Eduskunta hyväksyi tänään äänestyksessään tasa-arvoista avioliittolakia koskevan kansalaisaloitteen. Hyväksytyllä kansalaisaloitteella on vielä matkaa laiksi, mutta tänään on otettu suunta, joka tulee johtamaan lähitulevaisuudessa sukupuolineutraalin avioliittolain voimaanastumiseen maassamme.

Historiallinen päivä herättää runsaasti iloa kansalaisaloitteen kannattajissa ja pelkoja sen vastustajissa. Kirkon päättävillä tahoilla keskustelu suhtautumisesta eduskunnan päätökseen on vasta alkutekijöissään. Arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin piispa Irja Askola ovat käyttäneet päätöksestä myönteiset puheenvuorot. Mikkelin piispa Seppo Häkkinen sen sijaan on todennut, ettei se muuta kirkon opetusta avioliitosta. Moni kirkon johdosta on toistaiseksi vaiennut ja pohtii julkituloaan.

Suomen luterilaisen kirkon opetukset avioliitosta ovat olleet jatkuvassa muutostilassa 1800-luvun puolivälistä alkaen. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on myös kirkossa käynyt 70 vuoden aikana merkittävän muutoksen. Pohdiskelin näitä kysymyksiä viime keväänä ilmestyneessä E-kirjassani ”Paasikiven diktaatista homoiltaan Suomen luterilainen kirkko ja seksuaalietiikan murrosvuodet.” Tuota kirjaa laatiessani eduskunnan päätös ei ollut vielä tiedossa ja teoksen viimeisessä luvussa pohdin lähinnä erinäisiä skenaarioita, miten kirkko mahdollisesti tulee suhtautumaan siihen, jos eduskunta hyväksyy kansalaisaloitteen.

Aivan, kuten arkkipiispa Kari Mäkinen, eilen Facebookissa totesi, kirkolla on pääpirteittäin kolme vaihtoehtoa nyt valittavanaan: nykymallin jatkaminen, vihkioikeudesta luopuminen tai avioliiton käsitteen laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevat parit. Vihkioikeudesta luovuttaessa tulee pohtia myös sitä, että siunataanko myös samaa sukupuolta olevat parit. Ratkaisua mietittäessä on realistista pohtia myös sitä, että millainen ratkaisu lähitulevaisuudessa voi saada taakseen kirkolliskokouksen määräenemmistön. Vuosikymmenien debattiin kansan enemmistön kirkolla tuskin on mahdollisuutta ilman, että keskustelu heijastuisi merkittävästä kirkon jäsenmäärään.

Se, että kirkko ei virallisesti reagoisi eduskunnan nyt tekemään päätökseen millään tavoin, ei ole realistinen vaihtoehto. Uskonnolliset yhdyskunnat saavat päättää itsenäisesti avioliittokäsityksistään. Luterilaisen kirkon yhä suuren jäsenmäärän − kolme neljäsosaa suomalaisista on yhä kirkon jäseniä − ja julkisoikeudellisen aseman vuoksi linjan valinta on pienempiä uskonnollisia yhdyskuntia moniulotteisempi ja akuutimpi kysymys. Kirkon julkisoikeudellinen ja luterilaisen kirkon pappien virkamiesrooli tuo tähän omat ulottuvuutensa. Eli avioliittokäsitysten ohella kirkossa joudutaan todennäköisesti lähikuukausina myös pohtimaan suhdetta valtioon ja laajemmin suomalaiseen yhteiskuntaan.

On selvää, että kirkon tulevassa avioliitto -keskustelussa tarvitaan paljon toisen osapuolen kuuntelemista ja eriävien näkemysten kunnioittamista. Päätin viime kevään ilmestyneen kirjani emeritusarkkipiispa John Vikströmin Tampereella Haastettu kirkko –tapahtumassa huhtikuussa 2013 esittämiin viisaisiin sanoihin, joita kirkossa tullaan todennäköisesti tarvitsemaan keskusteltaessa avioliittoteologiasta. Vikström muistutti, että luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen määrittelemät ykseyden ehdot ovat yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. ”Tämä riittää, satis est, sanotaan siellä mahdollisimman painokkaasti. Mitä enemmän muita ehtoja lisätään kirkon ykseydelle sitä enemmän, sitä myös vaarannetaan,” Vikström totesi tuolloin puheensa kirkon avioliittokäsityksiä koskevan osan lopuksi. Nämä viisat sanat on varmasti tänään hyvä myös pitää mielessä.