Voisi ehkä sanoa, että kirkko on oppinut jotakin sitten surullisenkuuluisan Ajankohtaisen kakkosen homoillan: nopeaa reagointia ja selkeämpää kannan ottamista ajankohtaisiin kiistanalaisiin kysymyksiin.
Eilisen MOT-ohjelman jälkeen piispa Tapio Luoma vastaili venkoilematta toimittajan kysymyksiin A-studiossa , Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo julkisti netissä välittömästi tiedotteen liittyen kirkon tilojen käyttöön Jalovaaran rukousilloissa. Kansliapäällikkö Jukka Keskitalo ilmaisi facebook-sivuillaan yskiselitteisesti, että syöpää tai psyykkisiä sairauksia ei todellakaan tule selittää demoneilla. Ne ovat sairauksia, joita hoidetaan lääketieteellisellä ja psykologisella ammattitaidolla.
Kirkko Suomessa fb-sivut jakoivat Keskitalon päivityksen ja täydensivät sitä erilaisilla aihetta sivuavilla linkeillä sekä tiivistelmällä siitä, mitä piispa Luoma A-studiossa sanoi. Kirkko Kuulolla -palstalla Suomi24:ssa huhkittiin todella monen ihmisen voimin, pyrittiin vastaamaan ihmisten kysymyksiin, kuuntelemaan ja keskustelemaan.
Tänään asian pohdinta jatkuu esimerkiksi Kirkkohallituksen Rajalla-blogissa Suomen kuvalehden nettisivuilla. Twitterin puolellakin aiheesta on keskusteltu paljon.
Haasteena on nyt se, ettemme ajautuisi mihinkään noitavainoon suhteessa rukousiltojen pitäjiin tai rukouskouluttajiin. On äärimmäisen tärkeää, että asioista puhutaan suoraan ja kiertelemättä. Mutta puhuttava on nimenomaan asioista ja ilmiöistä, ei yksittäisistä ihmisistä niiden takana.
Ilmiön, josta nyt pitäisi puhua, saattaisi ehkä tiivistää näihin kysymyksiin: Missä menevät rajat? Milloin hyvää tarkoittava ja vilpitön Jumalan ja lähimmäisten palveleminen kääntyy hengelliseksi väkivallaksi ja puoskaroinniksi, toiminnaksi joka on vaarallista sekä psyykkisesti, hengellisesti että jopa ihan fyysisestikin? Miten kirkon tulisi kohdata nämä ihmiset, joilla selvästi on syvä tarve tämän tyyppiseen toimintaan, mitä rukous- ja parantamiskokouksissa harjoitetaan?
Lisäksi mieleeni nousee tällaisia kysymyksiä: Mitä voisi olla raitis tulkinta ja suhtautuminen Raamatun puheisiin riivaajista ja demoneista? Puhutaanko karismaattisessa rukousillassa samaa kieltä kuin television dokumenttiohjelmassa? Onko mahdollista, että ymmärrämme väärin julistajan viestin, jos emme tunne sitä puhumisen tapaa ja retoriikkaa, joka hänen tilaisuuksissaan vallitsee?
Kaikista kysymyksistä huolimatta selvää on se, että sairas, haavoittunut ja heikoilla oleva ihminen ei saa joutua sellaisen julistuksen kohteeksi, jossa lääkkeiden väitetään olevan perkeleen keino kaapata valta ihmisen sisimmästä. Missään olosuhteissa emme voi myöskään hyväksyä opetusta, jonka mukaan masennus ja muut psyykkiset sairaudet johtuvat demoneista eikä niihin voi siksi saada apua psykiatrilta ja terapiasta.
Törmäsin facebookissa varsin toimivaan kiteytykseen siitä, mikä Jalovaaran opetuksessa tuntuu ongelmalliselta ja jopa vaaralliselta:
1) Syöpä ja psyykkiset sairaudet johtuvat demoneista 2) jos ihminen käyttää lääkkeitä, hän päästää Saatanan sisälleen. 3) terapiasta ei voi olla hyötyä, koska potilaan suulla puhuu demoni, eikä terapeutti tätä ymmärrä. 4) Jalovaaralla on henkien erottamisen armolahja, mikä nostaa hänet automaattisesti myös kirkon sisäisen kritiikin yläpuolelle.
Me kaikki tarvitsemme jatkuvasti peiliä kaikille ajatuksillemme, oivalluksillemme, teoillemme ja sanoillemme. Aina kun ihminen uppoutuu vain yhteen asiaan ja kääntää selkänsä muulle maailmalle, on vaarana se, että hänen ajatuksensa vinoutuvat ja suhteellisuudentajunsa järkkyy.
Meistä kukaan ei saa koskaan asettua kirkon sisäisen tai ulkoisenkaan kritiikin yläpuolelle. Aina on pidettävä mielessä mahdollisuus, että minä saatan nähdä tämän asian väärin.
Piispa ilmaisi epäuskonsa olemalla vastaukseton siihen, paraneeko rukouksella. Hän ei halunnut leimautua hörhöksi.
