Kirkko ihmisten arjessa – oikeastiko?

Kirjoitan tämän tekstin kirkon jäsenen näkökulmasta, en työntekijän roolista käsin.

Kirkossa puhutaan paljon, strategian tasolla ja puheissa, elämisestä osana ihmisten juhlaa ja arkea. Juhlistahan kirkko usein tunnetaan ja niihin liittyvien toimitusten (yleisimmät häät, hautajaiset, kaste) kautta se linkittyy osaksi ihmisten elämänkulkua. Mutta entäpä arki?

Väitän, että siinä kirkolla on vielä petrattavaa, vaikka paljon hyvää arkista työtä jo tehdäänkin. Kovin usein tämä arkeen linkittyvä työ koskee kuitenkin ainoastaan joko eri ikäryhmiä, erityisiä ihmisjoukkoja tai tiettyä teemaa. Kirkossa on lapsityötä, nuorisotyötä, lähetyspiiriä, kuoroja, messuryhmiä, kerhoja, perheneuvontaa, terapiaa, eläkeläispiiriä… Meille niin sanotulle tavallisille työssäkäyville (tai opiskeleville tai työttömille) aikuisille kirkolla on vähän annettavaa. Missä minä sinkku, kolmekymppinen, lapseton, kaupunkilainen kohtaan kirkon arjessani? Missä altistun kirkolle, ellen itse sen pariin hakeudu? En oikein missään. Ehkä mediassa, jos jaksan seurata uutisia tai lukea seurakuntalehteä, joka tipahtaa postiluukustani. Siksi en ihmettele, että monelle ikätoverilleni kirkko on kädenlämpöinen ja mitäänsanomaton. Miten muodostaa tunneside tai arkikokemus johonkin, jota ei kohtaa arjessaan?

En henkilökohtaisesti toivo kirkolta mitään toimintaa tai tapahtumia. Minulla on harrastuksia ja ystäviä sekä tekemistä elämässä, vaikka en ns. lapsiperheiden ruuhkavuosia eläkään. Vastaava tilanne lienee monella ikäiselläni. Pidän omaehtoisesta hengellisyydestä. Ja lähestyttävästä kirkosta. Kaipaan matalankynnyksen kirkkoa. Arjessa kohdattavaa ja siinä mukana elävää kirkkoa. Toivon kirkolta arkeeni syvyyttä ja hengellisyyttä. Niitä asioita, joita en muualta saa.

Toivon kirkolta läsnäoloa arjessa, en vain juhlassa. Sitä, että minulla olisi aika ajoin mahdollisuus mennä kirkkoon tai kohdata kirkon työntekijä matalalla kynnyksellä ihan vain silloin kuin siltä tuntuu. Ilman erityistä syytä tai kriisiä. Tällaista mahdollisuutta ei todellisuudessa ole kovin monessa seurakunnassa tarjolla. Siksi minulla on kirkolle muutama ehdotus arjessa elämisen ja läsnäolon lisäämiseksi. Ehdotukseni kumpuavat omakohtaisista kokemuksista.

Kirkkojen ovet auki. Minua on jo vuosikausia ärsyttänyt se, että kirkkotiloihin ei pääse piipahtamaan silloin kuin haluaisin, vaan useiden kirkkojen ovet ovat säpissä etenkin aamu- ja ilta-aikaan, jollei siellä ole tapahtumia käynnissä. Olin viime heinäkuussa arkipäivänä klo 11 aikaan Helsingin keskustassa Vanhan kirkon kupeessa liikenteessä ja ajattelin poiketa kirkkoon hiljentymään arkisen hälyn keskellä. Ei onnistunut. Kirkko oli auki klo 12–15, ei aiemmin eikä myöhemmin. Ketä tämä kolmen tunnin ajanjakso palvelee? Roomalaiskatolisen kirkon vaikutuspiiriin kuuluvissa maissa vieraillessani olen tottunut siihen, että kirkot ovat auki aamusta iltaan. Sinne voi mennä esimerkiksi työmatkalla hetkeksi rukoilemaan, sytyttämään kynttilän ja hiljentymään. Virkistymään ja keräämään voimia, jotta jaksaa taas. Ihanaa!

Miksi vastaavaa ei voisi olla meillä? Jos toivomme ihmisten löytävän tiensä kirkkoon, olisi hyvä mahdollistaa tämä ihan jo siten, että kirkkojen ovet olisivat auki. Tämä jos mikä olisi arjen hengellisyyttä, sillä moni meistä (millenniaaleista) kaipaa elämäänsä nimenomaan rauhaa ja hiljaisia hetkiä. Hetkiä, jolloin voi vain istua vailla hälyä ja tuijottaa tyhjyyteen. Kauniit kirkkosalimme tarjoaisivat tähän oivallisen mahdollisuuden. Salin hiljaisuudessa elämän suuret kysymykset, ja Jumalakin, saattaisivat tulla mieleen. Elämä asettua perspektiiviin. Näin ainakin itse omat hiljaiset hetkeni kirkossa koen. En tarvitse sanoja, en musiikkia. Vain paikan olla irti omasta arjestani ja elää hetken pyhyyden äärellä. Voisimmeko kirkkona tarjota ihmisille tilaisuuden tällaiseen avaamalla kirkkojen ovet?

