Helsingin Sanomat teki hiljattain jutun hautajaisista. Otsikkoon pääsi helsinkiläispapin lausahdus aina vain kutistuvasta saattoväestä: ”Joskus ei tule ketään, mutta puheen pidän silti!” Jäin miettimään tuota ajatusta, joka on ainakin minulle uppo outo: Kenelle pappi siis sen puheensa pitää, jos penkissä ei istu ensimmäistäkään kuulijaa?
Potentiaalinen siunauspuheen kuulija istunee urkujen ääressä, mutta koska kun kerran hänkin on saattanut työuransa aikana kuulla jo niin monia siunauspuheita, että voisi niitä ruveta vaikka itsekin pitämään, niin helposti tulee tunne, että armahdanpa tuota muusikkoa tässä ja nyt. Suntio taas huitelee samaan aikaan missä sattuu ja maksetut kantajat piilottelevat kappelin ulko-oven takana odotellen loppusoiton alkua, jolloin pääsevät astelemaan sisään noutamaan arkun.
Voisiko sitten puheen pitää pelkästään arkussa makaavalle vainajalle? Mikäpä tai kukapa sitä estäisi, mutta hänhän nukkuu, siihen asti kunnes Jeesus hänet viimeisenä päivänä herättää! Pääsääntöisesti puheet pidetään läsnä oleville eläville, vainaja saa siunaustilaisuudessa siunauksen. Tai siis sen hautaan siunaamisen. Näin hautajaisissakin painopiste on elävissä. Meillä elävien kirjoissa olevilla ei ole suoraa yhteyttä vainajiin, mutta Kristuksella on yhteys sekä heihin että meihin. Ja meillä on toivon mukaan yhteys ylösnousseeseen Vapahtajaan, kuoleman voittajaan.
Jos ihan tarkkoja ollaan, niin joudummehan me papit varmasti saarnatuolistamme käsin päin aina silloin tällöin puhuttelemaan puoliunessa torkkuvaa seurakuntaa. Siinä totisesti on herätyspuheen aika ja paikka! Kun viestinnästä on kyse, tärkeitä kysymyksiä ovat: Kuka sanoo kenelle, mitä, missä ja milloin. Nukkuvan seurakunnan voi hyvällä tsäkällä saada edes osittain hereille, mutta puheitten pitäminen virallisesti kuolleille taitaa olla jo vähän myöhäistä?
Kun kristitty kuolee eli kun hänen uskonsa saa muuttua näkemiseksi, hän ei siirry vain jonnekin kummalliseen enemmistöön vaan hän liittyy matkalla olevan näkyvän kirkon jäsenyydestä perille päässeitten riemuitsevaan joukkoon eli näkymättömään kirkkoon. Toki kirkkoa karkuun juoksevista ei-vielä- haudatuista paperijäsenistä voisi sanoa samaa: perin näkymättömiä ovat. Vai olisiko tämänpuoleisista armonvälineitten ulottuvilta katoamisista pikemminkin käytettävä termiä No show? Jos ihminen ei ole elävä jäsen kirkko-nimisessä organismissa, niin onko hän sitten tekojäsen eli proteesi?
Seurakunta ei kiinnosta kaikkia ihmisiä, vaikka minkälaista populistista show’ta kirkkosaleissa vedettäisiin. Baptisti Charles H. Heimsath taitaa olla harvinaisen oikeassa lohkaistessaan: ”Kirkon päävaikeutena on, että sillä on sellaisia jäseniä kuin sinä ja minä”. Ei kyllä Jeesuksellakaan ole helppoa, vieläkään: Synnin, saatanan ja kuoleman vallan hän kyllä kukisti, mutta ihmisen paatuneeseen kivisydämeenkö kaikki lopulta tyssääkin?
Kuva: Tämä on erikoinen kuva Honkanummen Isosta kappelista, kun paikalla ei ole ristin sielua…
Tässä Hesarin teksti, johon yllä viittasin:
Lyhyellä pappisurallani olen kerran joutunut siunaamaan vainajan kokonaan ilman saattajia ja tietämättä vainajasta muuta kuin nimen ja iän. Puhetta en pitänyt, vaan luin, toki ääneen, muutamia hautauskaavan raamatunkohtia sekä käsikirjan mukaiset rukoukset.
Se on oikein, kohtuullista ja autuaallista.
Olen evl.kirkolle kiitollinen siitä, että seurakunnan pappi kävi keskustelemassa isäni kanssa, joka oli eronnut evl.kirkosta sen politisitumisen vuoksi. Hän piti myös isämme siunaustilaisuuden ja osllistui paikallisen kanttorin kanssa ikimuistoiseen muistotilaisuuteen, johon osallistuivat myös isämme pienyrityksessä työskennelleet ”pojat”, jotka tilaisuudessa sanoivat, että ”hän oli kuin yksi meistä”.
Kiitos heille kaikille!
https://www.youtube.com/watch?v=DVmab3IxC_4
Tuohan oli mukava kuulla. Tai siis lukea.
Näin aamutuimaan tuli mieleeni, että ehkä kannattaisi sanoa jotain. Vaiikkapa runo: Yksi oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin! Tietenkin pitäisi pieni analyysi tehdä, miksi siunataan. Tehdäänkö se tavan vuoksi, omaisten vuoksi, vai vainajan vuoksi ja annetaan hänet Kaikkivaltiaalle saatesanoin: Meillä ei ole enää syytteitä annettavana, vain vetoaminen armollisen Jumalan laupeuteen.