Ns. rukousparaneminen on pahemman laatuista huuhaata. Tosin itsensä saattaa rukouksellakin kyllä voida psyykata paranemiseen. Mutta sama tapahtuu ilman uskoa henkimaailmoihin. Ihminen on psykosomaattinen kokonaisuus ja parantumisessa on varsin tärkeä henkilön oma tahto asiassa.
Laajasalo taas oli oiva esimerkki siististä käsienpesusta.
Kirkko ei voi oppia, se tarvitsee hörhölahkoja voidakseen ylipäätään olla olemassa. Mutta toisaalta hörhöjen saadessa tilaa, lähtee sitten loputkin omilla aivoillaan ajattelevat lätkimään.
Emilialta todella hyvä kirjoitus, kiitos.
Henkilökohtaisesti vierastan karismaattista kristillisyyttä. On mahdollista, että nyt on reippasti menty sen rajan yli, jota kirkon ei tule hyväksyä/tukea.
Silti: Pirkko Jalovaaraa itseään olisi myös syytä kuulla. On täysin mahdollista, että Jalovaaraa on ainakin osin tulkittu väärin. Miten helppoa on tuomita, kun sen tekee satavarmana ja sokeasti vakuuttuneena oman lähtökohtansa oikeellisuudesta/moraalisesta paremmuudesta.
Luulen, että Pirkko Jalovaara on mennyt liian pitkälle, se vaara karismaattisuudessa kolkuttaa aina ovella. Toisaalta jos kategorisesti hylkäämme kaikki karismaattiset ilmiöt kristinuskosta , mitä jää jäljelle? Typistetyt evankeliumit ja jonkinlainen etiikan, ihmisoikeuksien ja persoonallisuuspsykologian moderni sekametelisoppa, joka on paitsi uskolle vieras, myös kirkolle pitkällä tähtäimellä paljon vaarallisempaa kuin jotkin Pirkko Jalovaaran mahdolliset ylilyönnit.
Sitäpaitsi totta: kirkko reagoi omalle olemukselleen vieraasti eli nopeasti.
Kiitos Elimia kirjoituksesta.
Yki-Räikkälä piispahan vastasi loistavasti. Rukouksella voi todella parantua vaikka ei siihen tarvita erityistä tunnetilaa. Kaikissa kirkkojen traditioissa tämä on selvyys. Epäuskokin on todellisuutta.
Rukouksella ei kukaan parannu – vaan rukoilemisella. Aivan eri asia. Ja kyse on siis VAIN ja AINOASTAAN psykosomaattisesta tapahtumasta.
Piispa ei vastannut oikein mitään, paitsi paheksui, ettei nyt menty ihan oikein kirkon oppien mukaan. Piispa ei taida pitää hörhöilystä. Tosin se, missä kulkee raja normaalin ihmisen ja hörhön välillä on hankala heti, jos mukana on mikä tahansa uskonnollinen tai aatesuuntaukselilnen usko.
Kyllä kirkko siinä mielessä on oppinut, että nyt otettiin nopeasti kantaa. Hyvä kirjoitus Emilialta, kiitos.
Yki: Minun ymmärrykseni mukaan me emme mitenkään voi tietoperusteisesti väitellä siitä, parantaako Jumala tai parantaako rukous. Nuo kysymykset menevät uskon puolelle. Jos uskon, että on olemassa Jumala, niin kaipa siitä aika loogisesti seuraa myös se, että kaikkivaltias voi parantaa, tavalla ja toisellakin. Jos taas uskon, ettei ole Jumalaa, niin en tietenkään usko, että kukaan olisi rukouksia kuulemassa ja niihin reagoimassa.
Minusta voimme ihan reilusti antaa tämän asian olla: ihmiset uskovat tai ovat uskomatta.
Kannanottoja ja keskustelua sen sijaan vaatii se, mitä uskon nimissä tehdään ja saa tehdä tai ei saa tehdä.
Minusta on aivan selvää, että uskon nimissä emme saa vaarantaa tai uhata ihmisten psyykkistä tai fyysistä terveyttä millään tavalla tai millään tasolla. Tämä ei ole uskomuskysymys vaan moraalinen kannanotto, joka voi perustua yhtä hyvin humanistiseen kuin uskonnolliseenkin maailmankuvaan.
Olen rukoillut muutamassa asiassa henkeni hädässä ja olen saanut siihen Jumalalta rauhoittavan vastauksen ja myös saanut nähdä pyyntöni toteutuvan. Olen myös kerran tai kaksi joutunut nielemään katkeran kalkin, kyynelillä täytetyn.
Kerron kaikille surun valtaamille: Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa ja Herra, Herra, joka kuolemasta pelastaa.
Nämä ovat vain meidän kristittyjen juttuja.
Yki Yki, lahkothan ne hajottavat kirkkoa eikä vaparit.
Vapaat suunnathan juuri ovat näitä lahkoja, eivät kirkkomme herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt..