Kirkko kestää koossa ja voi kasvaa!
Nykyinen Helsingin piispa Teemu Laajasalo toi tietoisuuteemme yhden sloganinsa ennen kuin hänestä tuli piispa. Hän tiivisti, että kirkon tulee pysyä sanassa, ajassa ja kasassa. Tiivistys on tietysti yksinkertaistus, mutta samalla se on hyvä oivallus.
Tämä kirjoitus nousee osaltaan tuosta sloganista ja osaltaan Jukka Kivimäen blogikirjoituksesta, jossa uumoillaan kansankirkon hajoamista ja kysellään, mistä kohtaa kirkko repeää. Vanhaa sanontaa käyttäen kirkko voisi todeta – jos olisi persoona: Tiedot kuolemastani – tai hajoamisestani – ovat ennenaikaisia ja liioiteltuja!
Minulla ei ole tietenkään mitään kristiveljeäni Jukka Kivimäkeä vastaan. Olen kuitenkin vahvasti toista mieltä kuin mitä hän kirjoittaa blogissaan. Kirkko ei ole hajoamassa! Ja vaikka kirkossa olisikin puutteita tai kirkon muureissa halkeamia, ei sen tarvitse tarkoittaa muurin sortumista tai repeämistä.
Omaa näkemystäni ohjaa osaltaan optimistinen – sanoisinko jopa ”toivorikas” luonne – ja osaltaan visioni kirkosta. Kirkko ei ole nimittäin meidän mielipiteittemme tai näkemystemme summa tai kirkon ykseys ei synny tai rikkoudu meidän mielipiteittemme vuoksi. Kirkko on paljon enemmän kuin meidän näkemyksemme ja mielipiteemme. Se on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö.
Kirkon katto on korkealla ja seinät leveällä. Tämän voi huomata, kun liikkuu maailmalla. Kristillinen usko ei ”pukeudu” vain meille tuttuun periluterilaiseen asuun vaan saa monenlaisia ilmenemismuotoja kirkon rakenteissa, jumalanpalvelusmenoissa ja teologiassakin.
Joku voi nyt nostaa kulmakarvojaan tai rypistää tiukkana otsaansa ja kysyä: Eikä kirkolla ole mitään rajoja? Parempi kysymys on: Eikö kristillisellä uskolla ole mitään rajoja? Kysymys on aiheellinen ja siihen on myös helppo vastata – ainakin aluksi: Kristillisellä uskolla on rajat. On olemassa kriteereitä, joiden täyttyessä voidaan puhua kristillisyydestä ja on olemassa asioita, jotka menevät näiden rajojen yli. Tätä määrittelyä äitikirkkomme eli katolinen kirkko teki jo Vatikaanin II kirkolliskokouksen yhteydessä 60-luvulla. Asia ilmaistiin kehällä tai kehillä, joissa keskellä on katolinen kirkko ja sen usko ja sitten sitä lähellä tai kauempana muita kristillisiä kirkkoja. Sitten on kehä, jonka ulkopuolelle rajattiin myös joitakin ryhmiä.
Meillä kirkon hajoamispuheella viitataan virkapäätökseen ja nykyisellään erilaisiin käsityksiin avioliitosta tai siitä, mitä avioliittoja kirkko voi siunata ja mitä ei. Kirkon perimmäinen olemus on jotakin niin paljon enemmän, että se ei voi hajota tällaiseen kysymykseen. Toinen asia on se, jos jotkut jättävät kirkon jonkin asian vuoksi. Se on aina surullista, mutta se ei tarkoita, että ”kirkko hajoaa”. Kirkko ei hajoa vaan ihmisten kokemukset ja näkemykset vievät heitä erilleen toisistaan – ja joskus omasta kirkostaan.
Edellinen pitää ottaa tietysti vakavasti ja kuulla ääniä, jotka ilmaisevat, ettei kirkko ole enää kirkko, jos se hyväksyy sen tai tuon. Mutta edelleenkään ”kirkko ei hajoa”.
Milloin kirkko sitten hajoaa? Voisi ajatella, että kirkko hajoaa, jos Kristus ei enää ole yhteinen. Kirkko hajoaa, jos jätämme kirkon tradition ja yhteisen uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan. Kirkko hajoaa, jos kaikki ihmiset eivät voi taustansa tai muun inhimillisen seikan vuoksi olla siinä yhdessä Jumalan luomina ja lunastamina ihmisinä.
Otsikon toisesta asiasta eli kirkon kasvusta toisessa blogitekstissä.
Toivo Loikkanen
34 kommenttia
Tässä sinä kuvaat jo tapahtuneita ”repeämiä”. Olen näistä samaa mieltä: ”Tarvitaan riittävä yksimielisyys evankeliumin opista. Yksimielisyys siitä että Kristus voitti kuolemalla kuoleman. On kuitenkin syytä tunnistaa, että kirkkomme on tällä vuosituhannella jo kahdesti hajonnut taikka siitä on lohjennut palasia pois. Ilmiselvä lohkeaminen oli lähetyshiippakunnan syntyminen. Toinen lohkeaminen oli muutos esikoislestadiolaisten sakramenttien hoidossa. Näitä ihmisiä ei pidä vähätellä vaan tunnustaa että veljiä ja sisaria Kristuksessa on lähtenyt toiselle tielle.”
”…vain meille tuttuun periluterilaiseen asuun vaan saa monenlaisia ilmenemismuotoja kirkon rakenteissa, jumalanpalvelusmenoissa ja teologiassakin.”
Mietiskelen tässä voisiko olla niinkin, että on vain yksi usko mutta erilaisia harhoja lukemattomia. Tämä kytkeytyy esim. siihen kuinka ev.lut. saarnaajat , erilaiset valtoset, (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/pastori-olli-valtonen-muotoili-uskontunnustuksen-uusiksi-tuomasmessun-juhlapalveluksessa/) ovat alkaneet keksiä uusia uskontunnustuksia. Onko samalla keksitty uusi uskokin?
Vielä sellainen perusjuttu, joka jäi kirjoituksessa näillä sanoilla kirjoittamatta: Ykseys kirkossa ei tarkoita samanmielisyyttä kaikissa asioissa.
Toivo Loikkanen. ”Kirkko on paljon enemmän kuin meidän näkemyksemme ja mielipiteemme. Se on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö”.
Kirkko on myös totuuden ja pyhyyden yhteisö. Kirkko on myös Jumalan antaman lain tuntija ja tulkitsija.
Kirkon tietysti voi myös hajottaa. siihen riittää se, että kielletään pappeus niiltä, jotka ei homovihkimisiä hyväksy. Silloin syntyy välttämätön tarve kirkolle, joka tarvitsee myös omat pappinsa. Tästä kai oli lähetyshiippakunnan syntymisessäkin kyse. Tarvittiin ordinaatio teologeille, jotka ei sitä enää kirkon piirissä voineet saada. Siihen tarvittiin oma piispakin. Jos kirkko olisi hommansa hoitanut, niin koko lähetyshiippakuntaa ei olisi.
Kirkko, joka karkottaa jäsenyydestään semmoiset jäsenensä tai kieltää virkakelpoisuuden semmoisilta jäseniltään, jotka haluavat elämässään ja opetuksessaan pitäytyä Jumalan sanan ohjeisiin ei voi välttää hajoamista.
Joskus sanottiin, että optimisti on henkilö, joka ajaa Ladalla moottoritien ohituskaistalla…Ehkä vielä suurempi optimisti on se, joka uskoo, että kirkko voisi kasvaa..Tosiasiat täytyisi kuitenkin tunnustaa. Kymmenen vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu alle 60 % suomalaisista, monin paikoin, esim Helsingissä, kirkkoon kuuluu silloin joka kolmas tai joka neljäs seurakunnan alueella asuva. Taloutta tulisi ainakin hoitaa kymmenen vuoden perspektiivillä ja faktojen mukaan, jos vaikka papistossa hilpeä yli-optimismia riittäisikin.
