Vastaan Tarja-Liisa Luukkasen blogissaan esittämiin tuntemuksiin esittämällä joitakin mietteitä, jotka eivät ehkä ole koko totuus vaan pikemminkin ajatelmia, jotka herättävät kysymyksiä.
Ekumenia on vaikea laji, jonka piirissä on usein hankalaa lausua ääneen tai edes erotella sen lähellä olevia ongelmia.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon ekumeenisten neuvotteluiden KGB-yhteys ei ole ollut mieluisa keskustelunaihe. Noihin neuvotteluihin tuli joskus 1970-luvulla myös aidosti hengellisiä ja teologisia teemoja, ja näistä on keskusteltu mieluummin. Millainen motiivi alun perin oli molemminpuolin, on vaikeasti täsmennettävissä.
Satun tietämään aiheesta kaikenlaista ohjattuani asiaa käsitelleitä graduja ja keskusteltuani kunnianarvoisan opettajani ja ystäväni, edesmenneen professori Tuomo Mannermaan kanssa aihepiiristä.
Kun kesällä 2007 kysyin Tuomolta, miten tämä politiikka muuttui teologiaksi, Tuomo selosti harvaan tapaansa, että se tapahtui Kiovassa, kun arkkipiispa Mihail tuli hänen huoneeseensa yöllä ja lausui, että nyt kun nuo muut nukkuvat, niin emmekö me, Liebe Mannermaa, voisi koettaa laatia paperin, joka olisi hengellinen ja teologinen.
Tarina on hieman samanlainen ekumeenisten käänteinen osalta kuin se vanhan Boenhoefferin seminaarissa opiskelleen derkkupiispan kertomus vastauksena kysymykseen, miksi yksi 1900-luvun kuuluisimmista teologisista asiakirjoista, Barmenin julistus, on niin kalvinistinen.
No kas, Bonhoefferin ja Barthin piti kirjoittaa se yhdessä, mutta sitten Dietrichille tuli kaamea päänsärky ja Karl kirjoitti sen ihan omasta päästään.
Luterilaisten ja roomalaiskatolisten Yhteistä julistusta vanhurskauttamisesta on tervehditty Suomessa ilolla. Tietenkin on hyvä, jos 500 vuotta sitten esille tulleessa erimielisyydessä saavutetaan lähestymistä.
Mutta Suomen lehdistö ja kirkollinen tiedotus vaikeni, kun sen yhteydessä kymmeniä Saksan valtion palkkalistoilla olevia teologian professoreita ilmoitti vastustansa julistusta. Vastustus Suomessa katsottiin viidennen herätysliikkeen ja Suomen teologisen instituutin asiaksi eli teologisen keskustelun laitamailla elävien uskomusviljelyiksi.
Asia on kiinnostava, koska kaiketi koskaan aikaisemmin Saksan valtion palkolliset eivät olleet ilmaisseet niin voimakasta vastustusta jotakin teologista asiapaperia kohtaan.
Yksi tulkinta tuosta vastustuksesta oli se, että se ei ollut niinkään teologinen puheenvuoro kuin vastustusta roomalais-katolisen sosiaalietiikan leviämiseksi Euroopan Unionin alueella.
Oliko meillä kyseessä asenteellinen vaikeneminen? Vai selittääkö asiaa usein julkisuudessa esitetty kysymys uskontojournalismin vaatimattomasta tasosta? Tämä jää historiantutkijoiden selvitettäväksi.
Oliko vastaanoton taustan yhtenä selittäjänä se, että Keski-Euroopassa elää perhepiireissä uskonsotien muisto ja kaukaisesta Pohjolasta voidaan ylittää se, koska asia ei käytännössä kosketa ketään? Se, mitä Topelius kirjoitti Välskärin Kertomuksissa oli pikemminkin sankaritarina ja satu, mutta kenen perheessä on aito muisto kahden uskonnollisen ryhmittymän välisestä kiistasta, jossa oli kysymys hengestä ja elämästä?
