Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan toiminta on loogista. Se saa voimansa kirjaimista ja niiden tulkinnasta. Vakaumus vie yhteisöä samaan suuntaan kuin kaikkia muitakin kompromisseihin taipumattomia yhteisöjä: eroon ja omaan universumiin.
Myös Tampereen tuomiokapitulin taannoinen päätös erottaa piispa Risto Soramies pappisvirasta on looginen. Kapituli tekee myös pilkulleen, mitä kirjain kehottaa: jos rikot, maksat. Nyt Soramies sai ison laskun. Sekä teologisesti että inhimillisesti.
Kaksi logiikkaa törmää. Kaksi todellisuuskäsitystä ja teologista itseymmärrystä.
Erikoiseksi tilanteen tekee ajatus kahdesta kirkosta, näkymättömästä eli hengellisestä Kristuksen kirkosta sekä näkyvästä laitoskirkosta. Tarkemmin sanottuna kyse on siitä, että jokin ryhmä (L-säätiö & L-hpk) kokee edustavansa näkyvänä hengellistä kirkkoa enemmän kuin toinen (iso paha ev-lut) näkyvä kirkko. Tämä ei mielestäni enää ole loogista, sillä tosi hengellinen Kristuksen kirkko on aina näkymätön ja siihen ovat osallisia kaikki kristityt täysin riippumatta omien kirkkokuntiensa ekumeenista asiapapereista. Hengelliseen kirkkoon kuulutaan tunteen kautta, ei oppilauseiden. Kristuksen kirkon jäsenyys ei voi olla sidottu historillisiin ja maantietteellisiin dokumentteihin.
Sympatiani ovat kuitenkin L-säätiön ja L-hiippakunnan papiston ja vastuunkantajien luona. Ehdottomuudessa ja oman elämänsä likoon laittamisessa on aina jotain kunnioitettavaa. Luen parhaillani Antti Tuurin romaania Alkemistit. Siinä päähenkilöt ovat swedenborgilaisia ja laittavat oman elämänsä likoon – ja läheistensä myös.
En vertaa luthersäätiöläisiä (tai muita uskalikkoja) swedenborgilaisiin muuten kuin Tuurin kirjan päähenkilöiden psykologisen logiikan kannalta: Kultaa voi valmistaa jos pitää itsensä hengellisesti puhtaana ja noudattaa kirjoituksissa olevaa viisautta.
Antti Tuurin kirjassa ”Alkemistit” päähenkilöt laittavat myös läheistensä elämän likoon, näinhän se usein on.
Ehdottomia ovat niin Tuurin kirjassa kuin blogissa mainituissa säätiössä ja hiippakunnassa miehet, heidän teoistaan joutuvat kärsimään kuitenkin enemmän läheiset eli vaimot ja lapset, tavallaan osattomat.
Myös minun sympatiani ovat Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan luona. Luulen että Lähetyshiippakunnan todellinen kannatus papiston ja teologian opiskelijoiden parissa olisi huomattavasti suurempi ilman taloudellisten realiteettien olemassaoloa.
Kaikella rakkaudella, Olli – ekklesiologinen tuumailusi ei taida olla ihan virallisten oppidokumenttien mukaista.
En ole vielä koskaan kuullut kenenkään sanovan, että Kirkkoon sanan varsinaisessa mielessä kuulutaan ”tunteella”.
Sen sijaan olen paljonkin kuullut Kirkosta, jonka kerran pelastuvien jäsenten määrä ja siinä mielessä ulottuvaisuus on tosin meille tuntematon ja joka siinä mielessä on ”näkymätön”, mutta jolla on kuitenkin vissit tuntomerkkinsä, ja niiden perusteella voimme täällä löytää Kirkon, siinä pysyä ja siihen liittyä.
Ja näiden tuntomerkkien todellisuudesta ja toteutumisesta nyt siis puhutaan, kun keskustellaan Lähetyshiippakunnasta ja sen suhteesta Suomen ev.lut. kirkkoon instituutiona.
En kuulu Luther-säätiöön, enkä ole aikonut erota kirkostamme ja liittyä.
Kun toisten kristittyjen – sisarten je veljien – usko ja varmasti aito halu pelastua saa osakseen iloista ivailua ja rakkaudettomuutta – ja juuri siltä puolelta temppelin käytävää, jossa istuu se tosi humaanius ja aito tasa-arvo, niin mitä onkaan vielä tulossa kun tavat vielä tästä kovenevat? Verta, hikeä ja kyyneleitä?
Jäin miettimään, että mitä oikein on se ”perinteinen” usko, mistä puhutaan ja millä perusteella? Eikö uskon perinteitä ole aika erilaisiakin? Nykyään sillä taidetaan tarkoittaa pitkälti vain niitä yhtä tai kahta paljon puhuttua asiaa, joilla ei itse asiassa ole varsinaisen uskon perinteiden kanssa juurikaan tekemistä.
Martti, olet oikeassa, en tuumaile sääntökirja kädessä. Ajattelen filippiiniläistä perheenisää, joka käy kirkossa aina kun pystyy. Ajattelen australialaista virkanaista, itse mielestään huonoa katolilaista, joka käy messussa pari kertaa vuodessa. Ajattelen usemapaan miljardia ihmistä, joita kutsutaan kristityiksi. He kaikki kuuluvat johonkin näkymättömään kokoaisuuteen, jota ei kirkkokuntien konstituutioissa määritellä. Viime kädessä ekumenia on todellisuutta (myös fiilistä), joka ymmrätää sydämellä sen minkä järki kirjaimilla kieltäytyy ymmärtämästä.
Kirkkokunnilla ja lahkoilla on omat kirjaimensa, joihin voi ripustaa hengellisiä hirttoköysiä, mutta isommassa kuvassa näkyy myös eläviä ihmisiä.
”…on kuitenkin vissit tuntomerkkinsä, ja niiden perusteella voimme täällä löytää Kirkon, siinä pysyä ja siihen liittyä.” Näinkö se meneekin? Kirkko on Kristuksen ruumis maan päällä. Kristus löytää ja liittää itseensä: ”Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut.”
Minä olen syntynyt ev.lut. kirkkoon – jos alkaisin haikailemaan todempaa Kirkkoa niin valinnanvara olisi suuri ja voisin jatkaa kierrosta taas vähän ajan kuluttua. On siis parempi hyväksyä ettei tämä ole täydellinen, mutta tämä on se mihin olen kasvanut ja mikä ruokkii sieluani.
Täydellinen on vain se yksi johon en voi tahdollani liittyä, se johon Hän minut toivottavasti lukee aikanaan.
Olli,
koko ”näkymättömän kirkon” idea on siinä, että se on – näkymätön. Se tarkoittaa, että koska viime kädessä pelastava usko muodostaa sen siteen, joka liittää syntisen Kirkkoon, mutta sitä uskoa ei yksikään ulkopuolinen pysty määrittelemään, tuon ”näkymättömän kirkon” tarkat rajat ovat vain Jumalan tiedossa.
Me voimme sen tähden operoida ainoastaan ”näkyvän kirkon” kanssa. Ja sen tekevät mahdolliseksi juuri ne ”tuntomerkit”, kuten sana ja sakramentit, jotka viittaavat siihen, että ”tämäkin seurakunta kuuluu Kristuksen kirkkoon”.
Mutta voi siihen se australialainen ”huono katolilainenkin” kuulua, jos vain turvautuu Kristukseen syntiensä sovittajana.
>>>Ajattelen usemapaan miljardia ihmistä, joita kutsutaan kristityiksi. He kaikki kuuluvat johonkin näkymättömään kokoaisuuteen, jota ei kirkkokuntien konstituutioissa määritellä.>>>
Kirkkomme konstituutio Apologia Augustana:
….kirkko, sanan laajemmassa mielessä, käsittää sekä hyvät että pahat, edelleen että pahat kuuluvat kirkkoon vain nimellisesti, eivät todellisesti, kun sen sijaan hyvät kuuluvat siihen sekä todellisesti että nimellisesti.