Kirkon ja valtion suhteet uuteen asentoon

Kotimaa-verkkolehden uutisoitua Kanava-lehden kirjoituksestani ja Kotimaan lukijablogistin kommentoitua sitä päätin julkaista tekstin tällä sivulla kokonaisuudessaan. Tämän pitkähkön kirjoituksen ideana on tarkastella kirkon ja valtion suhteita -- toisin kuin yleensä näillä palstoilla -- valtion suunnasta. Näkökulmani on kansalaisen, ei kirkon jäsenen näkökulma.

 

 

Miten liberaalin valtion tulisi suhtautua sitä lähellä toimivaan uskonnolliseen yhteisöön, jonka normit poikkeavat valtion normeista? Suomessa kysymys koskee erityisesti evankelis-luterilaista kirkkoa, joka mainitaan perustuslaissa ainoana uskonnollisena yhdyskuntana.

 

Evankelis-luterilaisen kirkon asemasta suhteessa valtioon keskustellaan kuitenkin vain vähän kirkon sisällä ja ei juuri lainkaan kirkon ulkopuolella. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on käynnistänyt keskustelun kirkon ja valtion suhteesta. Avaus ei ole saavuttanut hyväksyntää kirkon sisällä. Päinvastoin se on johtanut kirkkopoliittisen keskustelun kärjistymiseen. Kirkko on ajautunut umpikujaan, jopa lähelle hajoamista, suhteessa samaa sukupuolta olevien parien asemaan. Miten valtion tulisi suhtautua liitoksistaan repeävään kirkkoon?

 

Kirkon jäsenmäärä pienenee tasaisesti ja muutaman vuosikymmenen kuluttua alle puolet suomalaisista kuuluu kirkkoon. Vuonna 2000 kirkkoon kuului 85 prosenttia suomalaisista. Tämän vuoden alussa osuus oli enää noin 68 prosenttia. Jäsenmäärän lasku hidastui koronavuonna, mutta jäsenosuus laskenee tasaisesti tulevaisuudessakin. Jäsenosuutta pienentää paitsi kirkosta eroaminen ja maahanmuutto myös uusien jäsenten määrän väheneminen. Vuonna 2000 lapsista kastettiin 89 prosenttia, vuonna 2019 enää 62 prosenttia.

 

Kirkosta eroaa sekä kristinuskon merkityksettömäksi kokevia että niitä, joiden mielestä kirkko ei ole riittävän hengellinen. Tärkein syy kirkosta eroamiselle on se, etteivät jäsenet koe kirkkoa enää tärkeäksi. Kirkon lukemattomista projekteista ja uudistuksista, strategioista ja koulutuksista huolimatta uskonnolliset tavat, uskominen kirkon opetuksiin ja osallistuminen kirkon toimintaan on vähentynyt nopeasti. Kirkon nelivuotiskertomuksen yhteydessä toteutetun Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksen mukaan vuonna 2000 mukaan puolet suomalaisista uskoi kristinuskon opettamaan Jumalaan. Vuonna 2019 heitä oli enää neljännes. Alle 30-vuotiaista kristinuskon Jumalaan uskoi vain 15 prosenttia.

 

Koronapandemian päättymisen jälkeen kirkolla on suuri haaste tavoittaa jäseniä. Kirkon hengellisen toiminnan ytimenä voi pitää ehtoollisella käymistä. Vuonna 2019 ehtoollista jaettiin yhteensä yli 1,8 miljoonaa kertaa. Viime vuonna kertoa oli vain reilut 700 000. Toisaalta kirkko on löytänyt uusia tapoja tavoittaa jäseniään muun muassa virtuaalisilla jumalanpalveluksilla. Jäsenennusteen mukaan kirkolla on vuonna 2040 miljoona jäsentä vähemmän kuin nyt. Tuolloin kirkkoon kuuluisi vielä vähän yli puolet väestöstä.

 

Hallinto sitoo kirkon valtioon

 

Evenkelis-luterilainen kirkko ei halua kutsua itseään valtionkirkoksi vaan kansankirkoksi, johon kuuluu enemmistö suomalaisista ja joka hoitaa tärkeitä yhteiskunnallisia tehtäviä. On totta, ettei kirkko ei ole taloudellisesti riippuvainen valtiosta: se kerää ortodoksisen kirkon tavoin varansa jäsenmaksua muistuttavilla kirkollisveroilla, jotka peritään henkilöverotuksen yhteydessä. Kirkko maksaa verohallinnolle korvauksen veron kannosta.

 

Hallinnollisesti kirkko on kuitenkin riippuvainen valtiosta. Perustuslain 76. pykälän mukaan kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta sekä tämän lain säästämisjärjestyksestä ja lakia koskevasta aloiteoikeudesta. Kirkko ei voi muuttaa järjestysmuotoaan eikä hallintoaan ilman eduskunnan myötävaikutusta. Jos valtionkirkon määritelmänä on hallinnollinen yhteys valtioon ja etuoikeutettu asema suhteessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin, evankelis-luterilaista kirkkoa voi hyvällä syyllä kutsua valtionkirkoksi. Toisin päin katsottuna kansankirkko on myös ongelmallinen nimitys, koska se johtaa ajatukset kansallismielisyyteen ja uskonnon käyttämiseen kansallismielisen ideologian legitimoimisessa. Lisäksi nimitys sulkee ulkopuolelleen ne Suomen evakelis-luterilaiseen kirkon lukuisat jäsenet, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.

