Eduskunnan hallintovaliokunta on 1.4.2020 palauttanut kirkkolain kokonaisuudistuksen kirkon uudelleen valmisteltavaksi. Uusi ehdotus saa sisältää vain perustuslain 76 §:n mukaisesti kirkkolain alaan kuuluvia säännöksiä. Tästä syystä osa säännöksistä on siirrettävä kirkkojärjestykseen ja osa muuhun mahdolliseen kirkolliseen lainsäädäntöön. Lisäksi on tarkasteltava, mikä osa yleisestä lainsäädännöstä koskee myös kirkkoa. Valiokunnan näkemyksen mukaan kirkkolakiehdotuksen käsittelyn yhteydessä siihen jatkossa tehtävien muutosten käsittelyä on syytä helpottaa.
Perustuslain 76 §:n mukaan kirkko päättää lakiesityksen sisällöstä, ja eduskunta joko hyväksyy lain tai on sen hyväksymättä. On siten varsin poikkeuksellista, joskaan ei suoranaisesti kiellettyäkään, että eduskunnan hallintovaliokunta asettaa etukäteen ehdot, joiden vallitessa lakiesitys voitaisiin hyväksyä. Kaiken huipuksi valiokunta loukkaa vakavasti kirkon lainsäädäntöautonomiaa neuvomalla kirkkoa helpottamaan kirkkolain säätämisjärjestystä, mikä käytännössä tarkoittanee määrävähemmistövaatimuksen muuttamista!
Perustuslakivaliokunta huomautti, ettei varsinkaan kirkkolain 1 luvun 2 § (ns. tunnustuspykälä) kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta se voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta. Näin onkin, mutta sen lisäksi tunnustuspykälä merkitsee, että myös maallisten tuomioistuimien on otettava kirkon tunnustus huomioon kirkkolain tai kirkkojärjestyksen säännösten soveltamisessa. Kirkkolain tunnustuspykälään on lisäksi suora viittaus esimerkiksi pappisviran velvollisuuksia koskevassa kirkkolain 5 luvun 3 §:ssä. Asian tärkeyttä kuvastaa myös kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §, jonka mukaan ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”
Entä nyt? Menikö kirkolliskokouksen nyt loppuvan kauden suurin lainsäädäntötyö kokonaan hukkaan? Ei välttämättä, jos tyydytään tekemään vain perustuslakivaliokunnan vaatimat tärkeimmät korjaukset ja pidetään kiinni kirkon vakiintuneesta perusoikeudellisesta asemasta ja lainsäädäntöautonomiasta.
Jos sen sijaan ryhdytään selvittämään, mitkä asiat eduskunnan hallintovaliokunnan mukaan on siirrettävä kirkkolain alaan kuulumattomina kirkkojärjestykseen, niin aikaa tarvitaan huomattavasti enemmän. Silloin on syytä ottaa esiin OTT Pekka Leinon kirjalliseen tuotantoon alkaen väitöskirjasta (Kirkkolaki vai laki kirkosta) vuodelta 2002, ja asettaa uusi tulevaisuuskomitea pohtimaan kirkon olemusta kansankirkkona, tunnuskirkon luontoisena uskon yhteisönä tai julkisoikeudellisena virastokirkkona. Tämäkin pitää tehdä kirkon lähtökohdista, eikä ulkopuolisten painostamana.
Risto Tuori
asianajaja, oik.lis. Sastamala
Mikko Nieminen: Et tainnut ymmärtää herätyskellojen soittamista. Lähdit pohtimaan 1800 luvun seksuaalietiikkaa? Onko helpompi paeta vaikeita kysymyksiä, leimaamalla vastapuoli vanhanaikaiseksi, ja ymmärtämättömäksi käsittämään 2000 luvun vapaamielisyyttä. Kirkon pitäisi juuri olla esimerkkinä ”lampailleen” ja julistaa Jumalan sanaa niinkuin se on kirjoitettu. Väärät ihmissuhteet ja seksuaalietiikka on juuri tuhonnut monet perheet, joista kirjoitin.
Saanko kysyä sinulta, mitä sinä nautit syödäksisi nykyään? Rakennatko hengellistä ruumistasi ruokkimalla sieluasi Hänen lupauksillaan, viettämällä läheisiä hetkiä Hänen kanssaan?
