Tunnettu muusikko työntää lehdet saunan uunin sytykkeiksi. Vain oman herätysliikkeen lehti jää luettavaksi. Loistavalta muusikolta loistava kuva ajan hengen mukaisesti toimivasta kirkostamme! Kirkko on kuin kympin tyttö. Asiat on tehty säntillisen tarkasti. Ne sanotaan kieliopillisesti oikein ja kirjaimellisen suoraan. Kympin tyttö voi toki osata hyvin myös kokonaisuuksien filosofian mutta kirkkomme ei sitä tunnu ymmärtävän.
Kalliolle kasvanut puu kaatuu helposti
Ulkopuolelta en voi arvostella. En ole kirkon ulkopuolella, vaikka vähän koditon olenkin. Huomaan kuitenkin, että muutos on alkamassa. On olemassa pieniä ituja ytimen suuntaan. Aletaan hoksata, ettei hyvin ja huolella tehdyistä kastekaavoista ole hyötyä, jos nuoret ihmiset eivät piittaa kasteesta. Heidän mukaansa vauva päättää asioistaan tietenkin itse.
Saunan uunia sytyttelevä kirkon tunnetuimpiin kuuluva muusikko ja ajan henkeä toteuttava lapsen vanhempi ovat aikamme kuvia.
En ole Pekka Simojoen kanssa saman kiukaan puita sytyttelemässä mutta opettelen kyllä ahkerasti hänen laulujensa sointuja. Toinenkin trendihenkilö tulee tässä mieleen. Joskus olen tehnyt jengityötä Paavalin -Hermannin alueella. En kuitenkaan ole varma, onko Kari Kanalan jalkapallo- tai treffikirkko juuri nyt oikea oivallus. Vaikka toki, onhan se nyt kuitenkin hyvä, että joku yrittää puhkoa kupliamme. Laulu, musiikki, urheilu, näyttämö- ja kuvataide ovat muutosvälineitä myös kirkossamme.
Ehkäpä tarvitsemme kirkkolaivan rinnalle paljon pieni kaarnaveneitä!
Eivät välineet tietenkään ole sanoma. Kysymys on pontimesta. Tähtäimessä eivät nyt tule olla huolellisuus eikä moitteeton kirjaimellisuus vaan henki, virike ja innostus.
Pappien osalta tiedekuntamme oppiaineiden eriytyneisyys on luonut pohjan uskon kokonaisnäkemyksen katoamiselle. Kirkossammekin on valtavasti ahkeraa ja hyvää työtä mutta uskon oppi tulkitaan kummallisessa lauseiden ilmapiirissä.
Kirjoitan tässä aika yleisesti. Ymmärrän, ettei huoltani voi hoitaa mitenkään hallinnon eikä kirkkopolitiikan ehdoilla. Monilla tahoilla todetaan, että kirkkoamme näivettävät julkiset kiistat johtuvat erilaisista raamattunäkemyksistä. Samalla kertaa kuitenkin on niin, ettei kirkon raamattukäsitystä tunnu olevan olemassakaan eikä rohkeutta sen ottamiseen työn alle. Siinä joutuisi kirkkopoliittisesti ottamaan kentän haltuun. Kirkko joutuisi näyttämään näkemysten ja käsityksen välisen rajan. Jokaisella ihmisellä ja ryhmittymillä on toki oikeus omiin näkemyksiin ja niiden julkituomiseen. Näkemysten esittäjillä pitää kuitenkin olla sanomisissaan ymmärrys, että ne ovat omia näkemyksiä.
Seisoin Joensuun kirkon sakastissa. Näillä eväillä!
Viisaampaa kuin oman raamatturajallisuuden myöntäminen on nykyisin tyytyä omien kuplien sisäiseen suoraselkäisyyteen. Paavalin pappi tuo kupliin oman pikantin mausteensa.
Joskus ajattelen, että mausteita pitäisi karsia ja keskittyä olennaiseen. Nyt sitten ajattelen, että antaa tulla vain lisää mausteita. Kunhan muistamme, että ne ovat mausteita.