 

Kirkkolain mukaan kirkolliskokous tekee esityksen kirkkolain muuttamisesta. Eduskunta voi hyväksyä tai hylätä sen sellaiseen, mutta eduskunta ei voi muuttaa lain sisältöä. Aikaisemmin eduskunta on mekaanisesti hyväksynyt kirkolliskokouksen lukuisat pienet muutosesitykset kirkkolakiin. Tilanne muuttui maaliskuussa 2020. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn tuli kirkolliskokouksen perusteellisesti muokkaama kirkkolakiesitys, jonka tarkoituksena oli selkeyttää pirstaleista lakia. Perustuslakivaliokunnan mukaan esitystä ei voitu säätää normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä eli käytännössä se hylättiin.

 

Perustuslakivaliokunta kritisoi lakiesitystä sekä periaatteellisista että käytännöllisistä näkökohdista. Valiokunnan mukaan kirkkolaki rajoittaa merkittävästi eduskunnan lainsäädäntövaltaa ja loukkaa kansanvaltaisuusperiaatetta. Valiokunnan mukaan esitys sisälsi asioita, jotka kirkon tulisi itse päättää. Valiokunta mainitsi muun muassa kirkkolain ensimmäisen pykälän, joss säädetään kirkon tunnustuksesta. Nykyisessä laissa pykälä kuuluu: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.” Valiokunnan mukaan tunnustuksessa ei ole kysymys perustuslain 76 §:ssä tarkoitetusta kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Valiokunta piti tunnustusta ongelmallisena myös uskonnonvapauden kannalta.

 

Kirkkohallitus valmisteli uuden riisutumman esityksen kirkkolaista marraskuussa 2020 pidetylle kirkolliskokoukselle. Kirkolliskokouksessa kyseinen esitys herätti kuitenkin kirkkopoliittisia intohimoja. Joidenkin edustajien mukaan eduskunnan pitäisi nimenomaan päättää tunnustuksesta. Kirkolliskokous hyväksynee esityksen elokuulle 2021 siirretyssä kokouksessaan. Mikäli tunnustus jätetään korjattuunkin kirkkolakiesitykseen, perustuslakivaliokunta voi hylätä uudenkin esityksen.

 

Kirkolliskokouksen keskustelua tunnustuksen paikasta leimasi tuttu jako konservatiiveihin ja liberaaleihin. Tällä kertaa konservatiivit halusivat, että eduskunta päättää tunnustuksesta. Samat edustajat vastustavat kuitenkin sitä, että kirkko omaksuisi eduskunnan päättämän avioliittokäsityksen, johon kuuluu samaa sukupuolta olevien avioliitot.

 

Avioliittokeskustelu umpikujassa

 

Toisin kuin pohjoismaisissa sisarkirkoissa Suomen kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia. Laihana kompromissina avioliittolain voimaantulon jälkeen pappi tai muu seurakunnan työntekijä on voinut sovitussa paikassa – ei kuitenkaan kirkossa -- rukoilla siviiliavioliiton solmineiden kanssa ja heidän puolestaan (ei kuitenkaan liiton puolesta). Hiippakunnat ovat antaneet tästä omia ohjeitaan, ja seurakunnat ovat tehneet päätöksiä siitä, missä ja miten avioliiton solmineiden juhlaan osallistutaan kussakin seurakunnassa.

 

Vuonna 2019 kirkolliskokouksen perustevaliokunta torjui aloitteen, joka olisi sallinut papeille omantunnonvapauden homoparien vihkimisessä. Päätöksen pohjana olleen mietinnön teksti on hyytävää luettavaa niille, jotka haluaisivat vihdoin lopettaa seksuaalivähemmistöjen syrjinnän kirkossa. Mietinnön mukaan homona eläminen on jotakuinkin syntiä. Se viittaa kolmanteen Mooseksen kirjaan ja muistuttaa, että Raamatun homoseksuaalista toimintaa koskevat kiellot täytyy ottaa vakavasti. Valiokunta ei pitänyt tarpeelliseksi pohtia, miten hyvin vuosituhansia vanhat tekstit soveltuvat kumppanuuteen perustuvaan parisuhteeseen.

 

Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta kymmenet papit ilmoittivat suostuvansa vihkimään. Tammikuussa 2021 sateenkaaripappien listalla oli yli 150 pääasiassa Etelä-Suomessa asuvaa pappia. Vihkijöistä tehtiin kanteluita tuomiokapituleille, jotka jakoivat heille rangaistuksia.

 

Korkein hallinto-oikeus kumosi 18.9.2020 Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden päätöksen ja jätti voimaan Oulun kapitulin päätöksen homoparin vihkijälle langetetusta rangaistuksesta. KHO:n mukaan kapituli sai antaa varoituksen samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon vihkineelle papille. Ratkaisu oli suuri pettymys niille, jotka olivat odottaneet maallisen tuomioistuimen ratkaisevan kirkon sisällä ratkaisemattomalta tuntuvan kiistan. KHO:n päätöksen perustelu muistutti perustuslakivaliokunnan näkemystä uskonnonvapaudesta: uskonnollisten yhdyskuntien on itse ratkaistava tunnustustaan ja oppiaan koskevat asiat.

 

Päätöksen jälkeen piispainkokous antoi kuitenkin suosituksen pidättäytyä jatkossa rangaistuksista. Marraskuun kirkolliskokouksessa 32 kirkolliskokousedustajaa jätti vetoomuksen, jossa kirkkohallitusta ja piispainkokousta vaadittiin kieltämään sateenkaaripappien toiminta. Lukumäärä on merkittävä, sillä se ylittää selvästi 109:stä edustajasta laskettavan ¼:n määrävähemmistön, joka pystyy estämään samaa sukupuolta olevien parien kirkkovihkimiset.

 

Kirkolliskokous ei kykene ratkaisemaan samaa sukupuolta olevien parien asema ainakaan lähitulevaisuudessa. Kompromissi ei ole mahdollinen, sillä homoliittojen vastustaminen on konservatiiveille identiteetti- ja periaatekysymys. Pattitilanne jatkuu, koska piispat eivät halua pakottaa ratkaisua, joka voisi johtaa kirkon hajoamiseen.

