Uusi helmikuussa valittu kirkolliskokous aloittaa nelivuotiskautensa näillä näkymin runsaan viikon kuluttua, koronan vuoksi vähän myöhässä.
Kirkolliskokous on kirkon demokratian ylin päättävä elin. Mutta minkälaista on kirkon demokratia? Tulevallakin kaudella kuultaneen keskustelua siitä, että kirkon demokratia on erilaista kuin valtiollinen tai kunnallinen demokratia. Toiset vaativat demokratian vahvistamista, toiset sen supistamista.
Meille on kerrottu, että kirkolliskokousedustajat eivät edusta seurakuntalaisia, vaikka nämä heidärt sinne maallikkoedustajien osalta valitsevatkin, varsin monimutkaisella tavalla tosin. Papit valitsevat edustajansa vähän yksinkertaisemmalla vaalilla.
Edustajien sanotaan edustavan kirkkoa, ei jäseniä. Valta laskeutuu tuon mukaan ylhäältä alas seurakuntalaisiin, jotka ovat vallan käytön kohteita. Minä ajattelen, että kirkossakin valta maallisessa mielessä nousee seurakuntalaisista ylempiin kerroksiin.
Maallikoiden ja pappien yhteistyö sujuu minusta kirkolliskokouksessa hyvin, mutta ehkä siinä pieni jännite on olemassa. Maallikoita, siis ei-pappeja, on enemmistö, mutta kaikki eivät ehkä pidä meitä pappien veroisina.
Kirkon vaaleja ja kirkon demokratiaa vähätellään, eikä sille anneta aivan täyttä valtaa. Niinpä kirkossa on demokratiavaje, joka näkyy esimerkiksi kirkolliskokouksen ja kirkkohallituksen maallikkoedustajien valintatavoissa.
****
Pappien ja maallikoiden yhteistä valtaa sanotaan synodaaliseksi hallintotavaksi. Kun googlasin, mitä sana tarkoittaa, tuli siitä vastaan yllättävä, erään merkittävän kirkollisen tahon kannanotto vuodelta 2016:
”Synodaalinen hallintomalli on jatkossakin olennainen osa kirkon hallintoa. Mahdollinen diakonaatti otetaan mukaan osaksi synodaalista hallintoa. – – Seurakuntien paikallishallinnon suhteen tulee arvioida, onko tarpeen erikseen ylläpitää vaaleilla valittavaa valtuustoa, sen nimeämää neuvostoa ja henkilökunnasta koostuvaa johtoryhmää.”
Tuo tarkoittaisi sen arvioimista, tarvitaanko seurakuntavaaleja ja niissä valittavia toimielimiä lainkaan? Päätösvalta olisi siis seurakunnassa papeilla ja mahdollisesti diakonaattiin vihittävillä.
Noin radikaali tavoite tuskin kovin pian voisi toteutua lain tasolla, mutta jos tuollaisia ajatuksia on merkittävillä toimijoilla kirkossa, niin kyllähän se jotenkin vaikuttaa käytännön ja asenteiden tasolla.
****
Yksi syy, miksi kirkon demokratiaa vähätellään, ovat alhaiset äänestysprosentit. Kiinnostus vaaleja kohtaan olisikin saatava nousemaan. Vaikuttamisen pitäisi olla houkuttelevaa ja osallistumisen vaaleihin nykyistä helpompaa.
Tuntuu, että vaalien helpottamista vastustetaan, koska demokratiaan ja jäseniin ei oikein luoteta? Minusta demokratia kuuluu myös kirkkoon. Miksi?
Ensinnäkin, koska seurakuntalaiset ”omistavat” seurakunnan ja maksavat sen kulut. Täytyyhän heidän olla päättämässä sen asioista.
Toiseksi: yleinen pappeus kuuluu luterilaisuuteen. Sen piirissä ovat siis ne kastetut, joita ei ole erityiseen papin virkaan vihitty.