Maisteletko Jumalan Sanaa päivittäin, kätketkö Hänen Sanansa sydämeesi? Kasvatko hengellisesti vahvaksi kohtaamaan edessäsi olevan erämaakokemuksen, kun kaikki inhimilliset voimavarat hupenevat? Ellet, sinun on parasta aloittaa Hänen ravintonsa nauttiminen, kun vielä on aikaa.
Hän on se ruoka , jota sinun pitää varastoida!
Tarkoituksenani ei ole puuttua muiden palstalla kirjoittavien tapaan harjoittaa vakaumustaan, joten älköön muutkaan puuttuko minun henkilökohtaisiin asioihini.
Tiivistäisin luterilaisen uskon siihen, että kelpaamme Jumalalle uskomme vuoksi ja pelastumme yksin armosta. Seksuaalietiikkaa en pidä pelastuskysymyksenä enkä koe tarvetta lähteä ihannoimaan jotain tiettyä yhteiskunnallista asenneilmastoa muiden kustannuksella.
Moni voisi toki ajatella, ettei maailma ole koskaan ollut niin tasa-arvoinen ja hyvinvoiva kuin se on tänään. Se ei silti tarkoita etteikö olisi edelleen parannettavaa. Yhteiskunnille on myös tyypillistä, että tietyt kysymykset korostuvat eri aikoina.
> Hankalampi asia on se, että virkanimityksistä ja kirkkokurin soveltamisesta voidaan tuomiokapitulin päätöksistä valittaa maallisiin tuomioistuimiin, jolloin asioista voivat päättää jopa kirkkoon vihamielisestikin suhtautuvat tuomarit, eikä neutraalimmin suhtautuvillakaan ole yleensä edellytyksiä arvioida opillisten erehdysten vakavuutta.
Haluaisin Yrjö Sahamalle huomauttaa, että aivan vastaavalla tavalla voidaan esittää epäilys siitä, että yrityksen ja sen työntekijän välisessä riidassa tuomari olisi vihamielinen yritystä kohtaan eikä hänellä olisi osaamista ymmärtää yrityksen toimialaa ja tilannetta.
Suomessa on sellainen käytäntö, että työntekijän ja työnantajan välisissä riita-asioissa työnantajan ei automaattisesti katsota olevan oikeassa vaan asiaa voidaan puida riippumattomassa tuomioistuimessa olipa työnantaja sitten kirkko, muu julkisyhteisö tai yksityinen yritys.
Mahdollisista puutteistaan huolimatta tämä on mielestäni silti parempi järjestelmä kuin se, että työntantaja yksipuolisesti sanelee tuomiot. Ehdottamasi järjestely sotii mielestäni oikeusjärjestelmämme perusteita vastaan.
Sahaman vetoomus riitojen ratkaisemisesta uskovien kesken perustuu mm. Paavalin arvosteluun riitojen viemiestä pakanoiden ratkaistaviksi (1. Kor. 6 luvun 1. jae). Toisaalta Paavali itsekin vetosi hänen ja juutalaisten välisessä asiassa Rooman keisariin. Mutta myös Mikko NIeminen on oikeassa, kirkonkin on alistuttava monissa asioissa maallisen oikeuden alaiseksi, näin juuri esimerkiksi palvelussuhteessa kirkkoon tai seurakuntaan olevien henkilöiden oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa. Siksi kirkon järjestyksestä ja hallinnosta on myös säädettävä lailla, aivan samoin kuin vaikkapa osakeyhtiöistä ja muista yhteisöistä. Hallintovaliokunnan evästyksistä on kuitenkin luettavissa, että kirkon olisi syytä jättää osa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännöksistä yleisen lainsäädännön piiriin. Tämä voisi koskea kenties kirkon ja seurakuntien palvelussuhteita koskevia säännöksiä. Silloin kirkon pitäisi pohtia esimerkiksi virassa toimivien pappien siirtämistä entistä enemmän työsuhteisiksi. Samalla on pidettävä tarkasti kirkkaana se, miten työntekijöiltä vaaditaan kirkon jäsenyyttä ja pysymistä kirkon tunnustuksessa.