Kirkko rinnallakulkijana. Istuessani taannoin sairaalan odotusaulassa yksin illalla odottamassa pääsyä päivystykseen, kaipasin kovasti jotakuta viereeni odottamaan kanssani. Asun yksin. Turvaverkkooni kuuluvat toisella paikkakunnalla asuvat vanhemmat ja veljeni sekä iso kasa lähistöllä asuvia ystäviä ja tuttuja, mutta kynnys soittaa ketään heistä seurakseni arki-iltana sairaalan odotusaulaan oli valtava. En kehdannut vaivata ketään, kun kyse ei ollut hengenvaarasta, vaikka toki vakavalla asialla päivystysaulassa istuinkin. Tuolloin mieleeni nousi ajatus, että voisinpa näin ilta-aikaan pyytää kirkosta jonkun seurakseni. Papin, diakonin tai kenet tahansa. Vain istumaan viereeni ja pitämään seuraa. Sanomaan, että ei hätää, kyllä kaikki järjestyy. Tai vain olemaan läsnä.

Yksinäisyys ja yksin oleminen ovat aikamme suuria haasteita, joihin kirkolla olisi kykyä, näkyä ja osaamista vastata. Kynnys päivystävän papin pyytämiseen paikalle oli omalla kohdallani korkea, kun kyse ei ollut akuutista (sielun)hädästä, toisen ihmisen läsnäolo stressaavassa tilanteessa olisi riittänyt. Olen onnekas, sillä olisin saanut jonkun läheiseni paikalle, jos olisin kehdannut pyytää. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta.

Voisiko kirkko tarjota jotain matalankynnyksen kohtaamismahdollisuutta, jolla yksineläjät (tai kuka tahansa tarvitseva) voisivat saada kirkosta rinnallakulkijan vierelleen silloin, kun tarve on? Oli tarve sitten sairaalan odotusaulassa vierellä oleminen tai kahvikupin äärellä elämästä keskusteleminen. Unelmoin kirkosta (ja yhteiskunnasta), jossa oikeasti olisimme laupiaita samarialaisia toisillemme elämän yllättäessä. Näin monesti jo tapahtuu, mutta kirkon suhteen tämä voisi olla systemaattisempaa niin sanomamme (lähimmäisenrakkaus) kuin resurssiemme (kohtaamiseen koulutetut työntekijät) vuoksi.

Moni ns. tavallinen aikuinen ei toivo kirkolta oikeastaan mitään erityistä. Muuta kuin ehkä läsnäoloa ja sitä, että kirkko auttaa tarvittaessa. Voisiko näitä kahta teemaa miettiä nimenomaan arjen näkökulmasta, avata kirkkojen ovet ja kulkea mukana ihmisten arjessa vailla mitään paineita luoda toimintaa, viettää jumalanpalvelusta tai edes rukoilla? Eikö Jumalan rakkauden tuominen maailman voisi olla ihan vain sitä, että annamme ihmisille mahdollisuuden tulla pyhään paikkaan niin halutessaan? Tai sitä, että olemme helposti tavoitettavissa ihmisinä ihmisille heidän arjessaan, kun he sitä toivovat tai tarvitsevat?

 

Laura Leipakka Helsinki, millenniaali, kirkon jäsen

    • Tämä on jonkin ”naulan” kantaan, sanotaan vaikka sellaisen, kun ei ole ymmärtänyt jujua, et sinä eikä Antonkaan! (mielestäni)

    • Älä nyt Kiuru. Ensimmäinen on aina ensimmäinen, muut seuraavat sen jälkeen kun ensimmäinen pääsee kansainvälisen mediaan. Eikö meistä kaikki ole copycatteja, jotka haluaa mainesta osan? Kuka nyt omisi tuollaista? Ja kuinka moniko on pöllinyt työtoverin idean tai jonkun täällä olevan? Käsi pystyy, jos ette koskaan kopioi kenenkään ideaa? Voin itsekin saada jostain toisesta inspiraatiota tai olen kuvannut saman kohdan, kuten ammattilaiskuvaaja…alitajunassa. Toki se kuva, oli sattumaa. Piti oikein lähtee maan rajojen ulkopuolelle pöllimään idea-aihe kuvaan.

