Krooninen, pitkäaikainen kipu on ankara matkakumppani sadoilletuhansille suomalaille. Kipu aiheuttaa kärsimystä ja elämänlaadun kaventumista. Se mikä ennen oli mahdollista, ei kivun kumppanina enää olekaan. Ulkopuolisen on usein vaikea ymmärtää mistä on kyse.
Tytti Rintasen ohjaamaa ja yhdessä Martta Jylhän kanssa Helsingin Kellariteatteriin kirjoittama Kykenemättömät tekee teatterin keinoin näkyväksi kipua ja sen vaikutusta. Kipu on esityksen teema ja juoni. Sen sanoma on, että ihminen voisi tulla nähdyksi ja kohdatuksi ilman, että on kipunsa mannekiini. Elämä jatkuu kivusta huolimatta. Esityksen lopussa kaikki näyttelijät kuvittavat uhmakasta manifestia kirjaimellisesti: vahva seisoo vaikka käsillään.
Näytelmän teksti ei lähesty kipua yksilötarinan kautta, vaikka se olisi ehkä helpottanut katsojan osaa, juonellistanut puolitoistatuntista. Nyt kipu tulee vastaan jokaisen näyttelijän hahmon kautta. Kykenemättömät ei tekstinä eikä ohjauksena ole näytelmä sanan perinteisessä merkityksessä, vaan ensisijaisesti esitys, kokonaisuus, joka on aina paljon enemmän kuin käsikirjoitus.
Katsojat istuvat pitkulaisen tilan molemmissa päissä. Näyttämö on jaettu kankailla niin, että kumpikin katsojaryhmä seuraa ikään kuin omaa näytelmäänsä. Kuulohavainnon perusteella kyse oli samasta näytelmästä, mutta jossain kohdin repliikit ja tapahtumat kuulostivat hieman erilaisilta. Lopussa kankaat revittiin alas ja näyttömöstä tuli yhteinen.
Kellariteatterissa on aina ollut hyviä näyttelijöitä, ja tekemisen paloa, niin nytkin. Ja lisäksi katsojalle tarjotaan akrobatiaa, jolla kuvataan asentoja, joissa kipu ei tunnu. Kivun symboleina on myös Pauliina Wariksen tekemiä metallilankaveistoksia milloin kädessä, vyötäröllä, jalassa tai pään ympärillä. Kun veistoksia nostetaan savun keskellä valoa kohti, ne näyttäytyvät kuin kärsimyksen orjantappurakruunut – jokainen kipusairas on osallinen Kipujen miehen eli kärsivän Kristuksen kohtaloon.
Kykenmättömät on vahva ja vakava esitys, mutta ei tosikkomainen, vaan aihe huomioon ottaen yllättävänkin irtonainen. Se koskettaa, mutta ei jätä katsojaa ahdistukseen. Mukana on myös hetkiä jolloin elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja kipu antaa tilaa toivolle, edes hetkeksi.
Suomen Kipu ry. on yhteistyökumppanina esityksessä, ja siihen sisältyy paljon haastattelujen kautta saatua tietoa ja kokemuksia kroonisen kivun kanssa elämisestä ja ympäristön suhtautumista siihen. Ohjaaja Tytti Rintanen kertoo itse sairastaneensa yhdeksän vuotta kipusairautta.
Kykenemättömät on Rintasen loppuohjaustyö Metropolia ammattikorkeeakoulun esittävän taiteen koulutusohjelmaan. Hän on aiemmin ohjannut muun muassa SuHen eli Suur-Helsingin seurakunnan teatteriin.
Esitykset 29.4. saakka.
Kuvat: Kellariteatteri. Kuvissa yllä Vilma Tuomi, alla Roope Ryöppy.
Kirkomme rakenteessa ”seurakunta” termi on varattu tietylle hallinnolliselle rakenteelle, jonka kautta yksittäinen jäsen kuuluu edelleen seurakuntayhtymään, hiippakuntaan ja kirkoon.
Halinnolliselta alueeltan tai jäsenmäärältään isojen seurakuntien toiminnan piiriin kuuluu yleensä useampiakin jumalanpalvelusyhteisöjä, jotka omalta osaltaan täytävät jumalanpalvelusyhteisön tehtävät. Osan näistä voi olla hallinnollisen seurakunnan omaa toimintaa ja osa jonkin kirkollisen järjestön ja paikallisen seurakunnan yhteistoiminnassa järjestettyä. Joillakin herätysliketaustaisilla yhteisöillä on ehtoommisenvietto-oikeus suoraan hiippakunnan tuomiokapitulilta.
Sen sijaan että perustettaisiin hallinnollisesti erillisiä henkilöseurakuntia, voitaisiin lisätä näiden jumalanpalvelusyhteisöjen hengellistä autonomiaa ja toisaalta myös tukea niitä taloudellisesti.
Siltäosin kuin jumalanpalvelusyhteisön toiminta ei ole jonkun paikallisen seurakunnan omaa toimintaa, tulisi samalla selkeyttää niiden kaitsennallista yhteyttä alueensa hiippakuntaan.
