Kirkon on luovuttava vanhurskauttamisopista

Vaikka ev.-lut kirkon asema murenee ja jäsenmäärä vähenee vuosi vuodelta, sen toiminnalla on vielä merkitystä yhteiskunnassa. Kun kirkon hierarkkinen johto tietoisesti syrjii seksuaalivähemmistöjä ja hiljaa jarruttaa tasa-arvon lisäämistä, se väistämättä heijastuu yhteiskunnalliseen keskusteluun kaikenlaisesta tasa-arvosta. Kirkko luo toiminnallaan yleisiä käytäntöjä ja muokkaa asenteita. Taistelu samansukupuolisten oikeudesta solmia avioliitto on merkitykseltään laajempi kuin mitä se ensisijassa koskee. Se, että kirkko rikkoo seksuaalivähemmistöjen kohdalla ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia on johdonmukainen seuraus kirkon keskeisimmästä opista eli vanhurskauttamisopista.

Luterilainen kirkko ja protestantismi syntyivät vanhurskauttamisopista käydyssä taistelussa. Siitä huolimatta harva ymmärtää opista enää mitään. Onko kuvaavampaa käsitettä ilmaisemaan kirkon hukassa oloa kuin vanhurskauttamisoppi? Kun kysyt kadulla ihmisiltä, mitä sanasta tulee mieleen, niin he katsovat sinua kuin mielisairaalasta karannutta potilasta. Vanhurskauttamisoppi on vieras jopa kaikkein oppineimmille teologeille. Käsite on niin outo, ettei sitä voi mitenkään tehdä enää ymmärrettäväksi. Se on täysin kuollut, eikä herää eloon millään tavalla, ei polvirukouksella, ei paastolla, ei manauksella, ei millään hengellisellä defibrillaattorilla. Ymmärryksen perinne on katkennut jo kauan sitten. Siitä huolimatta vanhurskauttamisoppi on kirkon kivijalka, pyhimmistä pyhin, luovuttamaton oppi, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu.

Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella. Jumala ei voi katsoa meitä, koska olemme niin turmeltuneita. Sen vuoksi vaadittiin Jeesuksen uhri. Uhraamalla poikansa Jumala voi nyt katsoa meitä, ei suoraan, vaan poikansa uhrin läpi. Hänen verensä peittää syntimme. Siksi pelastumme. Ne jotka eivät anna vanhurskauttaa itseään ja usko Jumalan antamaan uhriin, eivät voi pelastua.

Vanhurskauttamisopin taustalla olevan, yksilön syyllisyyttä ja syntisyyttä korostavan kirkon kehitys alkoi kirkkoisä Augustinuksesta (v. 354-430). Hänen myötään synnistä tuli kristillisen kirkon teologian ydin. Kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin. Yksilön synnistä kehittyi hiljalleen kirkon ydinasia, vaikka kristinuskon keskushenkilö Jeesus Nasaretilainen ei siitä ollut juurikaan kiinnostunut.

Luther oli syntikirkon kehityksen looginen tulema ja kehityksen väistämätön huippu. Tämä superahdistunut augustinolaismunkki ripittäytyi päivittäin jopa kuusi tuntia jonkin mieltänsä polttavan asian tähden. Jokainen synti oli löydettävä omasta mielestä, tuotava valoon, jotta voisi saada rauhan. Luther järkyttyi huomatessaan, kuinka huolellisen itsetutkiskelun ja puhdistuksen jälkeen hänen mieleensä saattoi yhtäkkiä tulla jokin menneisyyden synti. Ne eivät loppuneet koskaan. Ja vielä enemmän hän hämmentyi siitä, ettei kaikkia syntejä voi edes havaita itsestään. Luther käsitti, kuinka itsepetos oli helppoa. Ihminen kätkee syntinsä niin, ettei edes itse tiedä niistä mitään.