Euroopan Unionin monet keskeiset käsitykset ovat roomalaiskatolisen sosiaalietiikan perustavia näkemyksiä. Näistä keskeisin on subsidiariteetti ja perässä tulee sosiaalinen markkinatalous. Kyse ei ole vain Mariantähtien nostamisesta yhteisömme ylle.
Näitä asioita voidaan kriittisesti arvioida, mutta faktuaalinen tilannekin tulisi ottaa huomioon. Italiassa veroaste on korkeampi kuin Suomessa, vaikka usein väitetään, että siellä vain luikuroidaan. Sosiaalisen markkinatalouden maissa lasten päivähoito ja erityisesti terveydenhoito voi monin paikoin ylittää suomalaisen tason, vaikka lähtökohtana onkin yritysten huolto omassa piirissään olevista ja naisen tuki työssä käyvälle miehelle eli niin sanotut patriarkaaliset rakenteet.
Yksinkertainen kertomus Euroopan historiasta toisen maailmansodan jälkeen on ollut se, että kyseenalaisista mafia- ja natsisuhteistaan kaupunkilegendoja synnyttänyt Vatikaanin pankki pyrki Neuvostoliiton kaatumiseen. Kun Puolan väestö oli herätetty ja saatu puolalainen paavikin ja vihdoin NL kaatunut, Vatikaanin intressi alkoi suuntautua keskiseen Eurooppaan. Juttu voi olla monilta osin soopaa, mutta ei savua ilman tulta.
Tai miten ajattelemme pappisviran kohtelusta Vatikaanissa, kun suomalainen piispa sopii paavin kanssa yhteistyöstä?
Viime aikaisissa roomalaiskatolisissa asiakirjoissa on kyllä kuvattu mehevin metaforin protestanttista pappeutta ja piispuutta, mutta valitettavasti ekumeenisen diplomaattisen kielenkäytön taustalta herää kysymys, onko aidosti sen kummemmasta kysymys kuin de facto maallikkosaarnaajina tai korkeintaan eräänlaisina etäisinä simulaatioina käsiteltyjen hengellisestä voitelusta, vaikka näillä olisikin päässään hiippa.
Mutta jokaisella kirkolla on omat ongelmansa ja ns. rumat pesänsä. Mikseipä niitä sitten ohittaa ja laittaa pystyyn yksi ja ainoa organisaatio, pahahan se kuitenkin osittain tulee olemaan.
Tämä näyttäisi olevan myös Lutherin kanta. Ikuinen kysymys oikeasta hallitusmuodosta jää ilmaan. Mutta Lutherin puolustus yksinvaltiudelle on se, että yksi saa vähemmän pahaa aikaiseksi kuin moni.
Kenties hieman tästäkin syystä hänen seinänaapurinsa Philip Melanchthon, joka tosin laati Augsburgin tunnustuksen myös kreikaksi ja tarjosi sitä Konstantinopolin patriarkalle, joka ei näytä asiaa oikein huomanneen, esitti, että kyllä luterilaisetkin voivat paavin valtaan suostua, psykologista syistä (in iure humano) mutta eivät missään eivätkä koskaan hengellisesti (iure divino). Tämänhän tunsi myös entinen Helsinkin katolinen piispa. Kun paavi kysyi häneltä, mikä on ekumenian varsinainen este, tämä vastasi: ”Te, pyhä isä.”
Paavi Franciscus on vaikuttanut uudistajalta omassa kontekstissaan. Pääosin hän on kuitenkin tuonut julki käsityksiä, jotka on omassa maassamme patavanhoillisten käsityksiksi katsottuja.
Suhteet on jo katkaistu. Ei niitä helposti uudelleen solmitakaan. Mutta löysässä hirressä alati keinutaan, kuka milloinkin omasta pahuudestaan johtuen.
Ehdotan uudistettavaan virsikirjan lisävihkoon osastojen ”ahdistus”, ”synti” ja ”kristillinen riemu” perään ekumeenista osastoa, johon sanoitetaan tilanne näin:
Ihana on keinua, ihana on keinua toukokuussa
on keinustain
vain toinen naru puussa.
