K 24 blogisysteemin nyt muuttuessa katselin vähintään välitilinpäätöksen hengessä, mitä olen viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana kirjoittanut. Yllätyksekseni löysin yli 60 kirjoitusta. Luulin kirjoittaneeni vähemmän.
Olen kirjoittanut lähinnä ”maallisista” asioista, hallintohommissa olleen maallikon näkökulmasta.
Näppäinsormiani ovat kihelmöittäneet kirjoittamaan ennen kaikkea asiat, joissa mielestäni olen nähnyt ns. älyllistä epärehellisyyttä tai kokenut ainakin toisenlaisen näkökulman mahdolliseksi.
Lempilapsiani ovat olleet kirkon keskushallinnon uudistus, arkipyhät ja hiukan myös seksuaalietiikan haasteet.
Keskushallinnon uudistus ei ehkä ole ollut huonoiten valmisteltu lakiuudistus kirkossa viimeisen 40 vuoden aikana, mutta olen nähnyt sen poikkeavan sumeana ja harmittavasta integriteetin puutteesta kärsineenä prosessina. Arkipyhien osalta mielestäni kirkko on ajanut itsensä omaa osaamattomuuttaan tilanteeseen, jossa se joutuu ajopuuna ottamaan vastaan sen, mitä muut päättävät. Seksuaalietiikan osalta kirkko on puun ja kuoren välissä ja se on löytänyt itsensä yhteiskunnallisen keskustelun marginaalista vaikka sen pitäisi olla (omastakin mielestään) yhteiskunnallisen arvokeskustelun pääuoman toimija.
Olen seurannut kirkollista keskustelua omalta pieneltä paikaltani hyvinkin 50 vuoden ajan ja tätä kirjoittaessani minulla on päällimmäisenä jokseenkin vahva tuntu siitä, että kirkko on kääntynyt jo hyvän aikaa yhä enemmän sisäänpäin ja sivuraiteen toimijaksi ja että kirkon sisällä ja sen ulkopuolella on nyt yhä enemmän ihmisiä, joiden mielestä juuri niin on hyvä.
Se on jotenkin sääli.
”… yhä enemmän sisäänpäin ja sivuraiteen toimijaksi ja että kirkon sisällä ja sen ulkopuolella on nyt yhä enemmän ihmisiä, joiden mielestä juuri niin on hyvä.”
Tuossa Riston todellisuutta mielestäni hyvin kuvaavassa ja uskottavasta kehityksestä on ollut seurauksena jopa se, että yhä useampi valistunut niin kirkon kuin seurakuntien jonkinlaisessa ’sisäpiirissä’ toiminut ja itsenäisesti ajatellut maallikko on paennut tuota ”älyllisen epärehellisyyden” verhoamaa todellisuutta, jota luvitettu suunnilleen avainten vallalla. Tuokin on sääli, koska ennemmin tai myöhemmin yhä useammalle on kaiken takaa paljastunut tavallinen kuolevainen ihminen. Kaiken tällaisen paljastuminen on pakottanut itse laitosta kääntymään sisäänpäin (=suojautumaan), ja kaivamaan esille suurta yleisöä kiinnostavia keskustelun aiheita. Tämä toki vain 30 vuoden kokemuksella!
Tämä hyvvän uskominenhan kirkossa onkin juuri se pahin uhka. Ummistetaan silmät vallitsevalta todellisuudelta. Uskotaan kaiken menevän, niinkuin aina ennenkin. Sitten romahdus tulee aivan yllättäen.