 

Vanhentunut hallintokulttuuri

 

Kirkon kipuilu suhtautumisessa homoliittoja kohtaa on yksi harvoista säännöllisesti uutiskynnyksen ylittävistä aiheista. Sen sijaan keskustelua kirkon hallintokulttuurista ja siinä sovellettavista periaatteista ei käydä käytännössä lainkaan. Näin siitä huolimatta, että kirkon hallintoperiaatteet eroavat monilla tavoilla julkishallinnossa, yhdistyksissä, säätiöissä ja yrityksissä noudettavista hyvän hallinnon periaatteista.

 

Kirkon hallinto ei noudata vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. Arkkipiispa toimii samaan aikaan puheenjohtajana kirkollisessa ”lainsäädäntöelimessä” eli kirkolliskokouksessa ja keskushallinnon toimeenpanoelimessä eli kirkkohallituksen täysistunnossa. Piispat johtavat puhetta omien hiippakuntiensa tuomiokapituleissa, jotka päättävät muun muassa papeille annettavista rangaistuksista.

 

Kirkkoherra on puheenjohtaja seurakuntansa toimeenpanevassa päätöselimessä, seurakuntaneuvostossa tai kirkkoneuvostossa. Samalla hän toimii neuvostossa valmistelijana, esittelijänä ja päättäjänä. Vastaava tilanne syntyisi, jos ministeri olisi samalla ministeriönsä kansliapäällikkö, jos kaupunginjohtaja olisi kaupunginhallituksen puheenjohtaja tai jos järjestön toiminnanjohtaja tai pääsihteeri olisi myös järjestön hallituksen puheenjohtaja.

 

Sääty-yhteiskunnan piirteet näkyvät siinä, että papeilla eli pappissäädyllä on itsenäinen kiintiö eri päätöksentekoelimissäkuten kirkolliskokouksessa, hiippakuntavaltuustossa ja kirkkohallituksen täysistunnossa. Muilla työntekijäryhmillä ei ole vastaavia kiintiöitä. Harvainvaltaa lisää se, että kirkon johtavat viranhaltijat valitaan rajoittamattomaksi ajaksi. Kirkontulevaisuusvaliokunnan tuore ehdotus virkojen muuttamisesta määräaikaisesti haudattiin vähin äänin kirkolliskokouksessa.

 

Kirkon päätöksentekojärjestelmä on erittäin monimutkainen. Valta on kasaantunut pienelle joukolle päättäjiä, jotka osallistuvat eri rooleissa monta kertaa saman asian käsittelyyn. Esimerkiksi piispa saattaa käsitellä samaa asiaa tuomiokapitulin puheenjohtajana, piispankokouksen jäsenenä, kirkkohallituksen jäsenenä, kirkolliskokouksen valiokunnan jäsenenä ja kirkolliskokouksen jäsenenä sekä epävirallisesti hiippakuntavaltuustossa. Lisäksi hän on voinut kuulua käsiteltävää asiaa valmistelleeseen työryhmään. Monimutkaisuus tekee päätöksenteosta erittäin hidasta ja tehotonta. Kirkon tulevaisuusvaliokunta ehdotti päätösvallaltaan vähäisten hiippakuntavaltuustojen lopettamista, mutta kirkolliskokous torppasi tämänkin ehdotuksen.

 

Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien välillinen vaali tekee mahdolliseksi äänten keskittämisen, mikä tarkoittaa sitä, että kirkolliskokouksen maallikkoedustajat ovat selvästi keskivertoseurakuntalaisia konservatiivisempia. Myös piispojen vaalit ovat välillisiä. Arkkipiispa edustaa koko kirkkoa, mutta hänet valitaan pääasiassa Turun arkkihiippakunnan edustajien äänillä.

 

Ankarien määrävähemmistösääntöjen vuoksi päätöksenteko kirkolliskokouksessa on erittäin hidasta. Naispappeuden hyväksymiseen meni 28 vuotta. Samoihin aikoihin naispappeuskeskustelun kanssa alkanut, kirkon kasvatuksen ja palvelun virkoja koskeva diakonaattiuudistus on edelleen kesken. Vuosia valmisteltu seurakuntarakenneuudistus kaatui kirkolliskokouksessa vuonna 2015 tarvittavan määräenemmistön puutteeseen.

 

Kirkon päätöksenteko on edelleen vaikeutunut parisuhdekiistan vuoksi. Suhtautuminen samaa sukupuolta oleviin pareihin on muodostunut kirkkopoliittiseksi vedenjakajaksi, joka korostaa määräenemmistöjen merkitystä. On syntynyt konservatiivien ja liberaalien leirit. Ne vaikuttavat yhä useammissa kysymyksissä – myös sellaisissa, jotka eivät liity mitenkään seksuaalietiikkaan.

 

Kokenut kirkolliskokouksen konservatiiviedustaja Erkki Koskenniemi luonnehti viime keväänä toimikautensa aloittanutta kirkolliskokousta seuraavasti: ”Kahden edeltäjänsä tavoin nyt valittu kirkolliskokous on, kuten englantilaiset sanoisivat, Hung Parliament, jossa ei ole toimintakykyistä enemmistöä. Kaikki suuret päätökset tehdään kolmen neljäsosan määräenemmistöllä. Kirkon liberaalisiipi kykenee helposti kokoamaan neljänneksen määrävähemmistön kaatamaan perinteisellä kannalla olevien esitykset. Vastaavasti konservatiivisiivellä on sama määrävähemmistö kaatamaan radikaalit liberaalit esitykset. Siksi tämä kirkolliskokous ei tule tekemään kirkon suurimpia ongelmia ratkovia päätöksiä. Niitä eivät tehneet myöskään kaksi edellistä, joissa olin mukana.”