Luther vajosi epätoivoon. Hän tunsi kauhua. Hänen hermonsa olivat kireällä kuin viulunkieli. Kuihtuneen lehden rapina sai hänet hypähtämään säikähdyksestä. Hän näki painajaisia, pelkäsi pimeää ja oli varma, että joutuisi helvettiin. Hän pohti lakkaamatta Paavalin Roomalaiskirjeen 1 luvun jaetta 17: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Luther mietti, miten Jumalan oikeudenmukaisuus ja kyseinen jae sopivat yhteen. 

Lukemattomien valvottujen öiden jälkeen hän alkoi oivaltaa. Jumalan oikeudenmukaisuus ilmenee ihmisen vanhurskauttamisessa, yksin uskon kautta, ilman ihmisen omia tekoja tai ansioita. Lutherin oivallus oli järisyttävä. Syntisyydessään piehtaroivan kirkon vuosituhantinen piina sai nyt vastauksen.

Lutherin oivalluksesta syntynyt vanhurskauttamisoppi oli vapauttavaa, mutta samalla se kavensi kohtalokkaalla tavalla evankeliumin yhteiskunnallisen ulottuvuuden pelkäksi yksilön sisäisyydeksi. Vaikka Luther sai oivalluksen ja kehitti oppinsa Paavalin tekstistä, sillä ei ollut mitään tekemistä Paavalin ajatusten, saati Jeesuksen julistuksen kanssa.

Paavalille ja Jeesukselle vanhurskauttaminen ei ollut individualistista kuten Lutherilla.  Vanhurskauttaminen yksin uskosta ei vastannut Paavalin kohdalla kysymykseen, kuinka ahdistunut kristitty löytää armollisen Jumalan. Kyse ei ole siitä, miten me pelastumme vaan ainoastaan juutalaisten ja pakanoiden välisestä suhteesta: kuinka pakanat eli ei-juutalaiset voivat liittyä samaan messiaaniseen yhteisöön juutalaisten kanssa. Vanhurskauttaminen tarkoitti näiden ryhmien vihollisuuksien sovittamista, erottavien väliseinien purkamista, samaan yhteisöön liittymistä.

Paavali liittyi Jeesuksen sosiaaliseen evankeliumiin, joka tarkoitti yhteisön eheyttämistä, yhteisöllisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteutumista. Yksilö pelastui osana yhteisöä, ei siitä irrallaan. Siinä on uusi luomus, uusi ihminen Kristuksessa, ei siinä, että yksilö muuttuisi sisäisesti jotenkin laadullisesti toiseksi.

Vanhurskauttamisoppi on hämärtänyt vanhurskauttamisen sosiaalisen ulottuvuuden. Suomen kielen sanassa vanhurskas tämä ulottuvuus on kadotettu kokonaan. ”Van” tulee lujaa tai varmaa tarkoittavasta sanasta vaka. ”Hurskas” taas tarkoittaa viisasta. Vanhurskas on siis kömpelö käännös ruotsin sanasta rättvis, oikealla tavalla viisas. Tämä tulee lähelle sanan alkuperäistä merkitystä, kreikan sanaa dikaiosyne sekä englannin sanaa righteous, jotka molemmat tarkoittavat oikeamielistä, oikeudenmukaisuutta. Vanhurskauttaminen puolestaan on englanniksi justification, oikeutus. Vanhurskauttamisen sijaan pitäisi siis puhua oikeamielistämisestä, asioiden paikoilleen asettamisesta. 

Koko kirkollinen syntiapparaatti käänsi kristityn katseen itseensä, loputtomaan introspektioon, sen sijaan, että fokus olisi ihmisryhmiä erottavien väliseinien murtamisessa, vihollisuuksien voittamisessa, sovinnossa, oikeudenmukaisuudessa. Sekä Jeesuksella että Paavalilla usko ja teot olivat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa. Usko ja etiikka kulkivat käsi kädessä. He vaativat kristityiltä jatkuvasti mitä suurinta eettisyyttä ja korkeinta moraalia. Jumalan tunteminen ja oikeudenmukaisuus kuuluivat yhteen, kun puolestaan Augustinuksen ja Lutherin teologiassa ne irtosivat kohtalokkaalla tavalla toisistaan. Sen minkä kirkkoisä Augustinus aloitti, Luther ja reformaatio vahvistivat ja sinetöivät: etiikan ja uskon eron, evankeliumin kaventamisen pelkäksi yksilön sisäisyydeksi. Filosofian ja poliittisen tieteen professori Michael Allen Gillespie toteaa:

“Luther ei ollut kumouksellinen. Lutherin tavoitteet olivat tuonpuoleisia. Hän tähtäsi pelastukseen, ei elämän parantamiseen maailmassa. Uskonnolliset tarkoitukset ylittivät Lutherilla kaikki poliittiset ja moraaliset tarkoitukset. ” (The Theological origins of modernity, s. 124.) 

Augustinus ja Luther ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla nykyiseen luonnon ja ihmisen jakavan individualismin kulttuuriseen hegemoniaan, niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Kun reformaatio aloitti sekä kirkollisista että maallisista auktoriteeteista vapautumisen, se aloitti samalla syvenevän individualisaation, joka on johtanut ihmisen ja luonnon eriytymiseen, vieraantumiseen.

Vanhurskauttamisoppi on mekanistisen maailmankuvan airut, materialismin ja ateismin, nykyisen ääri-individualistisen, yksilön itsekkyyttä korostavan kulttuurin äiti. Se oli sillä historiallisella janalla, jossa irrotettiin toisistaan objektiivinen ja subjektiivinen, sisäinen ja ulkoinen, ruumis ja sielu. Se teki ihmisestä itsensä tarkkailijan, itsensä ulkopuolella eläjän. Vanhurskauttamisoppi on merkkipaalu siinä kehityksessä, joka vei Jumalalta tilan maailmasta, etäännytti hänet ihmisestä, luomakunnasta ja lopulta tappoi kokonaan.

Näin ei tarvitsisi olla. Uudessa testamentissa löytyy useampia ”vanhurskauttamisoppeja". Vaikka Paavali käyttää samaa sanamuotoa kuin esimerkiksi Matteus, vuorisaarnan yhteydessä vanhurskaudesta puhuminen on vähintäänkin käännösvirhe, jos nyt ei suora ja tahallinen väärennös. Autuaita eivät ole he, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, vaan ne, jotka janoavat oikeutta tai oikeudenmukaisuutta. Ketään ei vainota vanhurskauden, vaan oikeudenmukaisuuden tähden. Vuorisaarnassa kyse on yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, tosin siihen sisältyy aimo annos hengellistä ulottuvuutta.

Oikeudenmukaisuus avautuu nykylukijalle huomattavasti helpommin kuin vanhurskauttaminen. Sitä ei kuitenkaan haluta, koska se asettaisi luterilaisen kirkon epämukavaan asemaan. Kirkko joutuisi oikeasti pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Vanhurskauttaminen on alibi kirkon välinpitämättömyydelle. Kaikista luterilaisista selittelyistä huolimatta Jeesuksen kehotus rikkaalle jakamaan omaisuutensa ei ole retorinen keino, vaan aito kutsu toteuttaa yhteiskunnallista (ja hengellistä) oikeudenmukaisuutta.

Vuorisaarnan retoriikassaan Jeesus kääntää juutalaisen lain päälaelleen tyhjentäen sen perin pohjin. Saarnan loppua kohden alkaa hahmottua Jeesuksen näkemys ihmisen velvoittavasta ja vaikeasta tehtävästä maailmassa, ja lopussa hän tuo sen esiin täysin suoraan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille. Siinä on laki ja profeetat." Tämä laki, sekä rakkauden kaksoiskäsky, ovat vaativuudessaan Jeesuksen opetuksen luovuttamaton ydin, jonka yli luterilainen vanhurskauttamisoppi luo tunkkaisen ja sumentavan varjonsa.

Lienee mahdotonta tiivistää Paavalin ja Jeesuksen opetusta yhdeksi sanaksi ja samanlaiseksi viestiksi. Individualistiselle luterilaisuudelle sopii paremmin Paavalin opetus, vaikka sekin on tulkittu väärin. Evankeliumi on kirkolle kompastuskivi, ei vapauttava sanoma.