PS: Pari taustamietettä
- Omassa raamatunluvussa on menossa 3. Mooseksen kirja. Nykyisen tiedon valossa ymmärrän, ettei ole oikein toimia kuten Pyhä kirja opettaa. Esimerkiksi spitaalin eli lepratartunnan saanut ei tule papin hoidettavaksi vaan kuuluu terveyden huollon toimialaan. Yksi pahimpia esteitä taudin hoitamiseksi ovat sosiaaliset tabut, joiden mukaan sairastuneet ovat saastuneita, epäpuhtaita – eli juuri sellaisia kuin esimerkiksi 3. Mooseksen kirjan luku 13 heidät kuvailee. Raamatun ihmiskäsityksen ja nykyajan lääketieteen ihmiskäsityksen ainoa ero ei kuitenkaan ole vain tässä. Onko Raamatun ajan ihmiskäsitys kaikilta osiltaan juuri Raamatun ajan ihmiskäsitystä?
- Näitä kahta raamatunkohtaa tätä kirjoittaessa tuumailin. ”Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18). Uuden liiton kirkkaus on siinä, ettei Jumala kirjoita kivitauluihin vaan ihmissydämiin. Niin ”hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi”. (2. Kor. 3).
Hyvin kirjoititte! Mistähän syntyy asia niukkaan palautteeseen.
Liian fiksu kirjoitus eikä mitään homoudesta. Viimeksimainittu olisi kerännyt kymmeniä palautteita välittömästi.
Kiitos hyvästä, pohdiskelevasta kirjoituksestasi, Matti! Tosin hieman intentiosi jää kryptiseksi eli miten toivot kirkon elämän kehittyvän tai muuttuvan?
Matti Perälä vastaa tähän hyvin; lainaus blogista:”Tähtäimessä eivät nyt tule olla huolellisuus eikä moitteeton kirjaimellisuus vaan henki, virike ja innostus.”
Toki edellämainittu ei ole vaivatonta kirkon kirjaimessa järjestyksessä ja kirkon laissa minkä perään katsovat kirkon hallitus ja johtokunta Piispoineen ja kirkolliskokouksineen.
Yhdellä tavalla kirkkomme on yritys liikkeenä ja ehkä kaukaa haettuna mallin toiminta liittyisi peliteoriaan.
Ajattomuudesta ikuisuueen johtava työmalli todistuksineen mysteerioiden maailmassa antaisi kuitenkin mahdollisuuden asiaa katsoa myös näin. Toki pyrkimys on vilpitön punaisen langan huomaamisessa kuin löytämisessä Raamatun sanassa.
Raamatussa on paljon asiaa. Yhdellä tavalla siitä voi myös huomata esteettistä todistusta Ihmisen raadollisuudesta, kuten intohimoista. Tämän vastapainona on halu ja pyrkimys vapautua edellisestä.
Yksi Raamatun Uuden Testamentin velvoittavimmistä käskyistä on Älä Tapa. Tähän kirkkomme teologit jo varhain löysivät klausuulit tappamisen oikeutuksesta. Miten uskottava tämmöinen kirkko voi olla muussakaan todistuksessaan. Toki onhan asiassa kyse vain yksityiskohdasta.
Kysymys on näin mitä kirkkomme tahtoo Meille kertoa ja opettaa ajallisesta täällä olemisestamme.
Kaikki papit eivät usko neitseestä syntymiseen. Miten saamme uskoa toiseen äärettömyyteen iankaikkisesta elämästä.
Tässä muutama henkilökohtainen reaktio Pekka Väisäsen ja Toivo Loikkasen kysymyksiin
On helpompi hengittää, kun hyväksyy tosiasiat. Erityisen hyvin tämä sopii uskon harjoitukseen ja raamatunlukuun. Raamattu on minulle monin kohdin selkeästi sekä vanha että vanhanaikainen kirja. Ja samalla kuitenkin Pyhä kirja, jonka lukeminen on kuin hengittämistä, kosketusta johonkin hyvin alkuperäiseen. ”Kympin tyttö” on tuossa jutussa kirkon vertauskuva. Monilta kohdin aivan äärimmäisen tarkka, hyvä ja huolellinen ja kuitenkin itsensä lauseiden viilaamiseen kadottava.
Henki, virike ja innostus ovat minulle opin ydinkohtia kuten Pekka Väisänen yllä toteaa. Olen väitellyt tohtoriksi uskonopista ja erityisesti ihmiskäsityksestä. Nuorena toivoin, että näillä olisi käyttöä kirkon työssä. Onneksi sain olla jengityössä ja Kanta-Espoon sekä Vantaankosken rippikoulupappina. Niitä tehtäviähän ei tosin silloin kovin paljon kaikkialla arvostettu. Muistan yhä seurakunnan luottamushenkilön kysymyksen minulle, pitkään nuorisotyön pappina toimineelle: ”Eikö sinusta koskaan tule mitään?” Kirkon olisi kuitenkin hyvä arvostaa nuorisotyötä ja niin nyt jo tapahtuukin!
Vuosikymmenten kokemuksesta huolimatta en kuitenkaan näytä ymmärtävän kirkkopolitiikkaa. Yritin Turussa saada aikaan edes keskustelua kirkon raamattukäsityksestä. Päätös oli, ettei aloite kirkon raamattukäsityksen selvittämisestä kuulu ”kirkolliskokouksen päätöksentekoalueeseen”. Naiivisti olen ajatellut, että juuri kirkolliskokous päättää kirkon opista. Luulin myös, että kirkolliskokous ajaa kirkon yhteistä asiaa mutta kysymyksessähän onkin uskonnollisten ryhmittymien parlamentarismi, jonka ratkaisut suurelta osalta puidaan muualla kuin kristillisen opiston suuressa salissa. Opiston sali on kyllä eräänlainen kirkollinen näyteikkuna.
Toivo Loikkanen kysyy yllä, että” miten toivot kirkon elämän kehittyvän tai muuttuvan”. Mielestäni keskustelua helpottaisi, jos kirkko rajaisi oppinsa ytimen. Raamatun mukaan voidaan sanoa näin! Ja sitten esimerkiksi – päiväkohtaisiin kiistoihin liittyen – ihmiskäsityksen suhteen tai vihkimystoimitusten suhteen raamatullisuuden rajat ovat tässä. Silloin taisteltaisiin hiukan toisenlaisella kuin raamatulle uskolliset ja uskottomat linjalla. Aidostihan toki voimme omaksumastamme perinteestä käsin olla eri mieltä mutta silloin erimielisyys ei tee toista vähemmän raamatulliseksi. Toki tässä toistan dogmatiikan opettajani slogania, jonka mukaan ”meillä voi olla näkemyksiä asioista kuten Raamatusta ja Jumalasta – mutta kirkolla on niistä käsitys”.
Käytin blogissa esimerkkinä Pekka Simojoen mainosvideota. Luultavasti en tule koskaan hyväksytyksi Kansanlähetyksen puhujalistoille. Useina vuosina olen kuitenkin voinut etsiä kitarasointuja Kansanlähetyksen tilaisuuksissa. Lapinjärven kirkkoherravuosina hyvinä ja arvostaminani yhteistyökumppaneina olivat Ryttylässä koulutetut seurakuntanuoret. Pekka Simojokea olen järjestellyt tilaisuuksiin vierailijaksi. Mutta kirkkopolitiikka näyttää sitten olevan ihan toinen juttu.
Kiitos, Matti tai Matu (kuten myös sinut tunnen tuolla lempinimellä)! Vastauksesi selventää ainakin minulle, mistä kirjoitat. Olen itse myös kärsinyt siitä ja ollut hämmentynyt, miksi emme kirkossa pääse edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen keskeisistä asioistamme. Ei ole hyvä olla välittämättä sisällöistä ja opista, mutta yhtä huonoa on pyrkiä saamaan tiukka opillinen paketti jota varjellaan. Elämää synnyttävä keskitien ratkaisu on minusta paras. Tilaa erilaisuudelle, moninaisuudelle, luovuudelle ja kuitenkin ymmärrys yhteisestä perustasta ja päämäärästä.
Kun luin tämän blogin niin tuli mieleen että Matti Perälä on kyllä tämän palstan kympin poika., mutta jätin kirjoittamatta ja odotin miten tätä kommentoidaan. Hyvin. Ja aika ihana oli lukea Matin vastaustakin. Tässä ollaan tasolla josta pitää sanoa että ollaan pyhällä alueella. Karun realistinen kuva kirkolliskokouksesta. – Kirkkopolitiikka näyttää todella olevan toinen juttu.
Kirkolla voisi olla oma KÄSITYS ja kannanotot asioista ilman että ne perustuvat Raamattuun. Tämähän tarkoittaa tietenkin pidemmässä juoksussa sitä että pannaan se kirja sivuun ja aletaan olemaan ihmisiksi. Sellainen saattais jo olla kiinnostavaa nuoristakin.
Matti Perälä: ”Mielestäni keskustelua helpottaisi, jos kirkko rajaisi oppinsa ytimen. Raamatun mukaan voidaan sanoa näin! Ja sitten esimerkiksi – päiväkohtaisiin kiistoihin liittyen – ihmiskäsityksen suhteen tai vihkimystoimitusten suhteen raamatullisuuden rajat ovat tässä.” Uskaltaisitko Matti vääntää tämän rautalangasta, kun ei haluaisi alkaa arvailemaan?
Sinänsä en usko että tällainen kirkko pystyy ilmaisemaan omaa raamattukäsitystään, enkä ajattele sellaisen olevan tarpeenkaan. Se olisi sitä sanoilla rakentamisen yrittämistä joka saattaisi kyllä sopia kympin tutölle. Se olisi juuri sitä lauseiden viilaamista jota kirkossa riittää. Minä haaveilen siitä että kirkko tai oikeastaa seurakunta ottaisi lusikan kauniiseen käteensä ja alkaisi puhumisen sijasta tekemään sitä mikä sille on annettu tehtäväksi. Kirkon kohdalla en melkein jaksa edes haaveilla sellaisesta, seurakunnassa on toivoni. Kirkon julkisine kiistoineen voisi jättää Herran huomaan.
Sitä vähän aprikoin miksi Matti näytät yhdistävän P. Simojoen ja Kansanlähetyksen. Ja että oliko se todella Uusi Tie joka jäi panematta saunan uuniin?
Myös Sammeli Juntunen on peräänkuuluttanut kirkon raamattukäsityksen selkeyttämistä. Tilanne taitaa vain olla se, että mitään todellista konsensusta ei ole ollut löydettävissä enää pitkään aikaan, koska edes peruskäsitteistä, niiden merkityksestä ja raamatuntulkinnan periaatteista ei vallitse yksimielisyyttä. Muistelen, että Eero Junkkaala yritti aikanaan saada katekismukseen lausetta: ”Raamattu on Jumalan sanaa”. Ehdotus ei mennyt läpi. Syitä voin vain arvailla. Ainoa, mitä voidaan nyt sanoa kirkon yhteisellä äänellä, on että Raamattu on kristittyjen pyhä kirja ja että Jumala puhuu siinä ihmisten kielellä. Nämäkin lausumat ovat tulkittavissa mitä erilaisimpiin suuntiin eikä meillä edes ole halua löytää yhteisiä linjauksia. Koska niitä ei oikein ole. Kirkossa, joka muodollisesti pitää Raamattua uskonsa ja kirkollisen elämänsä ylimpänä normina. Käytännön tasolla tilanne on sitten juuri se mitä blogisti kuvaa. Papeista yksi seuraa Lutheria, toinen Wille Riekkistä. Seurakuntalaiset kuuntelevat Jukka Norvantoa ja tosikristityt katselevat Taivas TV7:aa ja David Pawsonia. Listaa voi jatkaa loputtomiin. En peräänkuuluta paluuta sanainspiraatioon, mutta selkeän konservatiivisella dogmatiikalla, jonka kaikki papit tenttisivät voisi olla käyttöä.
Lainaus Marko Sjöblomin kommentista, ”, mutta selkeän konservatiivisella dogmatiikalla, jonka kaikki papit tenttisivät voisi olla käyttöä.”
Edellisen papiksi tenttivät kapituleissa kirkon järjestyksestä, ja kirkon laista, lisäksi dokmatiikka ymmärretään tulleen suoritetuksi lupauksissa, tahtomisessa, ja tunnustamisessa papiksi vihkiydyttäessä avustajineen.
Hengellinen Akatemia olisi hyvä mahdollisuus nykyiselle käytännölle missä kirkko kirkko itse lähtökohtaisesti pitää akateemista tutkintoa luovuttamattomana oikeutena eduissa mikä näkyy myös papin palkassa ylivertaisena toisiin samaa työtä tekeviin.
Edellisessä saa huomata Teologisen Tiedekunnan ottamatta kantaa kirkkomme missioon, siis siitä, mitä kirkon palvelijaksi haluava tulee tahtoneeksi, luvanneeksi, ja tunnustaneeksi.
Hengellinen Akatemia olisi näin paikka missä sisään päässyt olisi niin kauan kun henkilö ymmärtää miksi seurakuntaan hakeutuu palvelemaan.
Kirkon budjetista löytyisi varmasti rahoitusta niin kreikan kuin hebrean työstämiseen ellei Jumalan sanaa ilman niitä kykene seurakuntalaisille avaamaan.
Vaivana olisivat tietysti viimeisimpänä tohtoritutkinnot. Eikö ilman niitäkin kykenisi hoitamaan pappien kaitsentaa alueellaan Jumalan sanassa.
Kustannusvastaavuudessa Herran Siunaukset, kovin hiljaisina pysyminen kirkkoa koskevissa asioissa, ja piispan tarkastuksien lounastamiset ovat asiaa joista saisi päästä enemmän asiaan katsomisessa Ihmisten tämän päivän haasteita sen sijaan että ollaan toinen jalka ilmassa ja tämä henkevän asiallisesti. Seurakuntalaiset elävät rivijäseninä useinmiten kumpikin jalka maassa.
Eräs tuttu sanoi, ettei hän halua osallistua näihin mielipidevääntöihin. Perustelu oli selkeä: ”Minulla ei ole oikeassa olemisen armolahjaa.” Meillä muilla sitä lajia tuntuu riittävän. Siitä lähden liikkeelle
Vastaan ensin Hannu Paavolan rautalankakysymykseen. Olen samaa mieltä siinä, että meillä on liikaa ”lauseiden viilaamista”. Jotain on kuitenkin osattava sanoakin. Kirkkojärjestyksemme alku antaa minusta avaimet käteen. Kirkko tunnustaa uskoa, joka perustuu Pyhään sanaan, on ilmaistu uskontunnustuksessa ja että kaikkea oppia on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. Tämä antaa jo kunnioitettavan määrän tekemistä selvittää kirkon raamattukäsitys: tunnustaa, perustuu, on ilmaistu, tutkittava ja arvioitava. Vastaus pitäisi mahtua yhteen liuskaan.
Raamatun käyttö hallinnossa ei ole Raamatun sisälukua – ei avioliittoon vihkimisten eikä homoseksuaaleihin suhtautumisen osalta. Suoraan Raamatusta näitä vastauksia ei saa, ei siitäkään huolimatta, että on ihmisiä, jotka arvelevat lukevansa Raamattua vain oikein.
Raamattua olisi hyvä lukea rukoillen oman ja lähimmäisten elämän puolesta – etsimättä heti ja vain oikeita mielipiteitä.
Marko Sjöblomin kanssa olen samalla kannalla, että tarvitsisimme ajankohtaisen dogmatiikan.