus sanoa asiat ääneen. Heikkoutena on kuitenkin se, että painopiste siirtyy helposti ulkoiseen moraaliin – ja legalismin vaara kasvaa. Lisäksi lähellä hänen ajatteluaan olevilla Jumalanpalvelusyhteisöillä on oma sudenkuoppansa: ne kääntyvät helposti sisäänpäin, katsovat ylhäältä päin muita ja madaltavat rimaa juuri niissä asioissa, joissa itse tuntevat olevansa “parempia”. Näin kristinusko voi muuttua suljetuksi klubiksi, jossa armo jää vain omille.
Piispat taas lähtevät siitä, että kirkon tärkein tehtävä on pysyä yhtenäisenä ja kaikkia kokoavana. He korostavat hyväksyntää, yhteiselämää ja dialogia – jyrkät kannanotot vältetään, ettei kukaan tunne itseään ulkopuoliseksi.
Tämän linjan seurauksena usko ja moraali ovat osittain eriytyneet: kirkon opetus heijastaa yhä enemmän enemmistön ajattelua kuin Raamatun sanaa. Kirkko kutsuu ihmisiä mukaan, mutta harvemmin kutsuu parannukseen.
Erityisesti vaikeimmista yhteiskunnan haasteista (kuten sukupuoli- ja seksuaalikysymyksistä) puhutaan pehmeästi tai vältellään kokonaan – juuri siksi, että yhteys on prioriteetti.
Piispojen vahvuus on rauhan ja yhteyden vaaliminen. Heikkoutena on relativismin ja moraalisen hämärtymisen vaara: laki ja evankeliumi eivät enää kohtaa ihmistä terävästi.
Yllättävää on, että molemmissa linjoissa on sama perusongelma: evankeliumin ydin hämärtyy. Todellinen evankeliumi koostuu kahdesta osasta: ensin laki paljastaa syntisyyden ja murtaa itsepetoksen, sitten evankeliumi kutsuu turvautumaan Kristukseen. Kutsu on sama kaikille – heteroille ja homoille, “hyville” ja “huonoille”: tehkää parannus ja seuratkaa Kristusta.
Lutherin mukaan ihminen ei pelastu ilman lain herätystä ja evankeliumin lohdutusta. Jos laki ei murra, hän ei näe tarvetta Vapahtajalle. Jos evankeliumi puuttuu, hän jää lain alle ilman toivoa. Usko ei ole kasteen automaattinen turva, vaan elävä luottamus Kristukseen.
Nykypäivän kansankirkko on liukunut pois reformaation ytimestä: luottamus Kristukseen on korvattu luottamuksella kasteeseen ilman henkilökohtaista uskoa, laki ja evankeliumi on vaiennettu.
Seurakunnissa hengellinen rima on madaltunut, vaikeita asioita vältellään.
Näin Räsänen ja piispat edustavat kahta vinoumaa: Räsänen korostaa moraalia (riskinä legalismi), piispat hyväksyntää (riskinä laittomuus).
Molemmat yrittävät pelastaa kirkkoa – toinen kiristämällä moraalia, toinen lisäämällä hyväksyntää – mutta kumpikaan ei täysin tavoita evankeliumin syvintä ydintä.
Lopullinen jännite: halu pelastaa kirkko johtaa piispoilla totuuden pehmentämiseen ja Räsäsellä totuuden esiin tuomiseen, mutta usein rajallisesti. Kristuksen rima on korkeampi: kuole itsellesi, seuraa Kristusta ja elä uskosta – ei pelkästä moraalista eikä ihmisten hyväksynnästä.
Emme voi väheksyä Päivin merkitystä. Tilanteessa, jossa piispat ovat olleet hiljaa, Päivi Räsänen on sanonut, että Jumalan sana on se perusta, johon voimme luottaa.
