Maailma muuttuu ja toteuttaakseen tehtäväänsä on kirkon mentävä muutoksen mukana. On äärimäisen tärkeää, että kirkko tuntee toimintaympäristönsä ja edustaa niitä arvoja joita se julistaa. Tarvitaan johtajuutta johon kenttä voi sitoutua ja puhetta joka kohtaa todellisuuden kanssa.
Tuntuu miltei välttämättömältä löytää kirkolle johtajia jotka luovat innostusta. Sellaista yhteishenkeä joka koskettaa kirkon ja koko yhteiskunnan eri alakulttuureja. Tässä ajassa on annettava tilaa liikkuvuudelle. Sellaiselle johtajuudelle joka rakentaa johtoportaan monimuotoisuutta sekä edistää naisten ja vähemmistöjen osuutta johtotehtävissä. Tarvitaan johtajia, jotka hyväksyvät erilaiset tavat kulkea samaan suuntaan, kykyä päivittää kirkkoa tähän aikaan sopivaksi.
Tämän päivän johtajuus vaatii paljon. Virka kuluttaa kantajaansa. Ihanteena olisi löytää dynaamista johtajuutta. Johtajaa, joka tahtoisi antaa parhaan osaamisensa muutamiksi vuosiksi kirkon johtotehtäviin ja tämän jälkeen jatkaa uuden johtajan mentorina, neuvonantajana tai asiantuntijana. Näin turvattaisiin osaamisen jatkuvuus sekä kirkon ykseys. Kun kaikkialla kirkossa ymmärrettäisiin mitä ihmiset kirkolta odottavat ja mitä usko meille antaa.
Mielestäni kirkon olemukseen kuuluu se että yhteisö toimii nimenomaan yhteisönä. Tällöin selvästi hahmotetuilla ihmisillä jotka tunnetaan on suuri merkitys. Pitää löytyä isä ja äitihahmoja, sellaisia jotka olemuksellaan kokoavat väkeä ja luovat yhteenkuuluvuutta.
Kun pyhäkoululapselta kysyy mihin hän on menossa, niin vastaus ei ole ”pyhäkouluun” vaan ”pyhäkoulutädin” tai ”pyhäkoulusedän” luo.
Nykytilanteessa huomaamme että kansa samaistuu piispoihinsa, jotka luonteeltaan ovat jatkuvia virkoja, mutta asessoreihin ei samanlaista samaistumista ole näkynyt siitä huolimatta että suurin osa asessoreistamme ovat aivan erinomaisia persoonallisuuksia ja tekevät työnsä mitä huolellisimmin.
Vaikka hallinto on kirkon johdon keskeinen tehtäväalue, niin todella onnistuneeksi kirkon johdon tekee vain se että kansa löytää nämä omikseen. Mielestäni vain vakituisen tehtävän hoitaminen mahdollistaa tämäntapaisen yhteisöllisen kansan myötäelämisen.
Kuusi vuotta olisi mielestäni sopiva pituus määräaikaisille viroille (piispat, kirkkoherrat, kirkkohalllituksen ja seurakuntayhtymien johtavat viranhaltijat) ja mahdollisuus kolmeen jatkovuoteen.
Matias Roto.
”Nykytilanteessa huomaamme että kansa samaistuu piispoihinsa.” …”kirkon johdon tekee vain se että kansa löytää nämä omikseen.”” Mielestäni vain vakituisen tehtävän hoitaminen mahdollistaa tämäntapaisen yhteisöllisen kansan myötäelämisen.”
Kirjoitat kommentissasi kolmesti kansasta. Minua häritsi se, sillä ”kansalla” ei piispanvaaleissa ole sananvaltaa.
Olen samaa mieltä Jorma Hentilän kanssa, että kuusi vuotta olisi sopiva pituus määräaikaisille viroille. (piispat, kirkkoherrat, kirkkohalllituksen ja seurakuntayhtymien johtavat viranhaltijat)
Leo
En puhu valintatavasta vaan siitä mikä ero tulee kansan keskuudessa itse viran hoidossa. Sellaiset jotka tulevat ja menevät, ja edelleen seuraajat tulevat ja menevät, eivät muodostu samalla tavalla yhteisön peruspilareiksi kuin sellaiset jotka tuleva jäädäkseen.
Kristikunnassa on kirkkokuntia, joissa ei piipan virkaa ole lainkaan käytössä sekä kirkkokuntia, joissa piispa valitaan määräajaksi papiston joukosta. Pohjoismaiden luterilaisissa kirkoissa piispan virka on vihkimysvirka, mikä merkitsee sitä, että esim. eläkkeelle siirtyneet piispat ovat edelleen piispoja. Heitä voitaisiin periaatteessa käyttää virassa olevan piispan sijaisina, aivan kuten eläkepappeja melko yleisesti käytetään tlapäisinä tai määräaikaisina viransijaisijaisina. Sen sijaan eläkkeellä oleva kirkkoherra ei enää ole kirkkoherra, mutta kylläkin pappi, joka siis kelpaa kaikkiin pappisvihkimystä edellyttäviin tehtäviin. Niinpä kirkkoherran virka ja eräät muutkin johtavat virat voisivat olla määräaikaisiakin, kuten jo nykyisin ovat asessorin ja lääninrovastin tehtävät, mutta piipan viran tulee olla pysyvä.