Kirkko ei hajoa jonkin avioliittokysymyksen vuoksi – kirkko kuihtuu hitaasti. Kirkon jäsenmäärän hidas, mutta varma väheneminen on kääntäen verrannollinen siiheen vauhtiin, millä kirkossa käytäntöjä, toimituksia, jopa oppia uusitaan. Silloin kun tunnettu pastori alkaa säveltää jumalanpalveluksessa omaa uskontunnustusta ja puhuu kolmiulotteisesta Jumalasta ollaan pahasti hakoteillä, todella pahasti. Hälytyskellojen pitäisi soida. Kirkossa ei keskeisempiä uskonkohtia juuri ole kuin vanhan kirkon uskontunnustus/-tunnustukset ja kolminaisuusoppi. Kun molempia aletaan säveltää uusiksi, kyse on harhaopeista. Ennen vanhaan pastori olisi kutsuttu kiireen vilkkaa kapituliin, onneksi sentään piispa Laajasalo ymmärsi jäädä pois mainitusta Tuomasmessusta.
Jaa. Minä kyllä tykkäsin saarnasta.
Suomen ev.lut.kirkon tulevaisuudenkuva? Mahdollisesti, mutta toivottavasti ei.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005609929.html?share=1e0e898a0aaf605f2ef406da48a11c00
Kiitos vastineesta Toivo Loikkanen. Yksi vaihtoehto tosiaan on, ettei kirkko varsinaisesti hajoa, vaan murenee. Näin käy ellei kirkon koossapitämiseksi tehdä jotakin ja tällöin se jotakin ei ole ”Minun näköiseni kirkko”. Kirkko jossa toisinajattelijat on nujerrettu.
Pitäisi siis vakavasti miettiä, voisiko omasta kannastani poikkeava uskonkäsitys olla sekin kristillistä uskoa. Mikäli näin on, tulisi tehdä voitava, että myös nämä eri tavoin ajattelevat voisivat pysyä samassa kuormassa. Kyse ei kuitenkaan saa olla vain sosiaalisesta paineesta pitää ryhmä koossa eikä taloudellisesta haasteesta pitää jäsenluvut korkeina. Tarvitaan riittävä yksimielisyys evankeliumin opista. Yksimielisyys siitä että Kristus voitti kuolemalla kuoleman.
On kuitenkin syytä tunnistaa, että kirkkomme on tällä vuosituhannella jo kahdesti hajonnut taikka siitä on lohjennut palasia pois. Ilmiselvä lohkeaminen oli lähetyshiippakunnan syntyminen. Toinen lohkeaminen oli muutos esikoislestadiolaisten sakramenttien hoidossa. Näitä ihmisiä ei pidä vähätellä vaan tunnustaa että veljiä ja sisaria Kristuksessa on lähtenyt toiselle tielle.
Jos siis jatkossakin jääräpäisesti rakennamme ”minun näköistäni kirkkoa”, ei tulevia lohkeamia voida välttää.
Laajasalin slogani ” kirkon tulee pysyä sanassa, ajassa ja kasassa.” on hyvä, mutta sen toteutuminen vaatii työtä. Kun kirkko pysyy Sanassa, se ei haparoi siinä millainen on kristillinen uskontunnustus. Kun kirkko pysyy ajassa, se soveltaa Raamatun ajatonta opetusta aina uudelleen ja uudelleen kulloiseenkin aikaan sovitettuna. Kasassa pysyminen asettaa jatkuvasti uusia haasteita, joita ei ratkaista vain hokemalla kassassa pysymistä. Kasassa pysymisen hintana ei saa olla osittainenkaan sanasta luopuminen.
Ilmoita asiaton kommentti