Kirkon on luovuttava vanhurskauttamisopista ja yksilökeskeisestä teologiasta. Evankeliumi ja pelastus koskettavat koko luomakuntaa. Kristinuskossa ei ole kyse individualistisesta, omaan napaan tuijottavasta hurskaudesta tai taivas-eskapismista, vaan koko luomakunnan kohtalonyhteyden syvästä ymmärtämisestä ja kristinuskon tämänpuoleisuuden korostamisesta. Se on radikaalia, sisään sulkevaa, yksilöiden ja yhteisöjen välillä tapahtuvaa vihollisuuksien voittamista, tinkimätöntä vastarintaan asettumista sortavia valtoja ja voimia vastaan, taistelua jakamattoman ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden puolesta.

 

Árpád Kovács, pappi, Oulu

Mirjami Rautio, opettaja, Oulu

Kai Sadinmaa, pappi, Helsinki

Juha Valppu, pappi, Oulu

 

 

163 kommenttia

  • Werner Janhonen sanoo:

    Sami P tekee nykyisin hyviä arvioita. Ja on ruvennut kirjoittamaan järkeviä kommentteja.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Vanhurskas käsite on useimmille tuntematon, joten ei se voi aiheuttaa noin paljon ongelmia. Hurskastelu on sen sijaan hyvin tuttu kaikille. Se aiheuttaa paljon enemmän harmia kirkolle.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Pekka Veli eikö mielumminkin Vanhurskas käsite olle meille hyvin tuttu, kun siitä aina puhutaan. Emme vain vielä ole oppineet oikein selittämään mitä se tarkoittaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    Mites onko Kemijoen Piispa saanut kerättyä Muurameita ja Mustikoita? Ne olis varmaan hyviä puikula perunoiden ja Kemijoen lohen jälkiruokana. Nyt voisi myös kuivata ja hillota omenoita. Kasvaakho omenhoita Kemijoella asthi.

    Lämmiittääkhö piispa saunan siellä Louvessa. Jos tulhaan laithamaan kirkhon asioitha kunthoon?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Werner Janhonen sanoo:

      Pantei Rei! Kaikhi virtaa. Kemijoki virthaa. Keravanjoki virthaa liki Vanthaan. Ajatukset virthaa. Elämämme virthaa Eteenpäin.

      Vaphaana sanan loistaa suo, Herra, ääriin maan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tapio Tuomaala sanoo:

    Paajanen: “Tapio Tuomaalaa esiintyy aidon uskon sankarina. Tässä muutamia otteita – Usko ei pelasta.”

    Jaakob, Jeesuksen veli kirkon käännöksen mukaan: “Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa?”

    Ei voi, se on mahdotonta.

    Ennen lausetta Jaakob kertoo: “Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja?”

    Miten kansojen tuomio menikään? Oikeamieliset, joilla on tekoja? Jeesus kutsuu oikeamielisiä lampaiksi. Kirkko kutsuu oikeamielisiä vanhurskaiksi. Kirkko tarkoittaa varmaan vanhurskaudella sanaa ja sakramentteja ja ehtoollista ja suun tunnustuksia. Mutta kun niitä ei vain kysytä Kristuksen tuomioistuimessa.

    Toisaalta on toki niin, että kun sana ja sakramentit vaikuttavat sydämessä oikeamielistymiseksi, niin silloin ollaan uskon merkityksen ytimessä. Lampaat ymmärtävät sanan ja sakramentit kirkon penkillä oikeamielisyyden saarnaksi, vaikka teologiasta ei mitään ymmärtäisikään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Tapio Tuomaala kannattaa lukea Raamattua kokonaisuudessa. Jaakobin painotus on toinen ja Paavalin toinen. Teot eivät pelasta ilman uskoa kuten tuossa Mt 25:ssä, johon viittaat.

    Voit tehdä vaikka kuinka paljon tekoja mutta et usko Jeesukseen tai jopa kiellät hänet, silloin teoista ei ole mitään hyötyä.