Mutta uskon, että meidän pitää laajentaa näkyämme kirkosta. Kirkko ei pelastu, jos yritämme pelastaa kirkkoa, vaan se syntyy sinne, missä kaksi ja kolme seuraa Kristusta.
Hannu,
”Kirkko ei pelastu, jos yritämme pelastaa kirkkoa, vaan se syntyy sinne, missä kaksi ja kolme seuraa Kristusta.”
Kirkko ei ”pelastu”, mutta jokaiset, jotka ovat koolla Jeesus-nimessä. Ongelmaksi on tullut sitten alkuseurakunnan, että Jeesuksen seuraajia, opetuslapsia, kr. Christianos, on vain harva. Jos ei lue Raamattua jopa pelkästään Apt. 2. luku riittäisi, selvittämään ketkä pelastuu. Jeesuksen omien sanojen mukaisesti, ”vain harva”.
Kukaan ei pelastu, jos pelastusoppi ei ole Raamatusta. Eli suosittelisin, että ”kirkko”-otsikon alla kehitettäisiin yhteiskunnallisesti toimiva järjestelmä, joka kirkollisveron turvin tekisi paljon asioita, jotka helpottaisi oloja, ennen kadotusta.
Eli Reijo tarkoitat edellä kuvaten , saattohoito helvettiin , se olisi kirkon tehtävä ?
Yleisellä tasolla vain Jumalanpalvelusyhteisöistä kysymys , että onko tästä jotain faktatietoa :
Jumalanpalvelusyhteisöillä on oma sudenkuoppansa: ne kääntyvät helposti sisäänpäin, katsovat ylhäältä päin muita ja madaltavat rimaa juuri niissä asioissa, joissa itse tuntevat olevansa “parempia”. Näin kristinusko voi muuttua suljetuksi klubiksi, jossa armo jää vain omille.
Käsittääkseni kansankirkon sisällä toimivien messuyhteisöjen kävijämäärät kasvavat että miten blogisti väitettä tai epäilystä voisi soveltaa nähtäväksi ? Tai vastaavasti kansankirkon jäsenien vähäinen osuus vähenee edelleen eli sitä ei koeta tarpeelliseksi .
Kirkko kun kutistuu tarpeeksi niin sen yhteiskunnallinen vaikutus uskontoasioihin myös katoaa . Eli kaikki uskovat joutuvat hankalaan tilanteeseen. Olivatpa he kirkossa, tai missä kristillisessä yhteisössä tahansa.
Jossain on kirjoitettu että kaikki jotka tahtovat elää Jumalisesti joutuvat vainottaviksi.
Ennen hoseksuaalisuus oli tabu. Tabuilla on merkillinen osa kaikissa yhteisöissä. Niitä on kaikkien kansojen parissa.
Väitän myös että niiden määrä on vakio. Jos joku niistä katoaa, niin sen tilalle jostain tulee uusi.
Hyvää analyysiä, Hannu V.
Tosin kansankirkko ei opeta uskoa ja luottamusta kasteeseen, koska uskoa ei kysellä ollenkaan. Pikemminkin on kyse siitä, että kaste edellytetään kirkon jäsenyyteen, mistä syystä yritetään saada vanhemmat kastattamaan lapsensa melkein millä perusteella tahansa. Lisäksi väitetään, että kaikki kastetut pelastuisivat mikä taas tarkoittaa liberaaliprotestanttista versiota ex opere operatosta.
Marko,
Kirkossa ja kirkosta voi nyt puhua tälläkin tavalla. Kasteen merkitys ikäänkuin häipyy vesisangon uurteisiin.
Kuitenkin, jos sakramentalinen oppi ladataan raamatullisemmaksi, niin siitä on syytä tehdä perusteltu ilmoitus. Mutta tämä sinun metodi ei vaaranna kirkon jäsenluvun muutumista.
Reijo M.
Et siis ymmärtänyt pointtiani, joka koski kansankirkon kasteopin kaaosta ja sitä, kuinka kansankirkko on riitautunut omien perusopetustensa kanssa, ollenkaan.