Ihan vaan herra Järveläiselle tiedoksi, että jos harrastaa kirjoittaa sitaatteja toisten ihmisten hengentuotoksista on syytä myös lainata oikein. ja hyviin tapoihin kuuluu myös mainita alkuperäinen tekijä.
Kaarlo Thermanin kirjoittama runo oikeassa muodossaan kuuluu seuraavasti:
Heiluu keinuni vaahterapuussa,
vaahterapuussa, toukokuussa.
Keinuu keinussa ihmislapsi,
ihmislapsi, jumalan lapsi.
Hyvä on keinua huolia vailla,
huolia vailla, lintujen lailla.
Kauniin laulun loppu on karu:
on keinussani vain yksi naru.
Minua on aikuisen ikäni kiehtonut katolisen ja ortodoksi kirkon hengellinen puoli joten ekumenian labyrinteista en tiedä mitään. Mutta kuitenkin, Kuna näitä väärinkäyttöpaljastuksia alkoi suuressa määrässä ilmestyä , niin niiden määrä oli tietenkin järkyttävää. Ainahan on tiedetty että kirkollisissa ja muissa hengellisissä yhteyksissä on esiintynyt hengellisen auktoriteetin voimalla monenlaista väärinkäyttöä , paitsi taloudellista niin sukupuolista sellaista.
Yksikin tapaus on liikaa mutta on hyvä muistaa , että nuo 3000 väärinkäyttäjää 70 vuoden aikna Ranskassa vastaa 3% kirkon työntekijöistä. Siitä tulee kovat taloudelliset seuraukset niin kuin o tapahtunut Yhdysvalloissa jossa hiippakuntia on mennyt vararikkoon ja Irlannissa.
Nykyinen paavi on muuttanut kirkon lainsäädäntöä niin että väärinkäytökset on ilmoitettava poliisille eikä enää käsiteltävä kirkon sisäisenä asiana.
Katolisella kirkolla on vähintäin yhtä suuret ongelmat kun Suomen ja Pohjoismaiden kirkoilla sen suhteen että ihmiset ovat kääntäneet selkänsä heille. Kuitenkin olemme sisarkirkkoja ja omaisia ei saa hylätä katastrofien tapahtuessa.
Hirn: ”Yksikin tapaus on liikaa mutta on hyvä muistaa , että nuo 3000 väärinkäyttäjää”
Siis paljastuneita väärinkäyttäjiä on ilmoitettu olevan Ransakassa n. 3000. Väärinkäytettyjä lapsia jopa 300 000. Nän ollen siis jokaista ilmitulletta väärinkäyttäjää kohden 100 lasta. Luin jostain, että ilmitulleet tapaukset olisivat vain jäävuoren huippu.
Voiko mitään halveksittavampaa olla kuin puolustuskyvyttömien lasten seksuaalinen hyväksikäyttö? Ja kaiken lisäksi vieläpä Jumalan valtuuttamien paimenpoikien toimesta. Ei minun mielestäni.
Kimmo Wallentin,
lämmin kiitos hauskan runon tallentamisesta. Väännös ,joka ei ollut siteeraus, pohjautuu kyllä sen suullisen tradition muunnelmiin. Suuri ehdotettu taideluoma on saanut aiheensa tuosta, mutta ei ole siteeraus. Virsikirjassa kaiketi oikea lähdeviittaus olisi Thermanin aihe (vuosiluku), PJ:n väännöksen pohjalta uud. komitea 20?? Mutta nämä sitaattioikeuden kysymykset ovat teologisessa tiedekunnassa opiskelleille sinänsä hankalia, koska jokainen lausuttu ajatus on jo jonkun muunkin sanomaa.
Markku Hirn,
samis.