    Kansojen tuomiossa on kaksi ryhmää, lampaat ja vuohet.

    Jako menee jumalattomien ja vahurskaiden välillä. Vanhuskaat omistavat uskon ja jumalattomat eivät. Vanhuskat pääsevät Jumalan puolelle ja jumalattomat helvettiin jossa mato ei kuole eikä tuli sammu.

    Ei kannata lukea viimeiselle tuomiolla sellaista mitä siinä ei ole. On vain tuomio jako kahteen. Kysytäänkö siinä suun tunnustusta? Totta kai. Kysytäänkö uskoa? Totta kai. Kysytäänkä tekoja? Totta kai. Sinun kannattaa lukea Raamattua enemmän.

    Minkä kirkon sakramenteista ja sanasta puhut. Kerro se ensin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Paajanen: “Ei kannata lukea viimeiselle tuomiolla.”

      Kansojen tuomion sotkeminen Kristuksen tuomioistuimeen on aiheuttanut melkoisen sekaannuksen.

      “Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa.”

      Kenen meidän? Siis myös Paavalin. Entä koska? Kun Jeesus tulee takaisin maan päälle lupauksensa mukaan. Koska Paavali ja apostolit odottivat Jeesuksen palaavan? Pian. Tarkoittaa Paavalin elinaikana, kuten hän ymmärsi ja mistä lähtökohdasta kirjoitti kaikki kirjeensä. Kun siis meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, niin se tarkoittaa Paavalin odottavan Jeesuksen kohtaamista lihan ruumiissaan, elävänä eikä kuolleena.

      Kun apostoli kertoo, että Jeesuksen omat temmataan pilviin Herraa vastaan, niin silloin temmattavat eivät voi olla lampaita. Tai jos on vain kaksi ryhmää, kuten kristillisyys opettaa, niin silloin temmatut palautetaan takaisin maan päälle, jossa heidät erotellaan vuohista. Kristillinen lukutapa on järjen vastainen, mutta ei se haittaa, kun kaikki muukin on ymmärryksen vastaista. Pitää vain sokeasti uskoa, koska kaaoksessa ei ole mitään logiikkaa, josta mieli voisi ottaa kiinni.

      Lampaiden ja vuohien lisäksi kansojen tuomiossa ovat Jeesuksen vähimmät veljet ja siskot ja äidit. Jeesus osoittaa heitä, outoja. Herra on omissaan outo, kuten hän itse oli lihan ruumiissaan outo.

      On kaksi ylösnousemusta, oikeamielisten ja väärien, joten on myös kaksi tuomiota. Ensimmäinen on Kristuksen tuomioistuin ja kaiken päättää viimeinen tuomio, johon nousevat ne, joilla ei ole osallisuutta Jeesuksen takaisin tulon ylösnousemuksessa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Kirjoitin: “Kansojen tuomion sotkeminen Kristuksen tuomioistuimeen on aiheuttanut melkoisen sekaannuksen. ”

      Pitää olla: Viimeisen tuomion sotkeminen Kristuksen tuomioistuimeen on aiheuttanut melkoisen sekaannuksen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Tapio sekoitat tässä eskatologisesti kaksi asiaa. Monet helluntailaiset, karismaattiset puhujat opettavat juuri samalla tavalla. Kannattaa perehtyä eskatologiaan.

    Et vastannut kysymykseen mistä sanasta ja sakramenteista puhut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Sami Paajanen: “Et vastannut kysymykseen mistä sanasta ja sakramenteista puhut.”

      Vastaan mielelläni, kun ensin vastaat lukuisia kertoja esittämääni kysymykseen: kun temmataan pilviin –keitä sitten ovatkin, se ei ole tässä tärkeää – niin keitä temmattavat ovat, kun lampaat ja vuohet ovat jääneet maahan eikä heitä siten ole temmattu? Jos ei ole tempausta pilviin, niin apostoli kertoi omia juttujaan, jolloin mikään muukaan hänen kirjoittamansa ei välttämättä ole tosi.

