”Kirkkohallituksen lähetystyöpaperi osoittaa vastuuttomuutta”

Vantaalaiset kirkon luottamushenkilöt Sari Roman-Lagerspetz ja Johanna Korhonen pitävät Kirkkohallituksen tiistaina julkisuuteen toimittamaa lähetystyöasiakirjaa tyrmistyttävänä osoituksena vastuuttomista ja jopa työsyrjintää suosivista asenteista kirkon keskushallinnossa.

Kirkon lähetystyön keskus toimitti tiistaina Kirkon tiedotuskeskuksen kautta julki yhteenvedon, jonka se oli tehnyt kirkon virallisten lähetysjärjestöjen kanssa käymistään ns. ohjauskeskusteluista. Kyseisissä keskusteluissa oli tänä syksynä käsitelty muun muassa järjestöjen suhtautumista naispappeuteen ja samasukupuolisissa parisuhteissa elävien työnhakijoiden syrjintään.

”Yhteenveto alitti kaikki odotukset. Teksti sisältää juridisia ja eettisiä virhepäätelmiä. Sekavilla perusteilla se oikeuttaa lähetysjärjestöjen harjoittaman naisten ja seksuaalivähemmistöjen syrjinnän, vaikka syrjintä on kirkossa ehdottomasti kiellettyä ja Suomen lain mukaan rikos”, Korhonen sanoo.

”On valitettavaa, että Kirkkohallitus tällä tekstillä asettuu syrjintää harjoittavien lähetysjärjestöjen suojelijaksi. Se ei tunnu vähääkään välittävän siitä, millaisia kärsimyksiä syrjivien näkemysten levittäminen ja vahvistaminen maailmalla aiheuttaa. Pidämme Kirkkohallituksen toimintaa vastuuttomana”, Korhonen sanoo.

Roman-Lagerspetzin mukaan Suomen ev.lut. kirkko oikeuttaa naispappien ja homojen syrjinnän lähetysjärjestöissään vetoamalla lähetyskohdemaiden tilanteeseen. Monessa järjestöjen toimintamaassa ei hyväksytä naispappeutta ja saatetaan syrjiä tai kriminalisoida samaa sukupuolta olevien parisuhteet. Näissä perusteluissa sivuutetaan kuitenkin se tosiasia, että tietyt lähetysjärjestöt tuomitsevat homosuhteet synniksi jo lähtökohtaisesti, aivan riippumatta lähetyskohdemaiden näkemyksistä. Ensisijainen syy siihen, miksi  homosuhteissa elävien on mahdotonta olla mukana näiden järjestöjen toiminnassa (myös Suomessa) ja miksi ne eivät rekrytoi homosuhteissa eläviä, on näiden järjestöjen oma homovastaisuus, ei lähetyskohdemaiden homovastaisuus. Sama koskee naispappeutta. Toki on realiteetti, että joihinkin maihin ei voi lähettää homopariskuntaa töihin parin oman turvallisuuden vuoksi. Tämä on eri asia kuin se, että homovastainen järjestö jo lähtökohtaisesti syrjii homoja työhönotossaan Suomessa.

Kirkon virallisten lähetysjärjestöjen tulisi allekirjoittamansa sopimuksen mukaan noudattaa ’omassa toiminnassaan’ kirkon päätöksiä ja lähetysstrategiaa. Tämän seikan Kirkkohallitus sivuuttaa nyt täysin. Kirkon virallisten päätösten mukaan naiset ja rekisteröidyssä parisuhteessa olevat ovat kelpoisia niin papeiksi kuin muihinkin kirkon ja sen järjestöjen töihin. Asian totesi viimeksi arkkipiista Kari Mäkinen marraskuun kirkolliskokouksessa. Kirkkohallituksen nyt laatiman yhteenvedon mukaan kirkon virallista, lainmukaista syrjimättömyyslinjaa ei kuitenkaan tarvitse järjestöissä noudattaa muun muassa siksi, että lähetysstrategiassa ei erikseen mainita samasukupuolisia parisuhteita. Lähetysstrategiassa kuitenkin mainitaan se, että lähetystyön tavoitteena on auttaa sorrettuja ja syrjäytettyjä, edistää sukupuolten tasa-arvoa ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Homovastaisten ja naispappeusvastaisten järjestöjen tukeminen on vastoin näitä tavoitteita.

”Kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen yhdenvertaisuutta koskevilla päätöksillä ei Kirkkohallituksen tulkinnan mukaan ole mitään väliä lähetystyössä. Tilanne on erikoinen, sillä Kirkkohallitus on kirkolliskokouksen alainen kirkon keskushallintovirasto”, Roman-Lagerspetz ja Korhonen sanovat.

Kirkkohallituksen yhteenvedosta vastaavat Lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko ja kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen.

Kirkon seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä neljä (Kansanlähetys, SLEY, SLEF, Kylväjä) ei hyväksy naispappeutta. Viisi (edellä mainitut sekä Sanansaattajat) suhtautuu kielteisesti homoseksuaalien parisuhteisiin. Ne eivät rekrytoi homosuhteessa eläviä työhön ja opettavat, että homous on syntiä. Kirkko rahoittaa näitä syrjiviä lähetysjärjestöjä kirkollisverovaroin noin seitsemällä miljoonalla eurolla vuodessa. Lisäksi tulevat kolehtituotot.

Luottamushenkilöt kiinnittävät huomiota Kirkkohallituksen virheelliseen käsitykseen, että lähetysjärjestöt ovat ”uskonnollisia yhdyskuntia”, joiden ei tarvitsisi noudattaa Suomen rikos- ja yhdenvertaisuuslain yhdenvertaisuussäännöksiä. Kirkkohallitus ei tunnu tietävän ”uskonnollinen yhdyskunta” -käsitteen juridista merkitystä. Suomen viranomaisten rekisterissä on nyt 50-60 uskonnollista yhdyskuntaa, joukossa Suomen ev.lut. kirkko ja katolinen sekä ortodoksinen kirkko. Uskonnonvapauslain perusteella viralliset uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada laista uskonopillisista syistä eräitä poikkeuksia. Esimerkiksi katolinen kirkko Suomessa voi näin ollen lakia rikkomatta rekrytoida papeiksi vain miehiä. Suomen ev.lut. kirkko on kuitenkin itse päättänyt olla tällaisia poikkeuksia säätämättä, eli kaikessa evl.lut. kirkon toiminnassa noudatetaan Suomen lakia normaaliin tapaan. Kirkon viralliset lähetysjärjestöt ovat tavallisia aatteellisia yhdistyksiä, joilla ei ole mitään erioikeutta tehdä rikoksia tai harjoittaa yhdenvertaisuuslain vastaista työsyrjintää.

Kirkkohallituksen yhteenveto sisältää totuudenvastaista tietoa. Yhteenvedon mukaan ”minkään järjestön työntekijälle ei ole annettu kieltoa siitä, että hän ei voisi toimia naispapin kanssa”. Esimerkiksi Kansanlähetyksen virallisissa ohjeissa suositus olla tekemättä yhteistyötä naispapin kanssa on äärimmäisen voimakas.

Yhteenvedon loppulause on surkuhupaisa ja kertoo Kirkkohallituksen asenteesta paljon: ”Järjestöt puolustavat työalueilla mahdollisuuksien mukaan kaikkien ihmisoikeuksia.”

Roman-Lagerspetzin ja Korhosen mukaan kyse ei ole niinkään siitä, kuinka paljon ja millaisten sanakäänteiden perusteella järjestöt saavat Kirkkohallituksen suojeluksessa syrjiä pappinaisia ja homoja, vaan siitä, että järjestöt edustavat maailmalla Suomen ev.lut. kirkkoa. Syrjivistä asenteista ja niiden vahvistamisesta aiheutuu suurta kärsimystä maissa, joissa naisten ja vähemmistöjen asema jo vanhastaan on heikko.

”Kirkkomme jäsenten enemmistö ei halua, että minkäänlaista syrjintää viedään heidän rahoillaan ja heidän nimissään maailmalle, tai että sitä harjoitetaan edes kotimaan rekrytoinnissa, niin kuin nämä järjestöt tekevät. Olemme järkyttyneitä siitä, että Kirkkohallitukselle näiden järjestöjen toiminnan suojelu ja talouden turvaaminen on tärkeämpää kuin todellinen lähetystyö: ilosanoman vieminen ihmisille Kristuksen opettamalla tavalla, ilman minkäänlaista syrjintää.”

Sari Roman-Lagerspetz ja Johanna Korhonen

 Teksti on alun perin jutun muotoon kirjoitettu Kotimaa24:lle lähetetty tiedote

  1. Yleensä aina ennen joulua ja pääsiäistä on tarjolla/luettavissa useita artikkeleita, joissa hyökätään kristittyjä vastaan mitä erilaisimmin syytöksin.
    Mutta sitä ei tarvitse pelästyä, sillä Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi lepää niiden lähetystyöntekijöiden päällä, jotka ovat Jumalan aivoituksen mukaan kutsutut, ovat Jumalalle kuuliaiset ja tekevät sitä, mitä Jumala lähettää heidät tekemään.

    • Olipas käytännöllinen tulkinta. Siis mikä onkaan se evankeliumi, joka saa aikaan moisen liikahduksen?

      Siitäkös sairaat, köyhät, pakolaisleirien asukkaat, hyväksikäytetyt lapset, petetyt puolisot jne jne ilahtuvat, kun kerromme heille, että he eivät tarvitse enää mitään, kun heillä jo on ihmeellinen armo ja rakkaus ympärillään. Kas kun eivät huomaa.

      Tyypillinen tuomasmessun saarna: korkealentoinen, abstraktinen, epätavallinen, yllättävä, nokkela. Kuinkahan monen kuulijan elämä muuttui radikaalisti?

      Entä Simeon? Saarna tulkitsi häntä täysin mielivaltaisesti. Eihän hänestä kerrota, että hän olisi kaiken aikaa vain kyhjöttänyt temppelin ovenpielessä Messiasta odottamassa. Sanotaan, että ”Hengen vaikutuksesta hän tuli temppeliin juuri kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne.” Mistä me tiedämme, että hänen elämänsä oli tylsää? Hän sattoi olla hyvinkin toimelias vanhus.

      Ja samaa kysyn kuin blogisti: mitä syytä oli niin ihastua Jeesus-vauvan näkemisestä? Eihän hänen merkityksensä tullut esiin mitenkään.

    • Eihän mitään saarnaa pidetä ikäänkuin umpiossa, ei Tuomas -messunkaan saarnaa. Messu on kokonaisuus. Siihen sisältyy rippi, myös sanomaltaan monipuolinen musiikki, uskontunnustus ja erityisesti ehtoollinen. Näissä tulee varmasti esiin se, mikä on kirkon syvin sanoma, evankeliumi. ”Kristuksen ruumis ja veri, sinun puolestasi annettu.” Minä uskon Jeesukseen … ristiinnaulittiin … nousi kuolleista … astui taivaaseen …. on tuleva takaisin”.
      Mutta toki me mielellämme tutkailemme, tuoko saarnaaja mielestämme riittävän selvästi esille evankeliumin sellaisin sanakääntein, johon itse olemme, ehkä oman taustamme vuoksi tottuneet. Ja jos ei tuo, niin sitten meidän tulkintamme mukaan evankeliumi puuttuu.

    • Ehkäpä saarnoihin voitaisiin liitää ripaus Paavalin ristinteologiaa Lutherilla maustettuna, vaikka ripissä, uskontunnustuksessa ja ehtoollisessa tuleekin esiin kirkon sanoma. Uusmoralistisia ilmastosaarnoja sensijaan on media ja uutiset täynnä. Vähiten niitä saarnoihin kaipaan.

  2. Olen Manu Ryösön kanssa samaa mieltä, Janne Saarikivi on pitänyt hienon saarnan. Siinä ei tietenkään ollut kaikki, mutta siinä oli paljon, joka antoi aivoille työtä. Siinä oli julistusta, joka pani miettimään.