Kirkkoa eivät pelasta Räsänen eivätkä piispat. Kun kansalaiset eivät näe enää syytä kuulua kirkkon, se katoaa kuvasta. Jos kirkon jäsenet tuntevat saavan kirkon sanomasta voimaa ja lohtua sekä muuta apua, kirkko pysyy ja säilyy keskellä kylää. Mitä vähemmän hyväksytään erilaisuutta kirkossa, sitä turhempi kirkko on. Kirkossa pitäisi oppia elämään uskossa, toivossa ja rakkaudessa ja kunnioittaa jokaisen vakamusta ja mielipidettä. Yhteinen luottamus Jumalaan yhdistää, muttei välttämättä yhteiset opit, koska niistä juuri voi olla erilaisia tulkintoja. Samalla kirkossa pitäisi siirtyä kaikessa yleiseen pappeuteen ja siihen, että seurakuntalaiset hoitavat messut ja toimitukset yhdessä. Virkapappeja voisi olla tarpeen mukaan ja koulutus olisi siirrettävä kirkolle itselleen.
Minusta kirkko on arvokas ja hyvä yhteisö, vaikka en sen kaikkia opetuksia kannatakaan. Kirkko tekee hyvää työtä ja pitää esillä omaa sanomaansa. Hyvä niin. Mieluumin minä laitan rahaa kirkkoon kuin aseisiin. Toivon moniäänisyyttä ja erilaisuutta kirkkoon, mutta ei se tule koskaan toteutumaan. Suomalaiset ovat joka paikassa totuuneet yhteen näkemykseen ja yhteen opetukseen.
Kirkolla on tarjolla sama sanoma riippumatta ihmisestä, kansoista ja kulttuureista. Kirkko ei harjoita talouspolitiikkaa eikä tee turvallisuuspoltiikkaa. Kirkko ei ole olemassa myöskään sosiaalipolitiikkaa varten. Nämä aiheet kuuluvat yhteiskunnalliseen päätöksentekoon eli politiikan puolelle. Kirkko ei ole liikelaitos, ei sosiaalitoimisto eikä puoletoimisto. Kirkko on syntisten ihmisten sairaala. Sen tehtävänä on hoitaa rikkinäisiä, eksyneitä, elämässään pahoille teille joutuneita ja tarkoituksettomuuteen vaipuneita ihmisiä ja johtaa heidät takaisin Jeesuksen ja Jumalan luo.
Seurakuntavaaleissa ratkaistiin, miten tätä Jeesus Nasaretilaisen elämäntyötä jatketaan ja julistetaan ja minkälaiseen toimintaan seurakunnat käyttävät kirkollisverorahat. Pian on uudet vaalit.
Paljoon voin yhtyä mitä Pasi kirjoitat , mutta emme ole tottuneet yhteen opetukseen kristinuskosta ja se vie juuri hajalle seurakuntaa kun julistetaan vapauden ja totuuden sanomaa eri lailla ja moni ei edes keskity keskeimpiin totuuksiin jotka vievät meidät samalle viivalle , samanarvoisiksi ja saman isän lapsiksi . Erilaisuus lopulta saa kukkia siellä missä vapaus vallitsee .
Samanlaisia kirkon pelastajia olemme kaikki. Meillä on siihen ihan iki omia agendoja, mutta vaikusmahdollisuuksia niiden toteuttamiseen yleensä hyvin , hyvin vähän. Helpommalla kirkossa pääsee kun lakkaa taistelemasta tuulimyllyjä vastaan. Aseenkantajieni kanssa ratsastin aina uusiin taisteluihin intoa uhkuen, mutta tuulimyllyt jatkoivat toimintaasa.