 

Päätöksiä ei välttämättä synny edes silloin, kun kirkolliskokousedustajat ovat harvinaisella tavalla yksimielisiä. Viime vuonna evankelis-luterilainen kirkko oli ainoa taho, joka ei kyennyt tekemään ajoissa päätöstä sähköisten kokouksien järjestämisestä – ei vaikka marraskuun kirkolliskokous hyväksyi asiasta yksimielisen esityksen. Vuoden lopussa sadat luottamushenkilöt – joukossa monia koronan riskiryhmään kuuluvia -- joutuivat vastoin suosituksia kokoontumaan fyysisesti hyväksyen muun muassa tätä vuotta koskevia talousarvioita. Syynä oli Kirkkohallituksen ennakointikyvyn puute (asia tuli liian myöhään kirkolliskokoukselle) ja edellä edellä mainittu järjestely, jossa eduskunta hyväksyy kirkkolain muutokset kirkolliskokouksen esityksestä.

 

Uskonnollinen toimintakyky

 

Vuoden 2003 uskonnonvapauslaki sisältää ajatuksen sekä positiivisesta ja negatiivisesta uskonnonvapaudesta. Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa oikeutta kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan, saada oman uskonnon opetusta ja harjoittaa uskontoaan yksityisesti sekä julkisesti. Negatiivinen uskonnonvapaus merkitsee oikeutta olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan ja harjoittamatta mitään uskontoa.

 

Yhdysvaltalainen filosofi, Suomessakin akateemikon arvonimen saanut Martha Nussbaum tarkastelee naisten asemaa liberaaleissa valtiossa ja uskonnollisissa yhteisöissä kirjassaan Women and Human Development: The Capabilities Approach (2000). Kirja käsittelee uskontoa ja naisten oikeuksia, mutta sen ajatusmallia voi soveltaa laajemmin valtion ja uskonnon välisiin kysymyksiin.

 

Nussbaum edustaa positiivista uskonnonvapautta. Hänen mukaansa ihmisen mahdollisuus etsiä merkityksiä elämälleen on yksi keskeisimmistä inhimillisistä ominaisuuksista. Kautta aikojen tämä on tapahtunut uskonnollisten opinkappaleiden ja käytäntöjen avulla. Nämä ovat tukeneet taiteellisia, älyllisiä ja eettisiä pyrkimyksiä sekä toimineet perheissä ja yhteisöissä moraaliopetuksen pohjana. Lisäksi uskonnot edustavat kulttuurista jatkuvuutta, joka on korvaamaton tuki ihmisten väliselle vuorovaikutukselle ja yhteenkuuluvuudelle.

 

Nussbaumin mukaan uskonto on tärkeä osa monen ihmisen identiteettiä ja siksi sen asemaan liittyy toisten ihmisten kunnioittaminen itseisarvoisena tavoitteena: ”Jos sanomme toisille ihmisille, että he eivät voi etsiä elämän tarkoitusta omalla tavallaan – vaikka tiedämme olevamme oikeassa ja tietämme, ettei toisten ihmisten tapa ole olleenkaan hyvä --- emme voi osoittaa heille täyttä kunnioitusta henkilöinä.” Jos uskonnon harjoittaminen torjutaan tai kielletään, samalla voidaan mitätöidä tärkeä osa monen ihmisen identiteettiä.

 

Peruskysymys koskee sitä, milloin valtion on syytä puuttua ihmisten oikeuteen etsiä merkitystä elämälleen, oikeuteen solmia avioliitto ja oikeuteen perustaa perhe. Nussbaum esittelee kolme vaihtoehtoista näkökulmaa. Sekulaarille humanistiselle feminismille valtion ja uskonnon suhde on merkityksetön; uskonto edustaa pohjimmiltaan patriarkaalista valtaa, joka on kautta aikojen sortanut vähemmistöjä. Koska uskonnot eivät tuota kenellekään mitään hyvää, ne voidaan vaimentaa kokonaan. Traditionalistinen feminismi ei problematisoi valtion ja uskonnon suhdetta, mutta ei myöskäänasetu uskontoja vastaan. Näkökulman mukaan kukin yhteisö saa itse määrittää omat arvonsa ja elää niiden mukaan. Valtion ei tarvitse puuttua asiaan.

 

Nussbaumin mukaan sekulaarin näkökulma on ylimielinen, koska se väittää omia arvojaan uskonnollisia arvoja paremmiksi. Lisäksi se väheksyy uskontojen monimuotoisuutta: konservatiivistenkin uskonnollisten traditioiden sisällä on edistyksellisiä ääniä, jotka ovat saaneet aikaan muutoksia, eikä mitään uskonnollinen traditio sisällä pelkästään lammasmaista alistumista. Kommentti pätee myös Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, missä muun muassa sateenkaariliike on voimakas ja jonka sisällä jopa vahvasti naisia alistavan vanhoillis-lestadiolaisen liikkeen piiristä on noussut naisten oikeuksia puolustavia ääniä.

 

Traditionalistinen feminismi puolestaan sulkee silmänsä mahdolliselta sorrolta ja uskonnon nimissä harjoitettavalta väkivallalta. Esimerkkinä voidaan Suomesta käyttää edelleen vanhoillis-lestadiolaista liikettä. Yhteiskunnallisesta piittaamattomuudesta kertoo se, että parissa harjoitettu seksuaalinen väkivalta ja hengellinen painostus jäivät piiloon vuosikymmenten ajan. Aihe ei kiinnostanut suomalaista naisliikettä eikä sen paremmin muitakaan liikkeitä.

 

Kiistojen ratkaisuun Nussbaum ehdottaa kolmatta näkökulmaa eli moraalisen rajoitteen periaatetta: uskonnon harjoittamista on syytä puolustaa paitsi silloin, jos se haittaa muita keskeisiä toimintamahdollisuuksia. Tällöin haasteena on selvittää, onko kyseessä uskonnollinen vai poliittinen tai kulttuurinen kysymys: ”Jos ja kun haluamme rajoittaa joidenkin uskonnollisten tai uskonnon nimissä puhuvien toimijoiden harjoittamaa käytäntöä, meidän on selvitettävä puhuvatko he todella uskonnollisesti, ymmärtäen tarkasti uskontonsa ytimen, vai pyrkivätkö he vain saamaan poliittista valtaa.”

 

Kirkon perustuslaillinen asema

 

Nussbaumin mukaan valtion tulisi puuttua uskonnonvapauteen vain silloin, kun sillä on pakottava etu valvoa muiden toimintamahdollisuuksien toteutumista. Tuomioistuimet eivät mielellään arvioi tämäntapaisia kysymyksiä ja siksi jättävät uskonnoille paljon tilaa päättää omista käytännöistään. Näin kävi myös Suomessa edellä mainitussa KHO:n päätöksessä.

 

Kirkon monimutkainen päätöksentekojärjestelmä ja epädemokraattiset käytännöt tuskin haittaavat Nussbaumin tarkoittamien toimintamahdollisuuksien toteutumista. Kirkon on voitava itse kehittää hallintoaan haluamaansa suuntaan – olipa kehitys kuinka hidasta ja jäykkää tahansa. Hallinnon uudistaminen voi helpottua, jos kirkkolaki tyhjentyy tarpeettomasta sääntelystä.

 

Kirkkolain uudistamisen esteeksi voi kuitenkin muodostua toive kirkon tunnustuspykälän mainitsemisesta kirkkolaissa. Nussbaumin ajattelun valossa se vaikuttaa pikemminkin poliittiselta kuin uskonnolliselta tavoitteelta. Uskonnollisia toimintamahdollisuuksia edistää se, että uskonnolliset yhteisöt voivat itsenäisesti päättää oman tunnustuksensa sisällöstä. Kuten perustuslakivaliokunta totesi, jos tunnustus säilyy kirkkolaissa, poliittiset tahot päättävät viime kädessä evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta. Tämä ei ole vain teoreettinen spekulaatio. Valtion puuttuminen kirkon sisäisiin opillisiin kiistoihin ei ole tavatonta. Vuonna 1949 presidentti Paasikivi pysäytti kirkolliskokouksen esittämän kirkkolain muutoksen, joka olisi kieltänyt eronneiden kirkollisen vihkimisen.

 

Evankelis-luterilaisen kirkon perustuslaillinen asema tullee uudelleen arvioivaksi viimeistään silloin, kun kirkon jäsenosuus alkaa painua alle 50 prosentin. Jo nyt voi kysyä, edistääkö vai haittaako nykyinen kirkkolain käsittelytapa uskonnollisia toimintamahdollisuuksia. Ainakin sähköisten kokousten viivästymisen tapauksessa se haittasi sitä.

 

Kirkkojen vihkioikeus

 

On myös perusteltua kysyä, tulisiko valtion puuttua uskonnonvapauteen samaa sukupuolten parien oikeudessa kirkolliseen vihkimiseen. Evankelis-luterilainen kirkko poikkeaa kielteisessä kannassaan muiden Pohjoismaiden luterilaisista kirkoista, mutta toisaalta se noudattaa monien muiden kristillisten kirkkojen – katolisten, ortodoksien ja niin kutsuttujen vapaiden suuntien –käytäntöä. Onko samaa sukupuolta olevien parien avioliitossa kyse Nussbaumin tarkoittamasta moraalisesta rajoitteesta?

 

Avioliittolain mukaan kirkollinen vihkiminen toimitetaan evankelis-luterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa taikka rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa. Samaa sukupuolta olevien avioliitto toteutui Suomessa eduskunnan hyväksyessä kansalaisaloitteella (KAA 3/2013 vp), jossa ei puututtu uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen määrätä kirkollisen vihkimisen ehdoista ja muodosta. Kansalaisaloitetta käsitellyt lakivaliokunta kuitenkin totesi, että ”yhteiskunnasta ja seurakunnasta” nousevat paineet voivat jollakin aikavälillä ”nostaa esiin kysymyksen siitä, tuleeko oikeudellisia vaikutuksia sisältävä vihkimisoikeus säilyttää uskonnollisilla yhdyskunnilla” (LaVM 14/2014).

 

Oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ovat tärkeitä inhimillisiä toimintamahdollisuuksia. Vihkiminen on viranomaistoimi, joka liittyy julkisen vallan perustamaan avioliittoinstituutioon. Valtiolla on vain yksi ja sama avioliittokäsitys, jonka se on luonut – ja johon uskonnolliset yhteisöt voivat autonomiansa puitteissa liittyä tai olla liittymättä.

 

Lokakuussa 2020 Etelä-Afrikassa tuli voimaan avioliittolain muutos, joka poisti – eräiden uskonnollisten tahojen vastustuksesta huolimallta -- vihkijöiltä oikeuden omantunnon syistä olla vahvistamatta samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja. Muutoksen taustalla oli Etelä-Afrikan perustuslain takaama yhdenvertaisuus. Myös Suomen avioliittolaissa tulisi poistaa vihkioikeus niiltä uskonnollisilta yhdyskunnilta, jotka eivät hyväksy samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja.

 

Ehdotettu lakimuutos tuskin miellyttäisi kumpaakaan kirkkopoliittista leiriä, vaikka se voisi helpottaa kirkon kahtiajakautumista. Kirkon oma-aloitteinen vihkioikeudesta luopuminen oli esillä kirkolliskokouksessa, mutta se ei saanut riittävää kannatusta. Lakimuutos ei todennäköisesti ainakaan lyhyellä tähtäimellä johtaisi evankelis-luterilaisessa kirkossa samaa sukupuolta olevien parien avioliittojen sallimiseen – ei vaikka emeritusarkkipiispa John Vikström käytti tammikuussa painavan puheenvuoron sen puolesta.