Kolmanneksi: maallikoiden osallistuminen rakentaa yhteisöllisyyttä. Luottamushenkilöt ovat kanava, joka pitää yllä vuorovaikutusta seurakunnassa.
Jäsendemokratia kuuluu kirkkoon!
Hyvä ja aiheellinen blogi. Alkoi huvittaa luettuani tämän:
”Tulevallakin kaudella kuultaneen keskustelua siitä, että kirkon demokratia on erilaista kuin valtiollinen tai kunnallinen demokratia. ” Sehän on kuin suoraan Venäjältä. Sanoihan Putinkin, että Venäjällä on oma demokratiansa.
Äänestysprosentti vaaleissa ei taatusti nouse ennen kun ev.lut. kirkossamme on todellinen demokratia ja nuo vaalitavat kevennetty koskemaan kaikkia veroillaan kirkon toimintaa ylläpitäviä. Olisi todella jo aika!
Minua kyllä ihmetyttää koko touhu. Päättämässä kirkon asioista voi olla kuka tahansa seurakuntalainen. Kunhan hän vain on saanut tarvittavat äänet. Päätettävien asioiden vaikutuksesta seurakuntien toimintaan ei tarvitse olla mitään käsitystä. Tuskin silläkään on mitään merkitystä, koska asioihin oikeasti vaikuttaminen ilman ruhonjuuritason tietoa on utopiaa. Demokratia ei ole vain sitä, että kaikki äänestävät. Kyllä siihen tulee kuulua tasa-arvo pappien ja maallikoiden kanssa ja sekin, että on oikeasti vaikuttamisen mahdollisuus. Seurakuntavaalien äänestysvilkkaus riippuu täysin siitä kuin paljon seurakunnalla on tietoa toiminnasta. Tiedotus tapahtumista on yleensä hyvin suppeaa ja sekin vain niille, jotka muutenkin ovat monessa mukana. Demokratiaako olisi se, että ne jotka eivät millään tavalla ota osaa kirkon toimintaan saataisiin äänestämään. Siinähän manipuloidaan vain ihmisiä vaikuttamaan sellaiseen, jonka merkityksestä heillä ei ole mitään käsitystä.
Kirkossa hallinnon tulee olla alisteinen kirkon varsinaiselle tehtävälle. Tehtävä on Kristuksen antama eikä se voi muuttua niin kauan kuin tämä ihmiskunta on olemassa. Vallankäyttö ja hallinto on niin organisoitava, että se edistää tuota kirkon varsinaista tehtävää. Elettäessä demokraattisesti hallitussa yhteiskunnassa on luonnollista, että tarvittava ulkonainen vallankäyttö järjestetään niin, että myös jäsenkunnan ääntä kuullaan. Toisaalta on kuitenkin varmistuttava siitä, että kirkko opissaan ja jumlanpalveluselämässään pysyy alkuperäistä tehtäväänsä toteuttavana. Tämän tärkeys ei aina ole demokraattisestikaan valittujen hallintoeliminen kaikille jäsenille riittävän selvää. Siksi on asetettu papiston kiintiöedustus ja tärkeimpien asioiden määräenemmistösäännökset.
Hyvä niin.
Tämähän on mielenkiintoinen blogi, kiitos Markku Jalava. Koskee myös virkateologiaa josta olen juuri julkaisemassa blogin. TÄhän on pakko palata.
Markun esille nostama asia on tärkeä. Yleisesti kuvitellaan, että kirkossa demokratian pitäisi tarkoittaa samaa kuin esimerkiksi kuntien ja valtion hallinnossa, ja, kun näin ei ole, kirkossa on demokratiavaje, joka pitää korjata. Yrjö Vastama totesi hyvin sen, miten vallankäyttö ja hallinnon (sekä talous) tulee organisoida niin, että kirkko opissaan ja jumlanpalveluselämässään pysyy alkuperäistä tehtäväänsä toteuttavana. Siksi uskoa ja oppia koskevat periaatteelliset kannanotot kuuluvista asioista päättää vain kirkolliskokous ja sekin 3/4 määräenemmistöllä. Kirkolliskokouksen vaalitapaa on kovasti arvosteltu, mutta puolustan edelleenkin nykyistä käytäntöä sillä, että seurakuntien luottamushenkilöillä voidaan kuitenkin katsoa olevan tavallisia seurakuntalaisia paremmat edellytykset arvoida ehdokkaiden pätevyyttä ja edellytyksiä hoitaa tehtäväänsä. Me emme tarvitse kirkossa ja seurakunnissa lisää päättäjiä ja äänestäjiä vaan lisää palvelijoita toteuttamaan kirkon perustehtäviä. Siihen tarvitaan hallinnollisen demokratian lisäämisen sijaan pappien ja muiden kirkon työntekijöiden sekä muiden seurakuntalaisten yhteistyön uudenlaista organisointia.
Pahoittelen kirjoitusvirhettä, viittasin tietenkin Yrjö Sahaman kirjoitukseen.
Tämä vaikuttaa lähes sellaiselta asialta jota on vaikea ymmärtää. Tai tietää mitä ajattelee. Kun toisaalta olen aina kokenut vieraana demokratiasta puhumisen kirkon yhteydessä, se kuuluu yhteiskuntaan ja ”maalliseen hallintoon”, kirkko liittyy evankeliumiin, jota ei saanut aikaan demokraattisesti valittu komitea. Ja kuitenkin toisaalta demokratiassa tuntuu hyvältä ihmisten tasa-arvoinen mahdollisuus vaikuttaa siihen miten asioita hoidetaan. Tätä pitää niin sanotusti funtsata ennen kuin sanoo enempää.
”Me emme tarvitse kirkossa ja seurakunnissa lisää päättäjiä ja äänestäjiä vaan lisää palvelijoita toteuttamaan kirkon perustehtäviä. Siihen tarvitaan hallinnollisen demokratian lisäämisen sijaan pappien ja muiden kirkon työntekijöiden sekä muiden seurakuntalaisten yhteistyön uudenlaista organisointia.” (Tuori) – Työntekijöiden ja muiden seurakuntalaisten yhteistyön uudenlainen organisointi, mitähän sellainen olisi? Olisi kiinnostava kuulla mihin suuntaan Tuori organisoisi tätä yhteistyötä. Joka tapauksessa jos kirkolliskokouksen käytäntöä ajattelee seurakuntatasolle, niin kirkolliskokouksen määräenemmistösaadöstä vastaa seurakunnissa pappien kirjoittamaton, ainakin tarkemmin määrittelemätön, hallintavalta tavallisten seurakuntalaisten yläpuolella. Tai sitten se on määritelty sellaisessa virkateologiassa, joka tekee papeista isommalla vastuulla toimiviva paimenia ja kaitsijoita.
Onko lopulta niin että puhe/vaatimus demokratiasta kokonaiskirkon tasolla on rinnakkainen ilmiö suuremman tilan etsimiselle seurakuntalaisten toiminnalle seurakunnan tasolla? Ja molemmat kohtaavat papiston tai ”paremmin tietävien” linnakkeen? Jumallinen säädös?!
Hannu Paavola kirjoitti mm. ”Onko lopulta niin että puhe/vaatimus demokratiasta kokonaiskirkon tasolla on rinnakkainen ilmiö suuremman tilan etsimiselle seurakuntalaisten toiminnalle seurakunnan tasolla? Ja molemmat kohtaavat papiston tai “paremmin tietävien” linnakkeen? Jumallinen säädös?!
Juuri niin. Demokratia eli yhteisten asioiden hoitaminen on perusteltu tapa hoitaa yhteisössä käytännön asioita ja tehdä päätöksiä. Sen liiallinen hengellistäminen osoittautuu usein perin inhimilliseksi vallankäytöksi.
Demokratia ei sulje pois rukouksen tärkeyttä ja siihen luottamista, eikä Raamatun käyttämistä ohjenuorana.
Risto Tuori kirjoitti, että tarvitaan ”tarvitaan hallinnollisen demokratian lisäämisen sijaan pappien ja muiden kirkon työntekijöiden sekä muiden seurakuntalaisten yhteistyön uudenlaista organisointia”. Juuri siitähän demokratian vahvistamisessa on kysymys tai se luo ”uudenlaiselle organisoinnille” edellytyksiä.
Edelleen Risto Tuori kirjoitti kirkolliskokouksen maallikoiden nykyistä välillistä vaalitapaa puolustaessaan, että ”seurakuntien luottamushenkilöillä voidaan kuitenkin katsoa olevan tavallisia seurakuntalaisia paremmat edellytykset arvioida ehdokkaiden pätevyyttä ja edellytyksiä hoitaa tehtäväänsä”.
Näin varmaan on, mutta asian voi nähdä myös toisin: Kyse ei niinkään ole henkilöiden pätevyydesta ja kokemuksesta, eikä ensisijaisesti heidän henkiökohtaisten ominaisuuksiensa vertailusta, vaan siitä miten halutaan kirkon toimintaa kehittää? Vaalissa ei pitäisi olla ratkaisevia vain henkilökohtaiset ominaisuudet vaan myös sisältö, johon niitä käyttää. Toki pätevyys on aina hyväksi.
Vaaleissa ehdokkaslistojen ohjelmat ovat nousseet yhä keskeisemmiksi. Äänestäjä voi valita erilaisista ohjelmista, joissa vastataan kysymyksiin: Mitä kristinusko ja kirkko tarkoittavat meidän aikanamme? Mitä kristinuskon ydinsanoma tarkoittaa nyt? Miten kirkon toiminta pitäisi järjestää, kun resurssit ovat rajalliset?
Edellisten johdosta on hyvä selvittää, mitä demokratialla tarkoitetaan. Wikipediasta löysin seuraavan määritelmän: Demokratia eli kansanvalta on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Demokratian perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa. Demokratia tulee sanoista demos (tavallinen kansa) ja kratos (valta, hallita). Kristittynä näen sekä omana että seurakunnan ja kirkon tavoitteena toteuttaa Jumalan tahtoa tässä maailmassa. Siksi karsastan sellaista ajatusta, että kirkon olisi toteutettava kaikkea sitä, mitä kansan enemmistö kulloinkin sattuu tahtomaaan. Tasa-arvoinen avioliitto on hyvä esimerkki siitä, että kirkon ratkaisun tulee perustua kirkon omiin avioliitto-opillisiin lähtökohtiin, ei yleiseen (kansan) mielipiteeseen.
Olen useamman vuosikymmenen ajan ollut seurakunnallisissa ja kirkollisissa luottamustehtävissä toteuttamassa kirkollista demokratiaa tavoitteena sillä tavoin tukea ja toteuttaa kirkon toimintaa. Seurakuntalaisten osallistuminen seurakunnan toimintaan on kuitenkin muuta(kin) kuin demokratiaan kuuluvaa kokoustamista ja äänestämistä. Se ei ole myöskään passiivista kirkon palvelujen nauttimista vaan osallistumista talkoolaisena mihin tahansa kirkon työhön ja seurakunnan työhön. En lähde tätä enempää avaamaan, sillä työn suunnittelu ja johtaminen kuuluu kirkon ja seurakuntien johtajille.
Olen Risto kanssasi muutoin aivan samaa mieltä edellä olevasta. Olen samaa mieltä, että kirkon ei pidä toteuttaa sitä, mitä kansan enemmistö sattuu tahtomaan. Se ei ole kirkon(kaan) demokratian idea. Sen sijaan ajattelen, että kirkon on etsittävä vastausta siihen, mitä kristinuskon ydinsanoma tarkoittaa ihmisten elämässä meidän aikanamme. Näin kristinuskon alkuperäinen ydinsanoma toteutuu. Tämä pätee myös käsitykseen avioliitosta. Demokratia auttaa tuon vastauksen löytämisessä ja päätösten tekemisessä – siltä osin kuin se on ihmisten käsissä.