Tuo viimeksi mainitsemasi syy on todella hyvin sanoitettu. Ja kyllä siinä puheen paikalla papilta varmasti jonkinlainen spontaani parkaisu pääsee. Runoihinkin on turvauduttu…
Vainajalle puheen pitävät FB-kaverini perustelevat tekoaan sillä, että se kunnioittaa vainajaa. Mielestäni muistotilaisuus on juuri tällaisen kunnioittavan muistopuheen varsinainen pitopaikka. Ja silloinkaan ei puhuta vainajalle vaan vainajasta. Mielestäni tämä asia (puhe vainajalle tahi ei) kertoo aika paljon papin omasta uskosta. Poislähteneet rakkaamme elävät kyllä Jeesukselle, mutta meidän luotamme he ovat poistuneet. Siis ainakin ajaksi. Siinä arkussa on vain maallinen tomumaja, ei enää puhuteltava ihminen.
Toki muistot elävät, mutta mielestäni paljon, paljon ihanampi juttu on edessäpäin eli iloinen jälleennäkeminen poisnukkuneitten rakkaittemme kanssa. Jeesus on sen omilleen luvannut.
Tuo ajatus siitä,että hautajaistapahtuma on enemmänkin jumalanpalvelus saattoväelle kuin kuolleelle itselleen pidetty palvelus lienee historiallista perua ensinnäkin Lutherin kritiikistä maksettuja kuolinmessuja kohtaan ja toisekseen Jeesuksen kommentista ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa”. Kyllä kai puheen pitäminen on syvästi immanentti asia,jossa siis keskitytään palvelemaan aistinvaraisessa maailmassa kuulevia.
Toisaalta, Raamatun alussakin kerrotaan toistuvasti,miten ”Jumala sanoi”,vaikka vielä ei ollut ketään kuulemassa… papin sanat eivät vaan ole Jumalan sanoja.
Joo, ja mitä tulee Lutheriin, niin hänen mielestään kuolema oli unta, ja vainajan kohtalo selvisi lopullisesti vasta viimeisellä tuomiolla. 1500-luvun kirkkojärjestyksissä taas korostettiin valvomisen merkitystä ja sielun kohtalon ratkaisemista jo kuoleman hetkellä.
Lutherin näkemys sai väistyä taka-alalle ja 1600-luvulla toistettiin näkemystä, että hautauksesta ei ole apua kuolleille, vaan se on rakkauden teko vainajalle ja todistus ylösnousemuksen toivosta eläville.
Tuosta Lutherin näkemyksestä voisi päätellä, että jos viimeinen tuomio, suuri kriisi, erottelu, on vielä edessäpäin, niin Kristukseen esirukouksin vetoamalla voisi vielä vaikuttaa vainajien loppusijoituspaikkoihin. Toisaalta kirkkomme oppi edellyttää, että ratkaisu siitä, kenen joukoissa seisomme, on tehtävä jo täällä ajassa.
Jumalan lausumilla luomissanoilla ja papin lausumilla sanoilla on kylläkin vissi kategoriaero…
My point exactly.
Jumalalla on Sana, meillä papeilla sanoja. Ylenmääräinen puheenpitointo kontekstista riippumatta voipi jo tulla lähelle sanamagiaa.
Kyllä kai kirkon pitäisi antaa sellainen viesti siitä, että jokainen jäsen saatetaan samoin menoin.
Oletko, Lauri, koskaan törmännyt hautajaisissa tilanteeseen, jossa seurataankin ns. meditatiivista B-vaihtoehtoa? Tätä minä käytin usein näissä ”puheettomissa” siunauksissa.
Kasuaalitoimitusten opaskirjassa sanotaan näin:
B-vaihtoehto on luonteeltaan meditatiivinen. Tekstit liittyvät neljään aiheeseen: elämän katoavaisuus, val- mistautuminen kuolemaan, kristityn toivo ja ikuinen elämä. Raamatun tekstien välissä voi olla vastausmu- siikkia tai hiljainen mietiskely. Raamatunkohtien lukemisen väliin voidaan sijoittaa lyhyitä puhejaksoja, jotka vievät tekstien sanomaa eteenpäin ja auttavat sijoittamaan vainajan elämänkaareen liittyviä aihei- ta sanaosan kokonaisuuteen.
Eli neljä tekstiä ja lyhyt rukous aihepiirin mukaan. Saatoin sitoa osat toisiinsa ultralyhyillä juonnoilla. Puheeksi en tätä kuitenkaan kutsuisi.
Kai sen puheen pituus ja sisältö on siunaavan papin melko vapaasti määriteltävissä. Itse ajattelen niitä yksinäisiä vanhuksia, jotka tietävät, ettei saattoväkeä ole paljon, että he voivat luottaa tulevansa asiallisesti siunatuksi.
Olen toki toimittanut kaikki messuni ja kasuaalini käsikirjan mukaan, ei minulla ole koskaan ollut mitään tarvetta sooloilla näitten suhteen. Vain ne kohdat olen jättänyt lukematta, joissa ennen sanottiin, että PAPPI LAULAA / LAUSUU tahi PAPPI KÄÄNTYY ALTTARIIN / SEURAKUNTAAN PÄIN… ?
Hyvä aihe. Kyllä puhe, lyhyenäkin on asiaa. Kerroitte läsnäolevan usein kantajat, ehkä sosiaalityöntekijä, ja He ovat todistamassa vainajan kunnioittamista ja saattamista. Ulkoisiin puitteisiin katsomatta kirkon tulee katsoa lähtijää arvokkaasti. Emmehän koskaan voi tietää millaisia ruusuja Hän elämässään polkunsa varrelle on ollut istuttamassa.