Helsingin Sanomat julkaisi tänään 60-vuotishaastattelun luterilaisen kirkkomme arkkipiispa Kari Mäkisestä. Kari Mäkisen neljä vuotta Turun arkkipiispan talon isäntänä eivät ole ollut kirkkomme historiassa helpoimmasta päästä, mutta aina tuhat luvun alkuun asti ulottuvassa Turun piispojen jatkumossa joukkoon mahtuu myös monin verroin haastavampia virkavuosia.
Arkkipiispa Mäkinen totesi Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”Monella on historiallisromanttinen kuvitelma siitä, että kirkko olisi aiemmin ollut jotenkin yksimielinen tai yhtenäinen. Luterilaisen kirkon historiaa kuitenkin sävyttävät keskustelu ja luova erimielisyys.” Tämä pitää paikkansa. Debatti kirkon suunnasta on todella jatkunut siitä asti, kun luterilainen kirkko on näillä leveyksillä 1500-luvun puolivälistä asti vaikuttanut. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä vilkkaammaksi keskustelu käy. Kirkkohistoriaan tutustuminen kertoo myös, että viimevuodet ykköspuheen aiheena kirkossa ollut seksuaalietiikka on ollut kirkossa vuosisadat puheenaihe ja myös kirkon viralliset linjaukset siihen ovat nykyisin varsin erilaisia kuin vaikkapa vielä 1900-luvun alussa.
Helsingin Sanomien haastattelussa mainittu ”kirkon kriisi” on myös käsite, johon kirkkohistoria tuo oman perspektiivinsä. Viimeistään 1870-luvulta alkaen kirkon yhteiskunnallinen asema Suomessa on ollut enemmän tai vähemmän haastettuna Euroopasta tänne 1800-luvun puolivälissä rantautuneiden liberalismin ja naturalismin aatteiden myötä. Kari Mäkisen edeltäjiin lukeutunut Mikko Juva kuvaa tätä aikakautta hyvin vuonna 1956 ilmestyneessä kirjassaan Rajuilman alla: suomalaisen kahdeksankymmenluvun synty. Ja kirjassa on siis kyse 1880-luvusta, ei 1980-luvusta, joka sekään ei aivan seesteinen kausi kirkossa ja kirkosta käytävän keskustelun kannalta ollut.
Toisen maailman sodan jälkeiset vuosikymmenet kirkkoamme hallitsi maallinen vs. hengellinen keskustelu, jonka ytimessä oli Erkki Niinivaaran vuonna 1952 julkaisema samanniminen synodaalikirjoitus. Keskustelussa kirkon suhtautumisesta ympäröivään maailmaan Niinivaaran vastapariksi nousi Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä, joka vuonna 1962 erosi kirkon maallistumiseen tuskastuneena näyttävästi kirkosta. Eräässä mielessä tuo debatti maallinen vs. hengellinen jatkuu kirkossa edelleen.
Kirkon 1950- ja 1960-lukujen repivä teologinen konflikti koetteli erityisesti konsensushakuista arkkipiispa Ilmari Salomiestä, vaikka kirkko toden teolla haastettiin vasta hänen seuraajansa Martti Simojoen tultua arkkipiispaksi syksyllä 1964. Simojoen kausi alkoi Hannu Salaman Juhannustanssit -kirjaa seuranneella ”Salamasodalla” jumalanpilkkaoikeudenkäynteineen. Noina 1960-lopun kuumina radikalismin vuosina lehdistö kyseli jatkuvasti kirkon vaikuttajilta, onko kirkko nyt kriisissä ja ollaanko jo kohta laittamassa lappua luukulle. Ilmari Salomiehen kerrotaan jonkin aikaa eläkkeellä oltuaan soittaneen seuraajalleen Martti Turkuun ja huudahtaneen: ”Millaisen kirkon minä olenkaan sinulle jättänyt!” Johon Simojoki oli vastannut: ”Ei se, missä me nyt olemme, ole sinun syytäsi eikä minun syytäni. Maailma on tullut hulluksi.”
Martti Simojoen ja Ilmari Salomiehen puhelinkeskustelusta on nyt viitisenkymmentä vuotta. Kirkko selvisi yli 1960-luvun kriisistä ja varmasti tavalla tai toisella myös nykyisistä haasteistaan. Ehkä voidaan sanoa, että kirkon perusluonteeseen kuuluu jonkinasteinen kriisitietoisuus, joka sitten myös tuo mukaan valmiuden etsiä hitaasti vastauksia ympärillä muuttuvan maailman esittämiin uusiin kysymyksiin.
