Uskon kohteesta ja uskomisesta tuskin on epäselvyyttä. Kristusta ei voi jakaa. Silti muita paremmin oikeassa olevia on sekä kirkossa että järjestöissä. Keskeinen kiistanaihe on Raamattu. Mikä on raamatullista ja uskollisuutta Raamatun sanomalle?
Kulttuuritaisto nimikkeeseen antoi aiheen kirkon tilanne. Julkisuuteen uutisoidut kiistat saavat aikaan hämmennystä. Suomalaiset eivät halua asettua ääripäihin eivätkä kiistojen välikappaleiksi. Monikin tuntuu ajattelevan, että antaahan olla, uskonasioihin en puutu.
Entä mitä tarkoitan kulttuurilla? Kulttuuri on yhteisöllistä mielen ohjelmointia. Omassa kuplassa erottaudutaan toisista ihmisistä. Tähän tapaan asioita muotoili alankomaalainen kulttuurin tutkija, sosiaalipsykologi Geert Hofstede (1928-2020). Hän on puhunut myös epävarmuuden välttämisestä. Pahimmillaan epävarmuuden välttäminen ohjaa kauas totuuden etsimisestä.
Miksi tuumia näitä, vaikkapa epävarmuutta? Kysymyshän kuitenkin on Jumalasta ja Jumalan Sanasta – jostakin, joka on varmaa. Juuri niin. Samalla on kuitenkin kysymys ihmisestä ja meidän ihmisten toiminnasta. Mehän Jumalasta puhumme, mehän häntä etsimme ja meitähän Hän etsii.
Nykytilanteeseen liittyy yksi huoli ylitse muiden. Epävarmuus on niin suurta ja sen kokeminen on niin epämiellyttävää ja pelottavaa että altistumme varmoille puhujille. Kautta maailman. Ajankohtaisinta on diktatuuri. Diktaattorin me ihmiset nyt tunnumme haluavan meitä hallitsemaan. Kyllä tämä näkyy myös kirkollisissa ryhmittymisissämme. Raamatullisuus on yksi voimakkaimmista takuista varmuudelle. Olen päätynyt yhteen näkökulmaan.
Toivon todella, että Raamattua luettaisiin sanatarkasti. Oletan, että jossain vaiheessa olisi sitten pakko ähkäistä että eihän Raamattu suorasanaisesti opeta mitään sen paremmin nykyisen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virasta kuin vihkimyksistä tai kirkollisista toimituksista saati seksuaalista identiteettiä koskevista keskusteluista. Biologia toki on selvä mutta Aatami ja Eeva eivät keskustelleet identiteeteistä. Toki Raamatusta kannanottoja löytyy. Tulkintoja tehdään tiukasti.
Raamatullisuus on äärimmäisen vakava ja keskeinen asia. Kun jokin ratkaisu nimetään raamatulliseksi se tuntuu saavan yhtä tulkintaa suuremman painoarvon. En kirjoita siitä, että tulkinta pitäisi jotenkin kieltää. Keskustelua ja yhteistyötä helpottaisi, jos ymmärtäisimme, että kaikki me tulkitsemme eli ymmärrämme myös uskonasioita eri tavoin. Jokaisella on oikeus omiin tulkintoihin. Organisaatioiden ja järjestöjen ohjaaminen on sitten monta astetta vakavampi paikka.
Tunnustuskirjoissamme kerrotaan, että Yksimielisyyden ohje annettiin ”Jumalan sanan johdolla ja kristillisen oppimme pääsisällön mukaisesti”. Vieläpä todettiin, että tämä on ”uskonkohtien perinpohjainen, selkeä, oikea ja lopullinen toisto ja selitys”. Ihan lopulliseen ei tuolloin päästy eikä kannata tähdätä nytkään. Yhteistyötä tarvitaan juuri erimielisten kanssa, jotta uskomme pääsisältö pysyisi kunniassa.
Ymmärrän kyllä, että rahkeet eivät riitä sen paremmin kirkon kuin uskonnollisten liikkeidenkään piirissä sen selvittämiseen, mikä olisi mahdollinen yhteinen tulkinta Raamatusta Jumalan Sanana. Nykyisen kiistelyn taustana näyttävätkin olevan katsomukselliset perustelut. Energialatauksena ei ole usko vaan eettiset ja kirkon järjestyksen kysymykset, joihin väitetään olevan uskomme mukaiset ja raamatullisen tarkat ratkaisut – suuntaan sekä toiseen.
Silti, Raamattua on syytä lukea ja säännöllisen ahkerasti.
Raamatun yksityistäminen ja opin omistaminen on tapahtunut, koska tarvitaan varmuutta ja selkeyttä. Olisi hyvä, jos pystyisimme kirkossamme ja järjestöissämme muuhunkin kuin tämän maailman toimintatapoihin, kärjistyksiin ja vikoiluihin.
Ei ole oikein, että meidät tunnistetaan Jeesuksen seuraajiksi siitä, että riitelemme kaikesta, vaikka maailma palaa.
Kuva pastelliliitumaluksestani ja nuotiosta ovat kotialbumistani