Tuli mieleen taisteluharjoitus jossa teimme talvella ketunlenkin rinteeseen. Siten että saatoimme rinteen yläosaan jäädä väijymään meitä jahtaavaan vihollista. Heidän ollessaan kohdalla ammuimme: ” laukaus, laukaus, laukaus” ja äkkiä pakenimme paikalta. Harjoituksen jälkeen saimme kuulla että vihollisemme olivat täysin tietämättömiä siitä, että olimme tuohonneet heidät. Syy oli se että he olivat keskustelleet niin innokkaasti keskenään etteivä kuuleet meidän ”apumistamme” ollenkaan.
Jotain samaa näyttää kirkossa olevan meneillään. Keskustelua on paljon, mutta se ei johda mihinkään.
Ei johda ei, koska isot päätökset tehdään kulisseissa niiden toimesta, jotka osaavat uittaa asiat eteenpäin byrokratian viidakossa.
Se tässä on vain outoa, että kirkko tuhlaa väheneviä voimavarojaan siihen että meitä ”päättäjiä” pitää olla paljon.
Kymmeniä ihmisiä istuu ensin neuvostossa tekemässä päätöksiä ja sitten samoja henkilöitä on valtuustossa vahvistamassa ne jo tehdyt päätökset, jotka pääsääntöisesti on jo alunperin tehty esityksen mukaisena.
Kirkkoherrat joutuu tässä turhaa työtä tekemään. Ihmettelen miten sitä jaksaa vuodesta toiseen.
Samalla puhutaan siitä miten ihmiset pääsee äänestämisen kautta vaikuttamaan kirkon asioihin.
Paljon pienmmällä jokolla ja vähemmällä paperityöllä päästäisiin parempiin tuloksiin .
Ja rahaa säästyisi paljon.
Pekka P. Sitä sanotaan ”osallistamiseksi” ja seurakuntademokratiaksi.
Pekka,
”Ihmettelen miten sitä jaksaa vuodesta toiseen.”
Samaa tarpeetonta ”jaksamista” tulee edustamaan Räsäsen europarlamnettiin vieminen ja siellä dialogit, jotka ovat oikean ja väärän sopeutumista toisiinsa.
Seurakunnassa ja kristillisyydessä ei pitäisi pitää mielestäni demokratiaa tavoitteena kenties missään asioissa vaan pyrkiä yksimielisyyteen . Tässä kuitenkin on prosessi erittäin tärkeää ja se tiedetään kokouskultuurista yleisellä tasolla kun ja varsinkin ei liikuta omilla rahoilla tai intresseillä tai sitoutuminen on heikkoa , niin sinne kokoukseen vaan pölähdetään ja pari tehnyt selvitystyötä ja päätös on ohjattu ja muutamalla argumentilla hoidettu . Avoimuus on ainoa vaihtoehto päästä yksimielisiin päätöksiin jossa kaikkia vaihtoehtoja käydään läpi ja tunnustetaan että miellä ei aina viisautta hengellisissä asioissa toiminnan suhteen ja siksi niihin päätöksiin myös rukouksin lähestytään . Kansankirkolliseen Srk- demokratiaan on vaikea sanoa mitään . Sen vaan tietää että hierarkian huipulla olevat vetelevät naruja ja vievät sinne minne haluavat . Tie on Kristus ja olisi yksinkertaista jos katse olisi kohdallaan . Kansankirkon uudistusmahdollisuudet inhimmillisesti järkeillen olisivat uusissa sukupolvissa mutta uudet sukupolvet eivät jää sinne uudistamaan vaan lähtevät pois .
Timo G. Täysi yksimielisyys seurakunnassa on hyvä ihanne, mutta käytännössä mahdottomuus. Seurakunta ei kylläkään voi olla demokratia vaan teokratia mitä tulee uskoon ja oppiin ja suureen osaan kristillisestä elämäntavasta. Kuitenkin monia käytännön kysymyksiä ratkottaessa demokratia on paras tapa. Pienissä yhteisöissä toimii se, mitä kuvaat, mutta vähänkin suuremmissa yhteisöissä, joissa joudutaan soveltamaan edustuksellista systeemiä, demokratia on välttämättömyys. Kansankirkon piirissä ongelmana on minusta sekulaarin demokraattisen ajattelun valtavirtaistuminen hengellisessä yhteisössä ja äänten ”kalastelu” vaaleissa äänestysprosentin nostamiseksi: hengellisen yhteisön eli seurakunnan asioista päättävät yhä useammin sellaiset, jotka eivät itse elä uskossa.