1500 -luvun reformaatiossa ei tapahtunut mitään oleellista ”uskon puhdistusta”, joka olisi vienyt kirkon ratkaisevasti uudelle tasolle, jossa se kestäisi hyökkäysten ristitulen. Baabelin sekoitus tapahtui jo ennen kuin kirkko virallisesti oli syntynytkään. Paluu tukevalle Kristuskalliolle ei ole helppo asia, koska se vaatisi kirkon johdolta nöyryyttä myöntää tehdyt virheet. Nöyrtyminen ei tunnetusti ole helppoa ihmiselle, varsinkaan nykyisenä aikana, jolloin ihminen on noussut lähes Jumalaksi.
Tuo Tiililään ja Niinivaaraan henkilöitynyt kiista jatkuu muutettavat muuttaen edelleen. Tiililä kirjoitti v. 1962 omassa kriisissään pikku kirjan ”Kirkon kriisi.” Monia sen sivuista, jos ei tietäisi tekijää, voisi erehtyä pitämään nykyisten kirkkoa liiasta liberalismista syyttävien kirjoittamana tekstinä, joskin aika korkeatasoisena. Tiililä muun muassa (s. 46-47) arvostelee ankarasti kirkkoa toiminnan keskittymisestä tuonpuoleisesta tämänpuoleiseen, pelastuskysymyksestä etiikkaan. Tiililähän oli hengelliseltä perusviritykseltään ehta pietisti eikä olisi koskaan voinut vastata ”uskoontuloa” tiedustelevalle satunnaiselle kulkijalle kuten Seppo A. Teinonen, joka näytti kyselijälle kastetodistusta.
Kirkon historia on jatkuvan keskustelun täyttämä, sehän on tietty totta. Näyttäisi vain siltä, että vain ev.lut.kirkolla on nyt pallo hukassa vähän enempi. Löytyyhän tältä sivustolta tuore viesti, että roomalaiskatolinen kirkko kasvattaa jäsenmääräänsä Suomessa eikä pahemmassa pulassa näytä olevan ortodoksitkaan. Ja helluntailaisilla näyttää noin maailmanlaajuisestikin menevän aika hyvin.
Kari-Matti Laaksosen kommentissa mielenkiintoista meikäläiselle oli lukea, että Tiililä arvosteli ankarasti kirkkoa toiminnan keskittymisestä pelastuskysymyksestä etiikkaan. Eipä ole systeemi näköjään siis muuttunut ja kiista jatkuu.
Ville Jalovaara kirjoitti
”Ehkä voidaan sanoa, että kirkon perusluonteeseen kuuluu jonkinasteinen kriisitietoisuus, joka sitten myös tuo mukaan valmiuden etsiä hitaasti vastauksia ympärillä muuttuvan maailman esittämiin uusiin kysymyksiin.”
Suomen raskassoutuinen laitoskirkko näyttää reagoivan seurakuntalaisten katoamiseen ja varojen vähenemiseen lopettamalla esim. diakoniapalveluja. Jotain toimikuntaa näköjään värkätään pohtimaan, että mitäs muuta pitäis tehdä joskus ehkä tämän rakenteen suhteen jne. En ole havainnut suurempaa pohdintaa, että mitens tämä ev.lut.kirkkomme on hommansa hoitanut, kun ei oikein tunnu kelpaavan näköjään kenellekään ei sen enempää liberaaleille kuin konservatiiveille.
V.1892. –Historian -ja muinais tutkinto auttaa kansa muistojen vaalimista ja yrittää niistä jäljitellä jatkoa esi-isiemme vaikutuksista , jotka ovat säilyneet kirjoituksissa , tarinoissa sekä kiinteissä ja irtaimissa muistoesineissä . Samalla saada selville kansan vaiheita ja tekoja Kristillisen valistuksen kohottamiselle.
Sen oli Saksan kansa tajunnut keskiajalla.
Hildegard Bingeniläinen , joka oli Saksalainen nunna Abbedissa , hän oli tieteellinen keskustelija ja uskonnollisen tiedon uudistaja. Hän kirjoitti teoksia , jotka vaikuttivat vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen. Hildegard yhdisti henkisyyden ja moraalisuuden arvovallallaan ja julkisen aktiivisuuden , siten hän loi uuden julkisen roolin naisille . Hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa , aikansa huomattavien poliittisten ja uskonnollisten johtajien kanssa. , hän vastasi teologisiin ja moraalisiin kysymyksiin. . ” Hän oli Jumalan pikku torvi ”.
