Kirkas suunta ja elämän maku

Kuulin pojaltani tärkeän periaatteen, joka ei ole jättänyt rauhaan. Hän sanoi, että on kunnioitettava sen hengellisen yhteisön kulttuuria, jossa haluaa toimia. Huomaan näissä keskusteluissa törmääväni jatkuvasti aivan päinvastaiseen asenteeseen, Sehän ei voi olla vaikuttamatta omiin nakemyksiini kirkosta. Eipä paljon innostavia näköaloja ole näillä sivuilla ollut. Masentavaa sitäkin enemmän. Sen vastapainona kaipaisi, jotain parempaa ja rakentavaa. Syntyi vahva kaipaus löytää seurakuntayhteys, jossa olisi positiivien eteen- ja ulospäin suuntautuva positiivien meininki. Mistähän sellaisen löytäisi? Sinne voisi jopa muuttaa.

Matti Alahuhdan kirjassa: ”Johtajuus, kirkas suunta ja ihmisten voima”, luin että, kulttuuri ja toimintatapa on eri asioita. Mitähän tuo lause käytännössä merkitsisi kirkossa ja sen toiminnassa.
Kirkon toiminta on suurelta osalta kultuuriin sidottua. Silti juuri toimintapoja tulisi pyrkiä, jopa jossainmäärin, radikaalisiti muuttamaan. Samalla kulttuuria tulisi osata kunnioittaa ja ne kaksi pitää sopivasti erillään.

Eräässä seurakunnassa Englannissa kävin niin köpelösti että, seurakunta ei kyennyt enää jäsenmääränsä hupenemisen tähden pitämään yllä kirkkoaan. Siitä oli luovuttava ja tilaisuudet alettiin pitämään julkisissa tiloissa. Vaikkapa bupeissa, elokuvateattereissa ja muissa vastaavissa paikoissa. Vuodessa seurakunta oli kasvanut jo niin paljon , että kirkko saatiin ottaa uudelleen käyttöön. Oli syntynyt luontevia kohtaamisia monien kiinostuneiden kanssa. Tästä opittiin ja oppi laitettiin käytäntöön. Seurakunta kasvaa yhä ja reipasta vauhtia.

Pitääköhän meidän rakkaalle kirkollemme käydä yhtä köpelösti, ennenkuin se herää ulospäinsuuntautuvaan toimintaan. Eikä järjestä toimintaansa, vain meidän aktiivien iloksi ja kalentterien täytteeksi. Kirkko voisi vastata yhteiskunnan moniin haasteisiin vahvalla tavalla, mikäli se uskaltaisi luopua joistakin vanhoista tulosta tuottamattoimista toimintatavoistaan.

Olen vuosikymmet etsinyt aina uusia mahdollisuuksia toimia, milloin missäkin vapaaehtoistoiminnassa. Nyt jouduin tämän innostukseni tähden kriisiin.
Innokkaalla osallistumisellani voin olla tukemassa kirkon sisäänlämpiävää toimintaa.Juuri sitä, josta kirkon tulisi päästä eroon.
Enkä omalla panoksellani tuo tuohon toimintaan mitään tuoretta elämän makua.
Mikäli en tarkkaan valitse mihin lähden mukaan.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.