[Johanna Korhonen ja Sari Roman-Lagerspetz] Lähetystyön keskuksen johtajan Risto Jukon ja työmarkkinajohtaja Vuokko Piekkalan haastattelu (Kotimaa PRO 12.10.) herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Tästä syystä keskustelua lienee tarpeen vielä jatkaa.
Asiassa on kyse siitä, miten Kirkkohallitus valvoo lähetysjärjestöjen kanssa tehdyn lähetystyösopimuksen noudattamista. Sopimuksen mukaan järjestöt sitoutuvat ”omassa toiminnassaan” kirkon päätöksiin. Monilla luottamushenkilöillä on herännyt vakava epäilys siitä, pitääkö tämä kaikissa järjestöissä oikeasti paikkaansa, kun kirkon päätöksiin kuuluu muun muassa sukupuolesta riippumaton pappeus sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertainen kohtelu kirkon työntekijöinä ja jäseninä.
Mielestämme on tärkeää korostaa, että kirkon virallisten lähetysjärjestöjen uskonnollinen yhdyskunta on Suomen ev.lut.kirkko. Järjestöt edustavat Suomen kirkkoa, toimivat kirkon nimissä ja ovat sitoutuneet noudattamaan sen päätöksiä omassa toiminnassaan. Järjestöt eivät ole omia kirkosta erillisiä uskonnollisia yhdyskuntiaan, eivätkä ne siten voi vaatia omien, kirkon päätöksistä poikkeavien vakaumustensa noudattamista naispappeus- ja seksuaalivähemmistökysymyksissä.
Kirkon työmarkkinajohtaja Vuokko Piekkala sanoo, että ”uskonnollinen yhteisö voi siis periaatteessa edellyttää työntekijöiltään samansuuntaista vakaumusta kuin yhteisöllä on”. Näin on, mutta se yhteisö on kirkko itse: kirkon lähetysjärjestö voi edellyttää työntekijöiltään samanlaista vakaumusta kuin kirkossa muutenkin edellytetään työntekijöiltä. Kukaan ei ole esittänyt, että kirkon lähetystyöhön tulisi palkata esimerkiksi hinduja, buddhalaisia tai ateisteja.
Piekkala jättää selventämättä, mitä ”vakaumuksella” tarkoitetaan. Vakaumusta ei voi rinnastaa ihmisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole vakaumuksia, vaan ne ovat ihmisen henkilökohtaisia ominaisuuksia. Kirkollinen työnantaja ei voi edellyttää työntekijältä tiettyä sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, määrättyä parisuhteen muotoa tai (esim. homoseksuaalilta) selibaattia. Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen eivät lain ja kirkon päätösten mukaan ole päteviä perusteita jättää kristittyä henkilöä rekrytoimatta, jos työnhakijan koulutus, kokemus ja osaaminen vastaavat tehtävän vaatimuksia.
Piekkala sanoo, että ”kun järjestö toimii lähetystyössä, silloin po.sopimus edellyttää sen toimivan kirkon päätösten mukaan, esimerkiksi on tehtävä yhteistyötä naispappien kanssa. Mutta ei ihmisten tarvitse silti omaa vakaumustaan muuttaa”.
Kirkkohallitusta on syytä muistuttaa kirkon naispappeuspäätöksestä, jota järjestöt nyt ovat siis sitoutuneet noudattamaan nimenomaan omassa toiminnassaan. Kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden vuonna 1986. Päätös ei ollut se, että ”kirkko tekee yhteistyötä naispappien (esim. Ruotsin kirkon naispappien) kanssa” vaan se, että kirkko hyväksyy naispappeuden ja pyrkii edistämään naisten ja naispappien kaikkinaista syrjimättömyyttä omassa toiminnassaan.
Piispainkokouksen tiedoksiannossa 1/2006 seurakunnille ”erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi” selostetaan edelleen, mitä naispappeuspäätös merkitsee: Suomen tasa-arvo-ja yhdenvertaisuuslakien noudattaminen kirkollisessa elämässä liittyy olennaisesti naispappeuspäätökseen. Ihmisiä ei piispojen selonteon mukaan tule asettaa sukupuolen eikä myöskään seksuaalisuuden suhteen eriarvoiseen asemaan. Piispainkokouksen linjaus koskee myös annettavaa opetusta: vaikka jokaisella ihmisellä on mielipiteen vapaus, kirkossa (ja sen järjestöissä) ei saa opettaa kirkon yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolinjausten vastaisesti.
Seksuaalisuuteen liittyviä seikkoja piispainkokous on edelleen käsitellyt selvityksessään 2010 (ss. 129-130) seuraavasti: ”Osa homoseksuaaleista pitää omantuntonsa pohjalta oikeana elää sitoutumiseen perustuvassa ja yhteiskunnan vahvistamassa parisuhteessa. Osa pitää oikeana elää pidättyvyydessä. Jotkut tahtovat pyrkiä vapaaehtoisen terapian ja sitoutuneen vertaistuen avulla sisäiseen muutosprosessiin. Tärkeää on, että ketään ei leimata eikä eristetä, vaan jokaisen oikeutta toimia omantuntonsa pohjalta kunnioitetaan.” Kirkolliskokouksen perustevaliokunta yhtyi piispainkokouksen kantaan (Perustevaliokunnan mietintö 4/2010, s. 4,7).
Edellä mainitut asiat ovat kirkon päätöksiä. Niitä lähetysjärjestöt ovat nyt virallisesti sitoutuneet noudattamaan omassa toiminnassaan, eivät ainoastaan sietämään niitä kirkon toiminnassa.
Kirkon työmarkkinalaitoksen työmarkkinajohtaja Piekkalalta voinee edellyttää työlainsäädännön hyvää tuntemusta. Kun Kotimaa PRO kysyi Piekkalalta, voiko samasukupuoliseen parisuhteeseen kielteisesti suhtautuva yhdistys jättää rekrytoimatta tällaisessa parisuhteessa olevan henkilön, Piekkala vastasi: ”Sitä pitäisi selvittää kyseisten yhdistysten työnantajaliitosta.” Ei kai Piekkala arvele, että lähetysjärjestöjen mahdollisella työnantajaliitolla olisi valtuudet myöntää järjestöille poikkeuksia Suomen lainsäädännöstä? Rikoslaki ja yhdenvertaisuuslaki koskevat myös järjestötoimintaa.
Hyvää oli Piekkalan toteamus, että kirkon lähetystyötä tekevien yhdistysten on noudatettava kirkon linjauksia. Juuri tästä on kyse. Huolemme koskee vain sitä, tapahtuuko näin.
Huoltamme lisää Risto Jukko, jonka tulkinta sopimusoikeudesta on mielestämme omaperäinen. Kirkkohallitus ja järjestöt allekirjoittivat sopimuksen viime keväänä, mutta Jukon mukaan vasta nyt ryhdytään pohtimaan, mitä sopimus oikeasti tarkoittaa: ”Nyt eletään sitä vaihetta, että järjestöt joutuvat tarkoin miettimään, mitä tarkoittaa sitoutuminen kirkon tunnustukseen ja päätöksiin. Ilmeisesti allekirjoittaneet järjestöt katsovat, että ne ovat tähän valmiita.”
Normaalisti sopimuksen sisältö selvitetään osapuolille ennen allekirjoittamista, ei puoli vuotta sen jälkeen, mutta Jukko kirjoittaa: ”Luulen, että seuraavassa vaiheessa on tarkennettava, mitkä ovat kirkon päätökset erilaisissa kysymyksissä, ettei synny yli- tai alitulkintoja.”
Ei kirkon päätöksistä ”erilaisissa kysymyksissä” ole tähän asti ollut epäselvyyttä. Epäselvää on vain se, noudattavatko järjestöt niitä, vai sanovatko vain noudattavansa. Vaikuttaa siltä, että kirkon aikaisempia, yksiselitteisiä päätöksiä koetetaan nyt kovasti tulkita jollain uusilla tavoilla, joka sallisi viiden lähetysjärjestön harjoittaman syrjinnän jatkua mutta turvaisi silti järjestöjen rahoituksen kirkollisverovaroilla.
Jukko sanoo: ”Näissä keskusteluissa lähdetään siitä, että lähetysjärjestöjen johto kertoo meille asiat totuudellisesti. — Jos he sanovat, että he ovat näihin sitoutuneet, en voi lähtökohtaisesti epäillä sitä.”
On olemassa erittäin painavaa, järjestöjen itsensäkin julki tuomaa näyttöä siitä, että puheena olevat järjestöt eivät tosiasiassa noudata kirkon päätöksiä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasioissa. Jukon tarkoituksellinen sinisilmäisyys osoittaa tässä tilanteessa suurta vastuuttomuutta: kun sitkeästi teeskennellään, että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Tällaiselle pohjalle ei Suomen ev.lut.kirkon lähetystyötä voi rakentaa.
– Johanna Korhonen –
– Sari Roman-Lagerspetz–
Kirkon luottamushenkilöitä, Vantaa
Ja agendan klassikot jaksavat suoltaa tekstiä.
”Syyllinen kunnes toisin todistetaan.”
Korhonen&Roman-Lagerspetz soveltavat argumentaatiossaan niin kutsuttua käänteistä todistustaakkaa: kyseisten lähetysjärjestöjen tulisi todistaa syyttömyytensä, mikä paitsi on vastoin oikeusjärjestelmäämme, myös vaikeaa koska kyseessä ovat epämääräiset vihjailut.
Mainitut luottamushenkilöt voisivat julkistaa todisteensa, jos kerran on olemassa: ”erittäin painavaa, järjestöjen itsensäkin julkituomaa näyttöä siitä, että puheena olevat järjestöt eivät tosiasiassa noudata kirkon päätöksiä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasioissa.”
Tarkkaanottaen työsyrjinnän osalta todistustaakka on nimenomaan käänteinen.
Yhdenvertaisuuslain 17. pykälä kuuluu: ”Jos joku, joka katsoo joutuneensa 6 §:n vastaisen menettelyn kohteeksi, esittää tässä laissa tarkoitettua asiaa tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa käsiteltäessä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että mainitussa pykälässä säädettyä kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu. Säännöstä ei sovelleta rikosasian käsittelyssä.”
Jusu: ymmärtääkseni tässä asiassa kukaan ei ole pyrkinyt osoittamaan tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa, että mainittuun pykälään säädettyä kieltoa olisi rikottu, MUTTA silti vaaditaan, että ko. lähetysjärjestöt todistaisivat ettei kieltoa ole rikottu.
Toimittaja Korhonen ja sukupuolentutkija Roman-Lagerspetz ainoastaan vihjaavat ja leimaavat..se toki vaikuttamiskeinona on tehokasta,mutta moraalisesti erittäin ala-arvoista, kaukana minkäänlaisesta kristillisyydestä, edes liberaalista.
Mielestäni on aivan yleisesti tiedossa oleva tosiasia, että osa lähetysjärjestöistä ei hyväksy naispappeutta eikä heidän palveluksessaan ole ainoatakaan naispuolista pappia. Yhtä lailla on tiedossa, että mm. Kansanlähetyksen Mika Tuovinen on julkisuudessa sanonut, että he eivät hyväksy rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä palvelukseensa, koska se on heidän arvojensa vastaista.
Mielestäni Korhosen ja Roman-Lagerspetzin epäluuloisuudelle on selkeät perusteet. Vai onko joku muka sitä mieltä, että naispappeuden ja samaa sukupuolta olevien parien osalta kirkossa vallitsee täydellinen yksimielisyys?
Kannattaa mennä kysymyään joltain lähetystyön organisaoinnissa mukana olleelta naispapilta, millaisia kokemuksia matkan varrella on tullut. Se, että kaikkia ikävyyksiä ei haluta ruotia julkisesti on aivan ymmärrettävää.
Kannattaa myös muistaa, että julkinen keskustelu ei ole käräjätalo.
”Toisto on vanha propagandan keino.” – Sofi Oksanen
Kuten täällä eräässä toisessa yhteydessä todettiin, propaganda voi olla hyvää tai propaganda voi olla huonoa. Tämän määrittää se agenda, jota propagandalla edistetään.
Sen sijaan, että yritetään turhentaa ja mitätöidä toisia ihmisiä leimaamalla heidän mielipiteensä propagandaksi, tulisi miettiä, onko naisten ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuuden puolustaminen kannatettava asia.
Kutsuisin Korhosen&Roman-Lagerspetzin missiota melko vainoharhaiseksi. Esimerkkinä täysin perusteettomat syytökset liittyen Kansanlähetyksen aid-hankeeseen Etiopiassa.
On todella valitettavaa, että monet täysin vilpittömät ja hyvää tarkoittavat kristityt ovat langenneet tähän disinformaatioon.
On ihan sama mitä nämä lähetysjärjestöt sanovat tai todistavat, ko. parivaljakko lähettää aina saman tekstin hiukan otsikkoa muuttaen julkisuuteen. Tämä muistuttaa hiukan Stalinin ajan näytösoikeudenkäyntejä Neuvostoliitossa:Syyllisyys on etukäteen päätetty, ja ruumiita tulee.
,
Tärkeääkään asiaa ei sovi ajaa valehtelemalla, vääristelemällä, vihjailemalla perusteettomasti.
Mutta sellaiseen kielipeliin ja vehkeilyyn nämä jankkaajat ovat erikoistuneet jo rumputuleksi kiihotetussa jankutuksessaan.
Joo hei tää on jo ihan säälittävää. Että ketä kiinnostaa?
(tällä kertaa laitan tämän kommentin omissa nimissäni, ettei kenenkään tarvitse pahoittaa mieltään.)
”Nyt eletään sitä vaihetta, että järjestöt joutuvat tarkoin miettimään, mitä tarkoittaa sitoutuminen kirkon tunnustuksiin ja päätöksiin. Ilmeisesti allekirjoittaneet järjestöt katsovat, että ne ovat tähän valmiita. Luulen, että seuraavassa vaiheessa on tarkennettava, mitkä ovat kirkon päätökset erilaisissa kysymyksissä, ettei synny ali- tai ylitulkintoja.” Risto Jukko
Kun Lähetystyön keskuksen johtajan Risto Jukko tuumaa edellä sanotusti, niin kyllähän tästä on sitten keskusteltava lisää, että voidaan seurakuntalaiset ja kansalaiset tutkailla, mitä seuraavassa vaiheessa pitää tarkentaa.
Hyvä että on aktiivisia luottamushenkilöitä!
Ja erilaisia tulkintojakin pitää tarkastella ja kuulostella, siis mitkä ovat kirkon päätökset erilaisissa kysymyksissä. Ja käytävä tarkastelemaan kaikkia mahdollisia yli- ja alitulkintoja. Ja pohdittava mitkä kenties ovat niitä mahdollisia kysymyksiä, joihin Jukko viittaa.
”Nyt siis järjestöt joutuvat tarkoin miettimään, mitä tarkoittaa sitoutuminen kirkon tunnustuksiin ja päätöksiin” Jukko
* Miten pitkä aika kulunee, jos nyt vasta joutuvat miettimään ja vieläpä tarkoin?
”Ilmeisesti, allekirjoittaneet järjestöt katsovat, että ne ovat tähän valmiita.” Jukko
* ” i l m e i s e s t i ” tiedon varmuuden modaalisuus on heikkoa
”Luulen, että seuraavassa vaiheessa on tarkennettava…” Jukko
* ”l u u l e n” -verbi; taas tiedon varmuuden modaalisuus on heikkoa
Kyllä näistä asioista on todella syytä keskustella lisää. Ihmettelen miksi sitä vastustetaan?
Tämän ulostulon tyyli ja sanavalinnat ovat jo huomattavasti sävyisämmät kuin aiemman syyttelevän mielenilmaisun.
Mutta edelleenkään ei ole mitään syytä mitätöidä kirkkohallituksen päätöstä, sillä vieläkään kukaan ei ole tuonut julki, missä, milloin ja kenen toimesta tätä mainittua naisten pappeuteen liittyvää ja homoseksuaalien syrjintää on harjoitettu.
Tästä on kysymys.
Oletko Salme vilpittömästi sitä mieltä, että suhtautuminen naispappeuteen ja samaa sukupuolta oleviin pareihin ei jakaisi evankelis-luterilaista kirkkoa? Hieman olen hämmästynyt, jos kiistät sen, etteikö kristillinen kenttä olisi suomessakin jakautunut kummankin kysymyksen osalta kahtia.
Minusta näiden todisteiden perään kysely ei ole erityisen relevanttia mikäli tunnustat, että näissä kysymyksissä on kaksi eri leiriä. Ei tässä mielestäni nimittäin ole sen ihmeellisemmästä asiasta kyse kuin siitä, että sieltä toisesta leiristä ei haluta antaa rahaa sinne toiseen leiriin.
Sen lisäksi tämän toisen leirin kotipaikkaoikeutta kirkossa halutaan kyseenalaista siitä syystä valtakirkon katsotaan valinneen puolensa sekä kysymyksessä naispappeudesta sekä rekisteröidyssä parisuhteessa elävän virkakelpoisuuden osalta.
Kyllähän kirkko pienenisi kuin pyy maailmanlopun edellä, jos tämänkaltaisten päätösten jälkeen ajettaisiin aina hävinnyt osapuoli ulos. Kun yksinkertainen enemmistö riittää, niin äänestyksen ollessa tiukka, puolet jäsenistöstä ulos. Ruotsin kirkossakin esim. naisten pappeudesta päätettiin lähes kolme vuosikymmentä aikaisemmin kuin Suomessa eikä tilanne siellä ole ”kypsynyt” paljon sen siedettävämmäksi kuin Suomessa. Eli odotettavissa on, että 30 vuoden päästäkään Suomessakaan asia ei ole tyydyttävästi ratkennut.
Vaikka olenkin jo ajat sitten kokenut olevani sivullinen tässä Suomen evankelisluterilaisen kirkon asiassa, olen vielä pysynyt muodollisesti jäsenenä ja seurannut tilanteen kehitystä. Käsitykseni mukaan meitä lähtövalmiita ja aiemmin hyvinkin aktiivisia seurakuntalaisia on nykyisellään aika paljon.
Ps. Aiempi otsikko oli ”Kirkkohallituksen lähetystyöpaperi osoittaa vastuuttomuutta”
Ja nyt otsikko on ”Kirkkohallitus pyrkii hämärtämään ongelmaa”.
Kummassakin asetutaan kirkkohallituksen yläpuolelle antamalla ymmärtää, että se ei ole ajan tasalla, toimii vastuuttomasti ja vieläpä pyrkii hämärtämään ongelmien (joiden olemassa olosta ei ole todisteita) esille tuloa.
Taitaa olla ainutlaatuista, että yhden seurakunnan pari luottamushenkilöä asettuu vastahankaan kirkkohallituksen päätöksiin nähden ja haastaa kirkkohallitusta kerta toisensa jälkeen.
Voidaanko tällaista pitää mistään näkökulmasta tarkasteltuna kirkon rakentamisena vai onko se hämäräperäistä hajotustaktiikkaa? Nyt tämä jankkaaminen on mennyt jo liian pitkälle ja se alkaa toimia itseään vastaan.
Olisiko syytä odottaa seuraavia seurakuntavaaleja ja katsoa, mitkä voimat silloin jylläävät?
Edelleen ihmettelen, mitä kumman jumalallista koskemattomuutta tämä kirkkohallitus nauttii, jos sen mielipiteitä ei ole lupa lainkaan arvostella.
Tottakai kirkkohallituksen päätöksiä saa arvioida, mutta asialliseen tyyliin.
Ja mikähän tuossa arvostelussa on epäasiallista? Ikävien tosiasioiden ääneen sanominen?