V.1892 , Saksassa puuhattiin sunnuntaikouluja , nopeasti se raivasi tiensä laajalti , myös Suomeen.
Suomen kansan kiertokoulunopettajien kokouksessa esitettiin kysymys , miten voitaisiin hankkia varoja tulevien kokousten varalle , ettei kokoukseen saapuvien kiertokouluopettajien tarvitse rasittaa kustannuksilla itseään. Asiasta esitettiin toivomuksena , että opettajat kotitienoillaan toimeen panisivat kristillisiä iltamia joissa varoja kerättäisiin. Uskottiin , että kaikki kuntalaiset opettajistaan pitävät ja laittavat vuosittain rahaa opettajayhdistyksen tilille , kuntalaiset olivat sitä mieltä, että opettajat uhraavat heidän lastensa hyväksi , opetuksessa ja kasvatuksessa voimavarojaan ja lahjoittivat varoja .
Savonlinnassa ja sittemmin arkkipiispana toiminut piispa Kustaf Johansson on runsain määrin rikastuttanut uskonnollista kirjallisuutta . Hän toimi kiertokouluopettajien- koulujen suojelijana ja valvojana .
Helsingissä Tuomaskansan raamattukoulussa , johon osallistuin , käytiin , kirja kerrallaan läpi koko raamattu 2.5 vuoden aikana.
Raamattutieteen ( eksetiikan ) tulokset olivat ravitseva hengellinen tulkinta . Opettajina : Helsingin yliopiston huippuyksikön tutkijat . Raamattu käytiin läpi vuosina 1995 – 1997 . Paikka : Vanhankirkon seurakuntasali Bulevardi 16 . Vanhankirkon puiston kulmassa.
laila h flink :”Savonlinnassa ja sittemmin arkkipiispana toiminut piispa Kustaf Johansson on runsain määrin rikastuttanut uskonnollista kirjallisuutta . Hän toimi kiertokouluopettajien- koulujen suojelijana ja valvojana .”
On todella iloinen asia, että jatkat kommentointia tällä sivustolla.
Omasta kirjahyllystänikin löytyy lapsille kirjoitettu ja v.1916 julkaistu ”Pyhä Historia Alkukouluille”, jonka lopputekstin mukaan ”Ystävällisistä neuvoista saan lausua sydämellisen kiitokseni arkkipiispa G. Johanssonille ja piispa O.I. Collianderille; avustajista on minun erittäin mainittava ent. opettajani, tuomiorovasti A.Auvinen.” Lopputekstin kirjan kirjoittanut Aksel Rainio on päivännyt Sortavalassa toukokuulla 1916.
Raamattu ei ole pohjimmaltaan kirkon historia vaan juutalaisuuden historian kertomus miten ihmiset saadaan kultakin ajanjaksolta yhteiskunnan, kirkon, hallintaan.
Kirkon historia alkaa käytännöllisesti Nikeasta 325 ja jatkuu kirkolliskokouksien päätöksillä. Tämä historia on vielä kokonaan kirjoittamatta.
Samoin on kokonaan kirjoittamatta kristinuskon historia Jeesuksen sanomaan perustuen. Tämä ” Kristinuskon kirja ” odottaa yhä lopullista kirjoittajaansa.
Reino Suni :”Raamattu ei ole pohjimmaltaan kirkon historia vaan juutalaisuuden historian kertomus miten ihmiset saadaan kultakin ajanjaksolta yhteiskunnan, kirkon, hallintaan.”
Tulkintani mukaan Raamattu kuvaa ihmiskunnan kulttuurievoluutiota, jossa ihmiskunta toipuu ”pienin askelin” ja vapaaehtoisesti Kristustaan seuraten syntiinlankeemuksen aikaansaamista seurauksista, joiden nykyisin sanotaan johtuvan ”geneettisestä perimästä”, mutta joita aiemmin on sanottu perisynniksi.
Vanhat ihmiset sanoivat, että ”jokaisen on ristinsä kannettava” ja tätä ristin kantamista on mielestäni käytännössä sellaisen ihmisen elämä, joka haluaa pelastua henkisesti ja kulkea ja ”kilvoitella” jokaisena elämänsä päivänä Mestarinsa osoittamalla tiellä.