    Jos tuomasmessun saarnat ova tuollaisia, korkealentoisia, abstrakteja, epätavallisia, yllättäviä, nokkelia, niin en yhtään ihmettele, että siellä viihdytään.

    Tietenkin täytyy hyväksyä se, että ei hyväkään saarna kaikkia puhuttele. Ei Jeesuksen Vuorisaarnaakaan kaikille kolahda. Janne Saarikiven saarnassa oli muuten paljon Vuorisaarnan aineksia.

    • Kiviranta. Nyt oli puhe vain saarnasta.

      Ei sitten muuta kuin kaikkea tuota noudattamaan, mitä hän kehoitti. Pitkä lista tehtävää. Luostariin hakeutumisesta voisi aloittaa. Ja kertomaan kaikille, miten ihmeellinen armo ja rakkaus heitä ympäröi.

      Tihinen. Viihtyminen ei ole messuissa pääasia. Korkealebtoiset puheet voivat viihdyttää heteken:

    • Kommenttni livahti liian sukkelaan, kun yritin korjata kirjoitusvirhettä. Siis: viihdyttää hetken, mutta jos yhteys konkretiaan puuttuu, se menee kuin vesi hanhen selästä..

      Olisipa kiva kuulla, miten teillä saarnaa ylistävillä tämä toimii jatkossa konkretiassa.

    • Jatkanpa vieläkin. Vuorisaarnasta: käsi sydämelle, oletteko todella samaa mieltä Jeesuksen kanssa siitä, että ”joka sanoo toiselle ’sinä hullu’, on ansainnut helvetin tulen. Ja että jos katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt sydämessään huorin – ja ansaitsee siis myös kadotuksen. Entä tämä: ”Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. .. kapea on se tie, joka vie elämään ja vain harvat lötävät sen.”

      Usein näyttää siltä, että kaikkea sellaista julistusta, joka poikkeaa perinteisestä klassisesta tulkinnasta, ylistellään hienoksi. Saa sisältää mitä tahansa puppua, kunhan ei Jeesuken tai apostolien opetusta pelastuksesta.

  3. Pidin itsekin kerran paimenvirkani alkutaipaleella saarnan, jossa oli mielestäni oikein osuva eksegeesi hieman samanlaisessa moraalis-eettisessä genressä kuin Saarikivellä. Eräs vanha kristitty tuli saarnan jälkeen kiittämään hienosta saarnasta, mutta kysyi saman, mitä itse nyt kysyn tässä blogissani: – Entäs se Jeesuksen evankeliumi? Missä kohdassa se on kuultavissa janoisen, särkyneen ja murheellisen lohduksi, tai pimeässä huokaavan valoksi?

    Minulla on mennyt aika paljon aikaa, että olen oivaltanut, ettei esim. kehotus armollisuuteen ole armon, vaan lain (eli moraalin) saarnaa…
    En silti väitä, ettei moraalisaarnoillakin olisi paikkansa. Saarna se on nimittäin moraalisaarnakin! Ja jos moraaliset kehotukset ovat vain totuudenmukaisia, niillä on aina paikkansa, vaikka ne eivät evankelisen uskonkäsityksen mukaan voikaan koskaan saada aikaan sellaista sydämen uudistusta, joka synnyttää pelastavan uskon.

    • Olen samaa mieltä, Manu. Pitäähän lakiakin saarnata. Mutta siitä on luotava yhteys evankeliumiin. Ei mikä tahansa kaunis ja ylevä kaikenkattavan armon maalailu ole Raamatun evankeliumia. Eikä pidä kuvitella, että ehtoollisen asetussanat tai uskontunnustus paikkaisivat sen, mitä saarnassa ei sanottu. Kuulija jää varmasti hämmästelemään, miten nämä yhdistetään. Tai sitten ei jaksa sellaista aivovoimistelua edes aloittaa. Kyllä tämä yhteys on osoitettava saarnassa.

      Paavali kirjoittaa:”En julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. En halunnut tietää muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.”