Ei kukaan kai puolustele väärinkäyttäjiä mutta jokaisella on henkilökohtainen vastuu ja vaikka kirkolla on tietty rooli väärinkäyttökulttuurin luojana , niin jo muutaman vuosikymmenen se on yrittänyt tehdä parannusta. Sellainen on hidas prosessi joten hieman kärsivällisyyttä ja katsotaan miten asiat menevät.
Petri Järveläinen uskaltaa blogissaan koskettaa kirkkohallituksen ulkoasiain osaston kruununjalokiviä, ekumeenisia suhteita ja ekumeenista toimintaa. Ekumenia on kirkossamme ehkä huolellisimmin varjeltu alue, jolle vain oikeasti pyhät voivat astua. Siitä huolimatta rohkenen peukuttaa blogia. Vaikka en osaa liittyä niihin jotka ehdottavat suhteiden katkaisemista Rooman kirkkoon, olen seurannut levottomana luterilaisten kirkkojen ekumeenista lähentymistä RKK:n kanssa.
Onko enää mahdollista nostaa kissaa sarvista pöydälle ja haastaa Rooman kirkon hierarkinen ja pappikeskeinen virkakäsitys, jollaisen on todettu tukahduttavan omien seurakuntiemme ja seurakuntalaisten osallistaminen ja roolin?
Laajasalon delegation vierailun yhteydessä paavi muistutti YJV:n ytimestä, ei ole mitään autuuttavaa ennen eikä jälkeen kasteen. Hän täsmensi sen sanoilla ”il battesimo ci unisce”. Näin painottaa evlut kantakin.
Luulenpa, että haastamista tarvitsee ennen kaikkea kirkkomme työntekijäkeskeisyys. En oikein usko, että virka teologisesti tarkastellen aiheuttaisi juurikaan maallikoiden epäaktivoitumista. Suurempi ongelma on se, että sitä virkaan liittyvää syvempää teologista antia, jota on ekumeenisessa ja liturgisessa liikkeessä tuotu Suomeenkin 1980-luvulla ei ole omaksuttu tai se on viimeisen parin vuosikymmenen aikana kadotettu.
On tärkeää huomata, että esimerkiksi jumalanpalveluksen osalta edellä mainitut liikkeet ovat painottaneet sen olevan koko seurakunnan toimittama ja että pappi on vain palvelija tai jumalanpalveluksen johtaja. On puhuttu siitä, kuinka kaikki kastetut ovat kasteensa perusteella pyhää papistoa, jonka tehtävä on uhrata kiitosuhria Jumalalle, siis palvella rakastaen lähimmäisiään, viedä evankeliumia ja kantaa rukouksia koko maailman edestä yhdessä koko seurakunnan kanssa. Tätä taustaa vasten on vaikeaa ymmärtää, miksi ekumenia tulee parjattavaksi kun Suomessa jumalanpalvelusta toimittavat vain papit ja kirkon oveen ei vakuutussyihin vedoten haluta antaa avaimia seurakuntalaisille.
Viimeisten parin vuosikymmenen siirtymä kohti työpaikka-pappeutta ja työntekijä-virasto-kirkkoa ovat ne suurimmat näivettäjät ja tukahduttajat. Ne kauniisti esittävät, että tosiasiassa tarvitsemme laadukkaita, hyvin koulutettuja ammattilaisia tarjoamaan turvallisia palveluita. Ei siinä sitten enää paljon jääkään tilaa seurakuntalaisille kuin toimia sillä rajatulla hiekkalaatikolla, joka heille uskalletaan antaa.
Heikki Repo nyt en aivan pysty seuraamaan sitä että ”on vaikeaa ymmärtää, miksi ekumenia tulee parjattavaksi”. Kun vielä sanot että ”siirtymä kohti työpaikka-pappeutta ja työntekijä-virasto-kirkkoa ovat ne suurimmat näivettäjät ja tukahduttajat”. Ainakin siirtymä työntekijä-virasto-kirkkoa edustaa juuri sitä pappikeskeisyyttä joka minun mielestäni on tunkenut meille RKK:n käydyn dialogin ovien ja ikkunoiden raoista. Ainakin se on ollut omiaan tukahduttamaan ja torjumaan sitä ”virkaan liittyvää syvempää teologista antia, jota on ekumeenisessa ja liturgisessa liikkeessä tuotu Suomeenkin 1980-luvulla”. Siksi se ei ole tullut omaksutuksi tai se on kadotettu, kuten sanot.