 

Päinvastoin vihkioikeuden poistaminen voisi haihduttaa paineen asian ratkaisemiseksi. Toisaalta konservatiivisimmat kirkkopoliitikot menettäisivät tärkeän profiloitumiskysymyksen. Päätös kohtelisi kuitenkin tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia. Päätös olisi kuitenkin ennen muuta edistysaskel syrjinnän poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi Suomessa. Se heikentäisi uskonnollisia toimintamahdollisuuksia, mutta toisaalta parantaisi perhe-elämää koskevia toimintamahdollisuuksia sekä selkeyttäisi liberaalin valtion ja uskonnollisten yhteisöiden välisiä suhteita.

 

(Kirjoitus on julkaistu 16.4.2021 Kanava-lehden numerossa 3/2021).

 

 

30 kommenttia

  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Hiilamon Heikille virkistävän hyvästä kirjoituksesta. Sanot että kirkon sisällä kirkon suhteesta valtioon on keskusteltu vain vähän; jonkun verran kuitenkin, ja itsekin olen osallistunut siihen mm. kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan mietintöön sekä kirkon tunnustuksen paikkaan liittyen . Näin perusteelliseen ja monipuoliseen analyysiin en tietenkään ole yltänyt.

    Uudelleen kirjoitetun kirkkolain käsittely kirkolliskokouksessa on asia jota odotan mielenkiinnolla ja samalla vähän levottomana.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Otsikon mukaan kirjoituksen teemana ei ole avioliittoon vihkiminen, kuten uutisoinnin perusteella on näyttänyt, vaan kirkon ja valtion suhde joka on alkanut vanhuuttaan kupruilemaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

    Minäkin kiitän hyvästä kirjoituksesta, jossa kirkkoa tarkastellaan yhteiskunnallisena ja juridisena ilmiönä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Jos kirkossa ei haluta muutosta avioliiton suhteen ja sitä ei saada muutettua, tai se on hyvin vaikeaa, niin yksi vaihtoehto on ajaa kirkon ja valtion eroa, kuten blogisti kuvaa. Kirkko ei toteuta tasa-arvoa muuta kuin omista lähtökohdista käsin, muut vaatimukset se on hylännyt. Tämä on nähty useamman kerran. Sinänsä blogissa ei ollut mitään uutta. On tietysti muitakin vaihtoehtoja kuin Hiilamon agenda ja visio.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Sami, mitä vaihtoehtoja ehdotat?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Semmoinenkin vaihtoehto olisi mahdollinen, että vihkimisoikeus poistettaisiin kaikilta uskonnollisilta yhdyskunnilta, siis siviilivihkiminen tulisi ainoaksi juridisesti sitovaksi tavaksi solmia avioliitto. Tämä ei estäisi kirkkokuntia (eikä muitakaan uskontoja) järjestämästä oman oppiperinteensä mukaisia avioliiton siunaamisia niille, jotka semmoista haluavat ja täyttävät kirkon opin edellyttämät avioliiton ehdot. Tämä voitaisiin toteuttaa ilman, että muilta osin tarvitsisi puuttua kirkon juridiseen asemaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Erkki O Auranen sanoo:

    Avioliittokeskustelu kirkossa ei ole umpikujassa. Laki on selvä ja päätökset on tehty, mutta osa kirkolliskokousedustajista ei tyydy tehtyihin päätöksiin ja tuovat aina uudelleen samat ehdotukset, näin repien kirkkoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Auranen: ” Laki on selvä ja päätökset on tehty, mutta osa kirkolliskokousedustajista ei tyydy tehtyihin päätöksiin ja tuovat aina uudelleen samat ehdotukset, näin repien kirkkoa.”

      Näin on. Uusittu avioliittolaki on ollut voimassa jo 1.3. 2017 lähtien ja vielä nyt, neljä vuotta myöhemmin kirkolliskokouksen änkyrä määrävähemmistö estää kirkolta homoseksuaalien parien avioliittoon vihimisen, vaikka selvä luterilaisten pappienkin enemmistö sitä kannattaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Toisaalta homomyönteinen määrävähemmistö estää nykykäytännön selkeyttämisen semmoiseksi, että tulkinnanvaraa ei voisi jäädä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Sanon vain tähänkin väliin, että avioliittoa koskeva keskustelu, johon tässäkin näkyy olevan houkutus osallistua, ei ole ollenkaan niin mielenkiintoinen ja merkittävä kuin kokonaiskysymys kirkon ja valtion suhteesta. Siinä asiassa kannattaa seurata kirkolliskokousta elokuussa; lähteekö kirkolliskokouksesta eduskuntaan seillainen kirkkolakiehdotus jossa on esimerkiksi edelleen kirjattu kirkon tunnustus – jonka eduskunnan perustuslakivaliokunta edellytti siirrettäväksi kirkkojärjestykseen. Ja jos lähtee, tuleeko perustuslakivaliokunta uudelleen pysäyttämään kirkkolain vahvistamisen.