      (Akateemisilla kirkkoviisailla on kysymyksen osalta takaportti, mutta jos sitä käyttää, niin koko Ut:n luotettavuudelta putoaa pohja pois.)

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Minä kysyin ensi joten sopii, että vastaat ensin. Katsotaan sitten sinun kysymystä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tapio Tuomaala sanoo:

      Juutalaisuuteen kuului esittää vastakysymys ennen omaa vastausta. Jeesus antoi tästä lukuisia esimerkkejä. Tiedätkö miksi? Katso peilistä ja pohdi farisealaisten asennetta. Samalla voisit lukea vastineesi kommenttiini, jossa perustelen, miksi kirjoitan, mitä kirjoitan. Vastasit: “sekoitat tässä eskatologisesti kaksi asiaa. Monet helluntailaiset, karismaattiset puhujat opettavat juuri samalla tavalla. Kannattaa perehtyä eskatologiaan.”

      Ei koskaan vastausta, joka perustuisi kirjoituksiin. Pelkkää kärpäslätkällä ilmaan huitomista, ei koskaan perusteluja millekään väitteelle.

      Vastaus on selviö sisälukutaitoiselle.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Tapio et nyt vastaa, vaan puhut kärpäslätkästä. Odotan vastausta. Jatketaan sitten.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Tapio Tuomaala ethän itse toimisi seuraavasti:

    “”Ei koskaan vastausta, joka perustuisi kirjoituksiin. Pelkkää kärpäslätkällä ilmaan huitomista, ei koskaan perusteluja millekään väitteelle.””

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Auvinen sanoo:

    Vetoomuksen otsikko on hieman harhaanjohtava, koska kirjoittajat eivät halua kaiketi luopua vanhurskauttamisopista, vaan määritellä sen uudelleen. Mielestäni dikaos ja dikaioo sanat voitaisiin aivan hyvin kääntää sanoilla “hurskas” ja “katsoa/julistaa hurskaaksi”, sillä hurskas on edelleenkin selvää suomea ja tarkoittaa ihmistä joka on jumalinen, harras, oikeamielinen ja puhdassydäminen.

    Vetoomuksessa on monia sinänsä hyviä ja kannatettavia ajatuksia. Vanhurskauttamisen tulkitseminen toisen temppelin ajan juutalaisuuden kontekstissa on hyvä asia. Uuden testamentin kirjoittajille vanhurskauttaminen ei ollut synonyymi individualistiselle pelastukselle (protestanttinen näkökulma) tai pyhitykselle (katolinen näkökulma), vaan kyseessä oli pitkälti liittonomistinen termi, joka liittyi siihen, millä edellytyksillä ihminen pääsee liittosuhteeseen Israelin Jumalan kanssa. Piispa N. T. Wright onkin verrannut vanhurskauttamista soteriologian osana autoon: se on auton ratti, ei koko auto.

    Mikäli vanhurskauttaminen halutaan määritellä eksegeettisesti täsmällisesti, ei voida mitenkään sivuuttaa Uuden testamentin teologian Israel-keskeistä ja apokalyptistä ulottuvuutta, minkä vetoomuksen kirjoittajat näyttävät sivuuttavan kokonaan. Apokalyptiselle ajattelulle kirjoittajien kannattama “sosiaalinen evankeliumi” on lähes täydellinen antiteesi: tätä aikaa ei paranna eikä eheytä enää mikään, vaan ainoastaan Jumalan suvereeni pelastusteko. Vain uskon ja kasteen kautta on mahdollisuus vanhurskautua eli päästä osalliseksi uuden liiton yhteisöstä, joka varjeltuu Jumalan vihan päivänä.

    Väite siitä, että Jeesus olisi vuorisaarnassa kääntänyt juutalaisen lain päälaelleen tai tehnyt sen tyhjäksi, on lähtökohtaisesti väärä. Vuorisaarnassa meille puhuu juutalainen apokalyptinen profeetta, joka antaa seuraajilleen eettiset ohjeet tulevaa, lyhyttä ahdistuksen aikaa varten, mikä edeltää Jumalan valtakunnan invaasiota. Jeesus varustaa seuraajansa “sprinttiä” varten, ei 2000 vuotta kestänyttä “maratoonia” varten. Toora pysyy voimassa ja jopa tehostetusti sisäistettynä niin, että se ylittää fariseusten suullisen Tooran käskyt.

