Kirkon kieli vs. uskovan ihmisen mieli

Puutun kommenttia enemmän Timo-Matti Haapiaisen blogiin, joka oli mielestäni hyvä. Samalla vielä palaan ilmiöön, johon oman blogini kanssa (Kristyksi syntyminen vs. kääntyminen) äskettäin törmäsin:  mielestäni kirjoitin ns. lapsenuskosta vs. kääntymisen kautta uskoon tulo. Sain otsikoinnin "kristityksi syntyminen" vuoksi paljon teologista palautetta kasteen merkityksestä. Sitähän en ollut lainkaan kyseenalaistanut. Toki tiesin sen rippikoulunkin käyneenä.

Kyse oli jostain muusta. Kirkon kirjaimellinen  kieli ohitti innolla asian ja muuttui teologiseksi kasteopin esittelyksi. Tarkoitin lapsenuskon kyseenalaistusta, jonka olin itse kipeästi kohdannut Kristillisillä ylioppilaspäivillä kesällä 1964 (Teiniharju). Sain silloin uskoni suhteen aimo annoksen negatiivista palutetta tulevalta kirkon vaikuttajanaiselta, perheasian asiantuntijlta. Teologilta. Papilta.

Miten käy minua vähemmän metaforisen kielenkäyttäjän kirkossamme/kirkollisessa blogistiikassamme? Pelkään pahinta. Jos hän hamuilee uskonsa sanoja summa mutikassa muistellen "äitinsä opetuksia" (yms.), pystyykö kirkon työntekijä tukemaan häntä uskossa - vai lannistaako kerta heitolla hienosäädellyllä teologialla? Jonka hänkin jo oppii, jos ei äitinsä kohdussa, niin ainakin ALMA MATERISSA.

Miten käy ns. lapsen uskon? Laulu sanoo, että se pitäisi säilyttää ja että se on paras ystävä. Näyttää siltä, että siihen ei kannata edes vastata, jos kirkon sittemmin tunnettu työntekijä on aikoinaan nuorena teologina sen lytännyt "mahdottomuutena" varsinaisen uskovan ihmisen tiellä. Hän muisti minulle sanoa painokkaasti, ettei uskoa ole ilman kääntymystä. Mihin? Parannukseenko? En kyseenalaistanut sitä, sillä papin tyttärenä olin  oppinut uskoni lisäksi aikamoisen synnintunnonkin - ja lapsenuskon parannukseen ja ehtoollisen sovittavaan merkitykseen. Vieläkin kysyn, mihin minun olisi pitänyt/pitäisi kääntyä? Ollakseni oikea uskovainen. Helluntailaiseksiko?

3 kommenttia

  • Matias Roto sanoo:

    Päivi

    Kerrot erittäin selkeästi mitä ongelmia syntyy, kun joku yrittää kyseenalaistaa jo lapsesta asti Jumalaan uskoneen uskon oikeutuksen. Maailma olisi parempi paikka elää kun olisi vähemmän toinen toisensa tuomitsemista ja sitä enemmän keskinäistä ymmärtämystä ja hyväksyvää armahtamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Tottakai kavu lapsenuskosta kohti aikuisen uskoa pitäisi olla ihanteena. Kääntymys tarvitaan vain silloin, jos tuo kavu ei ole päässyt alkuunkaan tai on jossain elämän kriisissä katkennut. Näinhän kylläkin aika monelle meistä, myös allekirjoittaneelle, on käynyt. En ole koskaan voinut uneksiakaan tulevani herätyskokemukseni takia paremmaksi kristityksi kuin vaikeaan sairauteen 46-vuotiaana menehtynyt tätini, joka sairaudestaan huolimatta säilytti valoisan ja iloisen lapsenuskonsa elämänsä loppuun saakka ja oli yksi parhaista ihmisistä, jota olen koskaan tuntenut.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Kiitos ymmärtäväisestä palutteestanne!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.