Ekumeniaa ei tarkemmin ottaen tulekaan parjata, vaan näitä kirkkojen kahdenvälisiä dialogeja (joista blogikin puhuu), joissa laajempi ekumeeninen anti jää hyödyntämättä. Jonkun suuremman kalan toivossa annetaan liikaa siimaa varsinaisessa pihvissä eli seurakunta/kirkko-opissa, johon myös kysymys virasta kuuluu.
Jos tarkastelen aikamme työntekijäkeskeistä kirkollisuutta, en kyllä kykene löytämään sen taustalta mitään katolilaista teologiaa. Kyllä aatehistorialliset juuret ovat ihan toiset.
Seitsemänkymmentä luvulta lähtien kirkossa on tapahtunut palkatun ammattiväen räjähdys. Sen taustalla vaikuttaa puolestaan sotien jälkeisen asevelipappien monipuolinen työ, joka laajensi kirkon työtä jumalanpalveluksista, seuroista ja kirkollisista toimituksista monin tavoin. Ammattilaisia palkattiin kehittämään tuota työtä, kun rahaa oli.
Samaan aikaan kun työntekijöiden lukumäärä kasvoi, yhteiskunnassa ja sen myötä myös kirkossa maallistuminen eteni. Yhä useammalle kirkon työ muuttuu yhä enemmän työksi ja uraksi muiden töiden ja urien joukossa, myös papistolle. Kun fokus seurakunnissa vähitellen on siirtynyt uskonyhteisönä elämisestä palveluntarjoajaksi ja seurakuntatoimistossa käyviä kutsutaan asiakkaiksi (ja seurakuntaa jumalanpalveluksessa yleisöksi) on muutos saanut uusia kierroksia.
Syy siihen, miksi seurakuntalaisia ei kutsuta työntekijäkokouksiin ei ole katolinen pappeuskäsitys seurakunnissa vaan se, että seurakuntaa pidetään työntekijöiden työyhteisönä, virastona joka palvelee asiakkaitaan. Ja olisi epäprofessionaalia/työyhteisölle haitallista tuoda ulkopuolisia pyörimään ja sekoittamaan tätä kuviota: seurakuntalaiset ovat kohde, silloinkin kun heitä coachataan, eivät subjekti. Katolisella kirkolla ei ole tässä mitään osaa eikä arpaa. Harvassapa jopa ovat maailmalla niin rikkaat katoliset seurakunnat että niillä olisi näin montaa palkattua työntekijää kuin meillä köyhimmässäkin seurakunnassa.
Enpä osaa Heikki Revon kanssa kiistelemään katolilaisen teologian vaikutuksesta suomalaiseen pappiskeskeisyyteen, jota Heikki sitä paitsi kuvailee hyvin. Sen sijjaan siitä pidän toistaiseksi kiinni, että kirkkomme ekumeenikan tekijät ovat sivuuttaneet varsinaisen KMN-ekumeenisen työskentelyn keskittyessään kahdenvälisiin dialogeihin ortodoksien, toomalaiskatolisten samoin kuin kotimaisten pienempien kirkkojen kanssa. Ekumeenisen liikkeen anti tässäkin keskustelussa olevaan asiaan on niin paljon hedelmällisempi kuin isojen hierarkisten kirkkojen (Ortod. ja RKK) vastaava.
Kirkkome laimeaa osallistumista KMN:n työhön (muuten kuin Faith and Order asioissa) en ymmärrä muuten kuin ylipäätään teologian nostamisella käytännön seurakuntaelämän yläpuolelle. Ja se sataa ammattiteologien laariin.
Meilläpäin ei kissoilla ole sarvia.