    • Katja: Ootko sitä mieltä, että myös mun pitäisi kantaa korteni kekoon? Voisinko saada 10 miljoonaa sääliklikkausta…? 😉

      Vai tehdäänkö juttu tekstimuotoisena:

      öasldkjfa p8ieur¨+qaeowirjnhewltiurhqer9pew9r8p0 e9ru…

  1. Onko niin,että kirkosta on tullut jollain lailla etäinen: se kuuluu vain ja ainoastaan ”tiettyihin” tilanteisiin?
    En itse ole tutustunut laajemmin muiden kulttuurien kristillisyyteen mutta olen ymmärtänyt, että monissa maissa kirkko ja krisitnusko näkyy arjessa ja on osa ihmisten normaalia elämää.

    Meillä Suomessa uskonto (kristinusko) on perinteisesti mielletty niin yksityisaisaksi, että se ei juuri voi arjessa näkyä ilman, että se koettaisiin jotenkin suorastaan ei-toivottavana. Kristillisyys on siirretty ”kirkollis-uskonnollisiin reservaatteihin”.

    Ehkä senkin vuoksi elävä ja elämään liittyvä kristillisyys on ajautunut vain tiettyihin piireihin, joissa kristillisyys saa arjessa näkyä ja tuntuakin. Joskus ehkä jopa ”överiksikin” mahdollisesti mennen.

  2. Vanhassa suomalaisessa yhteiskunnassa kirkko oli läsnä arjessa katekismuksen ja talonväen pitämien aamu- ja ilahartauksien / rukouksien kautta. Se oli reformaation jälkeistä arjen kristillisyyttä. Saman katekismuskristillisyyden kohtasi koulun hartauksissa ja muussa institutionaalisessa hengellisyydessä.

    Ehkä tästä on vielä niin vähän aikaa, etä tämän läpäisyperiaatteen katoamista ei ole vielä havaittu. Kouluissakin saa pitää aamunavauksia, kunhan niissä ei ole julistuksellista sisältöä. Muoto ilman hengellisyyttä.

    Hengellisyys, jossa mennään auki olevaan kirkkoon ja sytytetään ehkä kynttilä on kulttipaikkaan rajoittuvaa ja luterilaisesta näkökulmasta ei-arjen-hengelisyyttä. Kuten blogissakin huomataan, se lähestyy roomalaiskatolista. Arjen hengellisyyttä olisi ehkä rukous ennen työhön ryhtymistä. (Vanhat virsikirjan rukouskirjaliitteet vielä 1930-luvulta ovat täynnä tällaisia rukouksia eri säädyille, tilanteille ja sieluntiloille).

    Postmoderni hengellisyys kaipaisi paikkoja ja rituaaleja. Luterilainen hengellisys on korostanut, että hengellisyys ei rajoitu paikkoihin eikä tarvitse rituaaleja. On katsottu, että reformaatiossa tapahtui muutos ulkoisesta sisäiseen.

    Vanha luterilainen kutsumus-, katekismus- ja rukouskirjahengellisyys oli läsnä arjessa. Pitäisikö pyrkiä palauttamaan sitä?

  3. Kirkon olennaisin tehtävä on tarjota kehykset ihmisen ja pyhän Jumalan kohtaamiselle. Tämä tapahtuu luontevimmin sunnuntain messussa ja elämänkaaren taitekohtien pyhissä toimituksissa, jotka kokijoilleen ovat toki juhlan aiheita. Mutta mitä olisi kirkon osuus arjessa? Ihannetapauksessa se voisi olla jonkinmuotoista kotihartautta, vähintäänkin lasten iltarukousta. Toisaalta unelmoin, että luterilaisuudessakin voitaisiin pitää kirkkoja auki arkipäivinäkin, ja niin, että pappi tai diakoni olisi kirkossa tavattavissa keskusteluja varten, Tosin pelkkä hiljaisuuskin voi olla hetki Jumalan kanssa, näin olen itsekin saanut kokea Narinkkatorin kappelissa.

kirkko Millenniaalien
kirkko Millenniaalien
Z/Y-sukupolvien kanssa vuorovaikutukseen asettuminen on tämän vuosituhannen ensimmäisten vuosikymmenten olennaisin kysymys kirkolle. Sitä pohditaan tässä blogissa. Kirjoitukset keskittyvät y- ja z-sukupolviin monesta eri suunnasta. Blogia koordinoi kokonaiskirkollinen Millenniaalien kirkko - hanke. Kirjoittajat ovat joko kirkon liepeillä liikkuvia millenniaaleja tai hankkeen asiantuntijoita, joissakin tapauksissa molempia. Jos haluaisit osallistua blogin kirjoittamiseen, ota yhteyttä jussi.laine@evl.fi.