    Kirkon ja valtion eroa ei tarvitse kenenkään ajaa (enkä näe Heikki Hiilamonkaan ajavan), se saattaa edetä omalla painollaan, johtuen kirkon ja valtion erilaisista perusteista ja tehtävistä jotka alkavat käydä yhä ilmeisemmiksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Kirkon ja valtion ero olisi kyllä syytä toteuttaa loppuun asti. On traagista, jos valtio alkaa edellyttää kirkon luopumista sen omasta uskosta ja elämäntapaa koskevasta opetuksesta. Totta kai poliittisilla puolueilla ja muilla yhteiskunnallisilla toimijoilla on intressissä ohjailla uskonyhteisöä, jonka jäsenmäärä on kolmannella sijalla maan asukasluvun ja kansalaisten jälkeen. Ns. kaltevan pinnan argumentti sopii mielestäni tähän yhteyteen hyvin. Tänään ajetaan kirkkoon avioliittokäsityksen ja kirkollisen vihkimiskäytännön muutosta ihmisoikeuksiin ja syrjintään viitaten. Huomenna ehkä pelastusopin muutosta. Eikö muka ole kyse syrjinnästä ja hengellisestä väkivallasta, jos merkittävä uskonyhteisö opettaa, että on olemassa taivas ja helvetti ja jälkimmäiseen päätyy, jos ei tunnusta Jeesusta Kristusta Herraksi ja Pelastajaksi? (Löytyy ajatetelijoita joiden mukaan uskonto on sosiaalisesti hyväksytty irrationaalisuuden muoto). Muistelen, että 1000-luvulla syntyi kirkon uudistusliike, jonka tavoitteena oli puolustaa kirkon autonomiaa (Clunyn luostarin libertas ecclesiae -liike). Arvostan suuresti Hiilamon analyysejä yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta ja diakoniatyöstä. Mutta tässä kohden vaikuttaa kyllä siltä, että hän sittenkin herättelee maallista esivaltaa toimimaan kirkon saattamiseksi ”ruotuun” avioliittokysymyksessä. Nyt olisi syytä puolustaa kirkkomme vapautta uskoa, opettaa ja tunnustaa. Silloinkin, jos syntyy ristiriita maallisen esivallan käsitysten kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Korjaus: ajattelijoita, joiden mukaan uskonto on sosiaalisesti hyväksytty psykopatologian muoto.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mikko Nieminen sanoo:

      > On traagista, jos valtio alkaa edellyttää kirkon luopumista sen omasta uskosta ja elämäntapaa koskevasta opetuksesta.

      Mielestäni tätä ei voi tulkita siten, että valtio vaatisi kirkkoa luopumaan sen uskosta tai painostaisi muuttamaan kirkon oppia. Mielestäni tällaista intressiä valtiolla ei ole. Valtiohan nimenomaan halusi tunnustuspykälän poistamista kirkkolaista, jotta valtio ei edes välillisesti olisi päättämässä kirkon opista.

      Avioliittoon vihkiminen on valtion lainsäädännössään määrittelemä viranomaistoimi ja valtion on avioliittolaissa valtuuttanut kirkon hoitamaan tätä viranomaistehtävää. Olen Hiilamon kanssa siitä samaa mieltä, että olisi loogista että valtio poistaisi oikeuden viranomaistehtävien hoitamiseen taholta, joka ei sitoudu viranomaistehtävän hoitamisessa kansalaisten yhdenvertaisuuteen. Kansalaisten yhdenvertainen kohtelu on yksi keskeisimmistä vaatimuksesta miten valtion tulee viranomaistehtäviään hoitaa. Laki ei velvoita valtiota ainoastaan yhdenvertaiseen kohteluun vaan se velvoittaa valtion edistämään yhdenvertaisuutta.

      Se, että valtio ottaisi kirkolta pois oikeuden vihkiä avioliittoja ei tarkoita sitä, että valtio haluaisi kirkon muuttavan opetustaan avioliitosta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Mikko Nieminen. Kaksi huomiota. Ensiksi, läntinen naapurimaamme Ruotsi on erinomainen esimerkki siitä, kuinka valtio ja poliittiset puolueet ovat halunneet ”kesyttää” kirkon mieleisekseen. Jopa tiukemmin, sen jälkeen kun kirkko ja valtio erotettiin toisistaan 20 v sitten. Aiheesta on myös tutkimusta pitkältä ajalta. Tämä poliittinen ”kirkon kesytys” tapahtuu totta kai lainsäädännön tulkinnalla ja väittämällä, että eduskunta ei halua päättää kirkon opista. Tätähän oikeusoppineet Leino ja Tuori ovat täälläkin pitäneet esillä.

    Samalla kirkkoa voidaan vallata sisältä päin kirkkovaltuustojen jne kautta sekä pyrkiä muuttamaan lopulta kirkon oppia ja käytäntöjä kirkolliskokouksen päätöksillä. Tämä toteutuu sitten poliittisten puolueiden ja erilaisten kirkkopoliittisten suuntausten avulla.

    Toiseksi, usko ja oppi näkyvät aina myös kirkon käytännössä ja uskovien elämäntavassa. Ei voi olla niin, että ”saat vapaasti ajatella ja uskoa tästä asiasta A tavalla A’ kunhan vain käytännössä toimit tavalla B”. Käytännössähän aletaan muokata myös ajatuksia siihen suuntaan, että toimiminen tavalla B johtaa myös tavan B mukaiseen uskoon ja oppiin B.

    Täälläkin kuulee väitteitä, jonka mukaan usko olisi vain joku meidän tai parhaassa tapauksessa kirkon yksityinen ”käsitys” / oppi. Käytäntö olisi sitten jotain toista ja noudattaisi juurikin maallisen esivallan päätöksiä. Konfliktitilanteessa voittaisivat – esivalta ja ne, jotka osaavat parhaiten pelata vallan kulisseissa, vaikka puhuttaisiin hurskaasti demokratiasta ja transparenssista (=läpinäkyvyydestä päätöksenteossa).