    Mutta kuten sanoin, vanhurskauttamisopin päivittäminen on kannatettava asia, vaikka nyt hyvätkin asiat tuntuvat hukkuvat paatoksen alle. Vaikka pelastuksen tämänpuoleisuuden korostaminen on tärkeää sentimentaalisen taivasikävän sijaan, se ei tarkoita Uuden testamentin teologiassa sitä, että tämä maailma olisi ihmiskunnan tai seurakunnan toimesta enää pelastettavissa. Jakolinja tämän ja tulevan ajan välillä on radikaali.

    Mielestäni luterilaisen tunnustuksen vanhurskauttamisoppi on puutteistaan huolimatta edelleenkin riittävän osuva kuvaus ihmisen ja tämän maailman tilasta Jumalan edessä. Kirkon synkähkö oppi perisynnistä nousee Uuden testamentin teologian apokalyptisestä perustasta ja se ohjaa ajatuksemme itse pelastuksen asiassa ikään kuin itsestään oikeille urille. Hyvähän näistä asioista olisi kuitenkin keskustella vapaasti ilman pelkoa lynkkaamisesta. Toisaalta vähempikin paatos riittäisi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kyllä, vanhurskauttamisasiaan kehyksenä Jumalan lupauksina Oikean Uskon huomaamisesta kuten sen mahdollisena omistamisena liittyy aina synti suvullisesti jatkuvana kirouksena niin Paavalilla kuin Lutherilla.

      Kirkossa on joskus katsottu pojan elollistumisiäksi 40.tä vuorokautta tytön 80.een vastaavaan äitinsä kohdussa.

      Missä tämä perisynnin substanssi oleilee ennen Ihmisalun elollistumista kun vanhoista kiinni pidämme. Samaan asiaan liittyy abortoitujen sikiöiden kasteen tarve mistä kirkko tietenkään ei halua puhua.

      Miksi Vanhasta Testamentista ei voi lukea mitä siellä sanotaan. Jumala kielsi kahdeksannen päivän Ihmisen anomalian epäjatkuvuutta diskontinuiteettina. Kuudennen päivän Ihmisen anomaliaa Jumala käski kuten toisia luomiaankin.

      Edellisen Ihmisen kuudennen päivän anomalian hyväksyy myös Katolisen Kirkon luonnontieteellinen konkregatio mistä Kotimaan uutisissakin on voitu lukea. Sielläkään ei ole vielä päästy eteenpäin mutta odotellessa.

      Kahdeksannen päivän lahjoja näin olivat omantunnon ja valinnan heräävät mahdollisuudet Ihmisessä. Miten hyvin traditiomme Jumalan suuria lahjoja arvostaa on kullekin katsomisen päässä ja vaikka kirkon jäseninä.

      Näin tarkoitus ajan kanssa on ollut Ihmisen kohoaminen valinnoissaan ja arvostuksissaan mitä eteenpäin menevä traditio tukisi. Asia tarvitsee epäonnistumista, kipua, yritystä uudelleen arviointiin, totuuden tajua oikein tekemisestä onnistuassamme.

      Mitä kirkko asian hyväksi tekee, muistuttaa meitä ikuisesti vaikuttavasta perisynnin substanssista.

      Kohoaako Ihminen edellisellä opetuksella koskaan henkisessä tasossaan sinnepäin mitä Jeesus halusi kirkastaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    Primus Veli Raimo Mäkelä opettaa erottamaan Lakia ja Evankeliumia

    https://youtu.be/rSwAQevGO1g

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Werner Janhonen sanoo:

    Arvasin, että Kemijoen Piispha kutsuu saunaan vaan Piispoja. Niitä on hyvä kutsua, kun ei ne kumminkaan jouva.

    Ilmoita asiaton kommentti