Saadaan näyttämään hyvältä joku heikko, on aika vastenmielistä sinänsä. Seurakunta ei siitä kovinkaan paljon hyödy siitä, että sen seurakunnan asioista tulee päättämään henkilöitä, joilla ei ole uskoa. Eikä tietämystä seurakunnan toiminnasta.
Eipä siitä taida olla haittaakaan, kun nämä ihmiset käyttävät harvoin puheenvuoroja, eivätkä edes pyri siellä vaikuttamaan. Todella vähän olen siellä minäkään päässyt mihinkään oikeasti vaikuttamaan. Tärkeintä on tutustuminen toisiin päättäjiin ja tiedon saaminen vireillä olevista asioista. Silläkään tiedolla ei ole paljon merkitystä, koska todelliset vaikutusmahdollisuudet on aika vähäiset. Silti olen ajatellut osallistua vaaleihin ja päästä”päättämään” asioista.
Jaaha. Kastekommenttini odottaa modereointia. Ilmeisesti kansankirkon pastori ei saisi olla kriittinen kansankirkon kasteteologiaa kohtaan.
Marko,
Vaikka kirkkosi oppi sanomistasi moderoisikin, niin sillä perusteella on syytäkin, niin sakramentalistisen pelastusopin perusteilla kuin Raamatunkin. Ei uskoa opeteta kasteen jälkeen, kuten ”joka uskoo ja kastetaan se pelastuu”- kohtakin järjestyksen vahvistaa.
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaan sakramentit sekä synnyttävät että vahvistavat uskoa. Jälkimmäinen tarkoittaa juuri sitä, että niitä käytetään oikein uskossa. Baptismin ja helluntailaisuuden ”perusharha” on, että Jumalan teoista sakramenteissa tehdään ihmisten tekoja (käskettyjä toimituksia). Markuksen evankeliumin lähetyskäsky ei opeta kasteen ja uskon oikeasta järjestyksestä vaan siitä, että kaste ja usko ovat välttämättömiä pelastukseen, mutta jos jotakuta ei voida kastaa, tämä pelastuu. Ihmisille tulisi opettaa, kuinka kastetun tulee elää ja kuinka kasteesta on heille tukea uskon kilvoituksessa.
Marko,
Kummatkin sakramentit ovat ainoita ihmisen tekoja, jotka Jeesus asetti. Kenenkään ei pitäisi uskoa, että kaste tekona pelastaa, vaikka siihen on koko uudestisyntyminen, uskoontulo ja pyhällä Hengellä täyttyminen ympätty. Näin opettaa katolisuuskin ja palvoo kuolleita ihmisäkin ja kaikki kelpaa, kun kaste yhdistää, vaikka Henki erottaa materian ja näkymättömän Voiman, johon kehoitetaan katseemme kohdistaa, koska näkymättömät ovat ikuisia ja näkyvät ajallisia.
Uskon välineitä ei ole muualla kuin sakramaentalisessa, eli kirkkojen välineellistetysstä pelastusopissa.
Marko joo demokratialla voidaan toki ratkaista seurakunnissa monia asioita muttei opin keskeisiä asioita . Se on jo hyvä että tiedostamme sen olevan päämäärän nimittäin yksimielisyyden .
Muista nyt kuitenkin, että sakramentit ovat Jeesuksen itsensä antamia ja käskemiä. Ei silloin voi olla kysymys mistään itsestäänselvyyksistä tai latteuksista.