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Mikko Nieminen sanoo:

      Ei se ole valtion vika, jos kirkon sisällä sen toimielimissä tehtäisiin päätöksiä, jotka eivät ole sinulle mieluisia. En osta tällaista salaliittoteoriaa. Vähän turhan helppo väittää, että kaikki epämieluisa on valtion mobilisoimaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Avioliittolain 16 §:n 1 momentin ja 17 §:n kohdan 1 kumoaminen olisivat toki lainsäädännällisesti mahdollisia, vaikka 17 § kohta 2 säilytettäisiin. Tämä edellyttäisi kuitenkin myös ko. 2 kohdan uudelleen muokkaamista.

    Mikäli uskontokunnille ei enää annettaisi laintasolla itsenäistä oikeutta määritellä kirkollisen vihkimisen ”muita ehtoja muotoja”, tulisi kuitenkin asetustasolla määritellä, millä edellytyksillä kirkollinen vihkijä on velvollinen vihkitoimituksen toimittamaan ja minkä muotoinen uskonnollinen seremonia täyttää avioliittolain edellyttämät vähimmäisehdot.

    Kun muistetaan esimerkiksi, ettei katolinen kirkko edelleenkään vihi eronneita uuteen avioliittoon, ymmärretään, että asetuksessa tulisi ottaa kantaa moniin muihinkin asioihin, kuin kihlaparin sukupuoleen.

    Keskusteluun kirkon tunnustuksen juridisesta asemasta viittaan piispainkokouksen lausuntoon: ”Piispainkokous toteaa, että viittaus, ”kirkon tunnustuksesta, tehtävästä ja toiminnasta sekä tarkemmin kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä” näyttää jäävän sisällöltään puutteelliseksi. Siinä ei riittävällä tavalla kuvata, mitä ja millaista kirkkoa esitetty kirkkolaki koskee. Tähän ongelmaan tulisi löytää ratkaisu, joka yhtäältä identifioi kirkon sen itseymmärrystä vastaavalla tavalla ja toisaalta vastaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan sekä hallintovaliokunnan näkemyksiä.”

    Identiteettikysymykseen liittyy myös kysymys päätöshistorian jatkuvuudesta. Vaikka viittaus Raamattuun ja tunnustuskirjoihin siirrettäisiin kirkkolaista kokonaan kirkkojärjestyksen puolelle, tulee olla selvää että kaikki kirkon tunnustukseen perustuneet päätökset ovat siirrosta huolimatta edelleen voimassa, ellei erikseen toisin päätetä.

    Toinen tunnustuskysymykseen liittyvä seikka on että myös kirkon järjestysmuodon ja hallinnon piiriin kuuluvat asiat tulee kirkossa järjestää kirkon tunnustuksen mukaisesti. Esimerkiksi kirkon järjestykseen ja hallinnollisten asioiden hoitoon olennaisesti kuuluva kaitsennallisuus perustuu suoraan kirkon tunnustukseen, eikä sitä voida karsia hallinnollisessa uudistuksessa pois. Piispainkokouksen lausunnon mukaan ”on tarkoituksenmukaista, että kirkkolaki määrittelee tunnustuksen merkityksen ja lisäksi viittaa kirkkojärjestykseen, joka tarkemmin määrittää sen uskonnollisen yhteisön, josta kirkkolaissa säädetään.”

    Nähdäkseni kirkon tunnustuksen merkitys tulisi määritellä kirkkolaissa kyllin tarkasti myös juridisessa mielessä, vaikka tunnustuksen sisällön määrittely siirrettäisiin kokonaan kirkkolakiin.

    Kirkkohallituksen esittämässä muodossa kirkkolaki viittaisi kirkon tunnustukseen seuraavasti: ”Kirkon tehtävä perustuu kirkon tunnustukseen. Kirkon tunnustuksesta, tehtävästä ja toiminnasta sekä tarkemmin kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä. Jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista määrätään lisäksi kirkkokäsikirjassa.”

    Nähdäkseni esityksen ensimmäinen virke tulisi muuttaa muotoon: ”Kirkon tehtävä ja toiminta perustuu kirkon tunnustukseen.”

    Lisäys on nähdäkseni merkittävä siksi, että se laajentaa kirkon tunnustuksen laintasoisen sitovuuden käytännön toiminnan asteelle sekä antaisi myös laintasoisen oikeutusperusteen toimia kirkossa kirkon tunnustuksen mukaisesti. Tunnustukseen perustuvat seikat olisivat edelleenkin peruste toimia kirkossa toisin kuin yhteiskunnassa yleisten oikeusperiaatteiden perusteella toimitaan. Esimerkiksi seikkaa, kuka on kirkossa oikeutettu ehtoolliseen, ei edelleenkään säädeltäisi alkoholilaissa, vaan kirkkojärjestyksessä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Lähtökohtana voisi olla, että kirkko luopuisi ” valtio valtiossa ” olemisestaan ja antaisi meille kaikille ihmisille saman Korkeimman antaman ihmisarvostuksen. Valtion vuosikalenteri kunnioittamaan kaikki kansalaisia eikä vai kirkon jäsemiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Paavola sanoo:

    Mikko Niemisen tavoin minäkään en usko salaliittoteorioihin enkä valtiovallan vyörytysteoorioihin. Ne ovat kirkon jäseniä, jotka esim. kirkolliskokouksessa vaikuttavat, puhuvat ja päättävät. Ja myös julkisuudessa vaikuttavat. Kaltevan pinnan sijasta minä ymmärrän tilanteen olevan suunnilleen fifty-fifty ns. uudistajien ja ns. säilyttäjien kesken.

    Kirkon ja valtion liiton solmiminen tapahtui 300-luvulla melko nopeasti kun keisarista tuli kristitty. Kun ”keisari” nyt on luopumassa kristillisestä uskosta, valtion ja kirkon erottaminen tapahtuu vähittäisesti. Se ei tapahdu vain kannattamalla joko eroa tai vastustamalla sitä, vaan käytännön toimilla, ratkaisuilla ja tapahtumilla.

    Ilmoita asiaton kommentti