      Kyllä Saarikiven saarnasta puhetaitoa ja maallista viisautta löytyy, mutta missä on taivaallinen viisaus: puhe ritiinnaulitusta Kristuksesta?

  4. Ihmettelen sitä halua tulkita puhetta negatiivisessa sävyssä, vaikka esim. 8 käsky ohjaisi meitä suhtautumaan toisiin ihan eri tavalla.
    Kun ”kuulemme evankeliumin ja aavistamme vavisuttavan rakkauden ihmeen”, niin mihin suuntaan tämä meitä ohjaa. Saarnaajalla oli selkeä kuva siitä, mihin se ohjaa ja luulen, että ei hän kovin pielessä ajatuksineen ole.

    • 8.käsky ei ohjaa meitä hyväksymään kaikkea, mitä evankeliumin nimissä opetetaan. Jos lukee Paavalin Galatalaiskirjeen, siellä on paljon jyrkempää kritiikkiä niitä kohtaan, jotka julistavat toisenlaista evankeliumia kuin apostolit.

      Nykyajalle on myös tyypillistä, että 8.käskyä saa huoletta rikkoa esim. Päivi Räsästä ym. konservatiivikristittyjä kohtaan. Heitä saa kyllä arvostella, mutta annas olla, jos kritisoi jotain nykyajan ihmisten korvasyyhyyn puhuttua.

      Minähän tunnustin, että saarna ilmensi hyvää puhetaitoa ja sisälsi inhimillistä viisautta. Mutta sen ”evankeliumi” ei ollut Raamatun mukaista.

  5. Anita Ojala: ”Siis: viihdyttää hetken, mutta jos yhteys konkretiaan puuttuu, se menee kuin vesi hanhen selästä..”

    Olet oikeassa eo. toteamuksessasi. Minulla kyllä tahtoo yleensä hyvänkin saarnan neuvot unohtua, mutta onhan hyvä kuitenkin, että saarna hetken ruokkii ”köyhää sielua”. Sitten pitää mennä taas uudelleen sanankuuloon, kun tulee sanannälkä.

    Anita Ojala: ”Olisipa kiva kuulla, miten teillä saarnaa ylistävillä tämä toimii jatkossa konkretiassa.”

    No sen tässä päätin, että luostariin en lähde – tuskin ottaisivatkaan sinne näin vanhaa miestä. Kuitenkin noita Manun kirjaamaa kymmentä kohtaa tutkin sydämessäni ja sovellan käytäntöön niin hyvin kuin voimia riittää. Joten että eiköhän se siittä…

  6. Joku aika sitten edellä kommentoineet Anita ja Pekka pohtivat maallikkojumalanpalvelusten mahdollisuutta. Muistaakseni te molemmat olitte niihin nähden varsin myönteisellä kannalla. – Tällöin saattoi joku ”korkeammalla kirkkososiologisella” profiililla asiaa tarkasteleva teologi esittää kriittisiä huomioitaan, ja myös huolensa puhtaan kirkko-opin puolesta…

    Tämän yllä käydyn keskustelun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta uskallan kuitenkin nyt väittää, että Kristuksen kirkko on paljon enemmin läsnä sellaisessa maallikkovetoisessa yhteisössä, jossa julistetun evankeliumin (täytetyn työn) ja Kristuksen yhteys on selkeä, kuin em. komeasti toteutetussa Tuomas-messussa, jossa ristin työstä selkeästi kumpuava Kristuksen sovinnon saarna ei kuulu niin selkeästi, että sen ”voi juostessa lukea” (kuten Hab.2:2).

    Tällä kommentillani en pyri vesittämään sitä, että pidin Saarikiven saarnaa aidosti näyttävänä retorisena puheenvuorona. Erityisen evankelinen se ei kuitenkaan ollut, ja myönnettäköön myös, ettei sen eksegeesi Messiasta toimettomana odottelevasta Simeonista liene kovin hyvin perusteltu heitto (kuten Anita opponoi jo aiemmin)…

Kirjoittaja

Vierasblogi
Vierasblogi
Kotimaan vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa.fi:ssä. Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä Kotimaan toimitukseen.