Sähköiseltä kirkonmäeltä tuskin löytyy ketään, joka ei olisi törmännyt viimepäivinä virinneeseen avioliittokeskusteluun, jonka käynnisti tällä kertaa Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden päätös kumota Árpád Kovácsin saama rangaistus samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ajatella?

Hallinto-oikeuden päätöksestä tyrmistyneiden ensireaktiona tuntuu olevan ajatus siitä, että tuomioistuinlaitos rajoittaa uskonnonvapautta. Jopa Oulun hiippakunta hakee valituslupaa perustellen sitä perustuslain suomalla kirkon autonomialla. Nämä argumentit lienee heitetty ilmoille kiivastuksissaan miettimättä asiaa tarkemmin. Kirkolliskokouksella on oikeus muuttaa kirkkojärjestystä ja tuomioistuin jakaa tuomionsa kirkkojärjestyksen perusteella. Miten niin kirkolla ei olisi uskonnonvapautta ja autonomiaa kun se saa vapaasti kirjata kirkkojärjestykseen mitä haluaa?

Kirkkoon kuuluvien sateenkaarikansalaisten joukossa hallinto-oikeuden päätös on vastaanotettu ilolla ja Helsingin piispa on esittänyt toiveikkuutensa kirkon virallisen koneiston rattaiden rasvaamiselle niin omassa hiippakunnassaan kuin kollegoidensa keskuudessa. Laajasalo lienee oikeassa, että vuosikymmenten vatvomisen jälkeen asian saaminen päätökseen olisi myös kirkon etu.

Korkein hallinto-oikeus ottanee aikanaan kantaa siihen, oliko nyt tehdystä ratkaisusta tyrmistyminen vai iloitseminen ennenaikainen reaktio, mutta lopullisesta päätöksestä riippumatta selvää on se, että sateenkaariparien vihkiminen kirkossa jatkuu. Jokaiselle parille löytyy oma kapinapappi.

Piispat yllätettiin housut kintuissa

Jos nyt annettu tuomio jää jatkokäsittelyssä lainvoimaiseksi, on oikeutettua todeta, että kirkon päättäjät mokasivat asian käsittelyn. Kukaan tuskin voi väittää, ettei kirkkoa olisi varoitettu etukäteen siitä, että kirkkojärjestyksen pykälät jättävät asian oikeustilan huomattavan epäselväksi. Tästä huomauttivat jopa valtakunnan kokeneimmat julkisoikeuden asiantuntijat.

Olisiko sitten niin, että kirkossa kuviteltiin oikeuslaitoksen ratkaisevan asiasta syntyneet kiistat piittaamatta siitä, mitä laeissa ja asetuksissa on kirjoitettu? Ajatuksena tämä on naiivi, mutta se saattaisi silti syntyä joukkosuggestiona ympäristössä, jossa usko omaan oikeassaolemiseen on rajaton.

Olipa tapahtumaketju mikä hyvänsä, on äärettömän noloa, jos ratkaisu asiassa tehdään kirkon ulkopuolelta. Se asettaisi piispojen viisinumeroiset kuukausipalkat ja kirkolliskokouksen loputtomat istunnut outoon valoon. Eikö kirkossa pystytä tekemään päätöksiä?

Kirkko vähemmistönsä panttivankina

Mennään sitten ongelman ytimeen, joita on mielestäni kaksi: Yhtäältä kirkolliskokouksen määrävähemmistösääntö on halvaannuttanut päätöksenteon ja pitää kirkkoa panttivankinaan. Toisaalta osapuolten kyvyttömyys kompromissiin estää sen, että kirkko pystyisi ottamaan asiasta päättämisen omiin käsiinsä.

On suorastaan koomista, että Oulun tuomiokapituli hakee valituslupaa korkeimmalta hallinto-oikeudelta kun kirkon kannalta varma ratkaisu olisi muuttaa kirkkojärjestystä. Tuomiokapituli kantelee korkeimmalle hallinto-oikeudelle siitä, että kirkolla on huono kirkkojärjestys, jota se saisi itse muuttaa mutta ei kykene. Mikään järkevä organisaatio ei hoida oikeusprosessin kautta asiaa, joka tosiasiallisesti on sen omissa käsissä.

Sama umpikuja näkyy myös kirkollisessa keskustelussa. Vihkimisen puolustajat vetoavat oikeustilan epäselvyyteen ja siihen, että osa papeista vihkii joka tapauksessa. Vastustajat puolestaan ovat kehitelleet argumentaationsa tueksi niinsanotun avioliittoteologian, joka syntyi kuin tyhjästä meneillään olevan vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Kumpikin osapuoli varjonyrkkeilee, koska tarvittavaa enemmistöä oman tahtotilan runnomiseksi läpi ei löydy.

Nykytilassaan kirkko on kuin brexitin kanssa kamppaileva brittiparlamentti. Mikään vaihtoehto ei saa tarvittavaa enemmistöä. Mitään päätöstä ei pystytä tekemään. Ja lopputuloksena on ainoastaan iltapäivälehtien sivuille kelpaavaa sirkushuvia.