Ainakin Helsingissä muutto kaupunginosasta toiseen merkitsee pakkosiirtoa seurakunnasta toiseen – kirkko aktiivisesti katkaisee ne henkilö- ja muut usein hennot siteet, jotka muuttajalla on ollut aiempaan seurakuntaansa. Onko todella tarkoituskin saada kirkosta eroamiseen vauhtia. Ainakin seurakuntayhtymän sisällä pitäisi voida valita seurakunta – vai onko kysymys todella vain kirkollisveron tuoton jakamisesta.
Ainakin Helsingissä on valinnanvaraa. Voi esimerkiksi liittyä ruotsinkieliseen seurakuntaan, jolloin pakkosiirron todennäköisyys pienenee. Ruotsinkielisiä seurakuntia on Helsingin alueella nykyään vain kolme. Tai tarkkan ottaen neljä: Jos Ruotsin kirkon liturgia miellyttää, niin Olaus Petri voi olla hyvä vaihtoehto. Siitä ei varmasti tule pakkosiirtoa, kuten ei myöskään saksankielisestä seurakunnasta.
Ihan luvan kanssa voi käydä luterilaisessa messussa myös, jos kuuluu metodistiseurakuntaan tai anglikaaniseen seurakuntaan. Niissäkään ei ole pakkosiirron riskiä.
Vapaa-ajattelijoiden mielestä kansalaiset pakkoliitetään kirkkoon vauvoina. Nyt vaikuttaa, että kirkko pakkoliitättää jäsenensä tiettyyn seurakuntaan vailla mahdollisuutta itse valita seurakuntaa kirkon sisällä.
Onneksi sentään säilyy mahdollisuus äänestää jaloillaan…
Ja mikään ei tietenkään estä että jatkaa osallistumistaan siihen ’vanhan’ seurakunnan toimintaan, luottamustoimet lukuunottamatta.
Vai onko siellä kyylä ovella?
Enpä usko, että ovella on sen enempää kyylä kuin syyläkään.
Useimpiin seurakunnan toimintoihin voi osallistua missä tahansa. Vaaleissa äänioikeus on siinä seurakunnassa, johon virallisesti kuuluu. Onko muita rajoituksia?
Ikävintähän tässä on, ettei voi maksamallaan kirkollisverolla tukea juuri niitä seurakuntia ja uskonyhteisöjä, mitkä tuntuisivat sopivimmilta itsellle, ja joita tahtoisi.
En käytä lainkaan kotiseurakuntani kirkkoa, vaan ajan jumalanpalveluksiin ja muihinkin tilaisuuksiin erääseen muuhun seurakuntaan. Tahtoisin ohjata tukeni sille, missä käyn, minkä palveluja kulutan, ja minkä toiminnan soisin kasvavan ja kukoistavan.
Yksi ratkaisu olisi tietenkin erota kirkosta, jolloin välttyisin maksamasta mitään kotiseurakunnalleni, ja maksaa erikseen tukea sen seurakunnan toimintaan, missä käyn. Mutta tahtooko kirkko tosiaan, että eroan tämän takia sen jäsenyydestä?
”Yksi ratkaisu olisi tietenkin erota kirkosta, jolloin välttyisin maksamasta mitään kotiseurakunnalleni, ja maksaa erikseen tukea sen seurakunnan toimintaan, missä käyn. Mutta tahtooko kirkko tosiaan, että eroan tämän takia sen jäsenyydestä?”
Kirkko ei tahdo että eroat kirkosta, kirkko tahtoo rahasi. Mutta mitä sinä tahdot? Tee tässä asiassa niin kuin tahdot, ja ohjaa rahallinen tukesi sinne minne tahdot.
Naispappeuteen ja homosuhteisiin kielteisesti suhtautuvat haluavat käsittääkseni näitä henkilöseurakuntia ja itsenäisiä jumalanpalvelusyhteisöjä.
Eristäytyminen omiin sisäänpäinlämpiäviin porukoihin, joissa pyritään häiriöttä vaalimaan naispappeus-ja homokielteisiä asenteita, ja kasvattamaan myös tulevia sukupolvia tässä hengessä, on ikävä asia.
Oolisi kummallista jos kirkkomme tieten tahtoen ja suunnitelmallisesti edistäisi tällaista kehitystä.
Sari Roman-Lagerspetz, tulkitset tässä mielestäni virheellisesti oletettamasi korrelaation syy-seuraussuhteeksi ja keskityt muutenkin itse asian kannalta sivuseikkaan.
Henkilöseurakuntamallia kannattavien joukossa voi hyvin olla keskimääräistä enemmän perhearvoiltaan konservatiivisia (mikä tosin on toteen näyttämättä), mutta se ei tarkoita että henkilöseurakuntamallin tarkoitus olisi edistää näitä arvoja. Moni seurakunta-aktiivi kannattaa henkilöseurakuntamallia vain siksi, että omat sosiaaliset verkostot ovat tosiasiassa eri seurakunnassa kuin missä hän on kirjoilla. Tämä taas johtuu ihmisten luonnollisesta liikkumisesta ja muuttamisesta, ei siitä, että seurakunta olisi useinkaan valittu tietyn arvoprofiilin perusteella. Silloinkin kun ihminen tietoisesti valitsee tietyn jumalanpalvelusyhteisön, syynä on pikemminkin seurakunnan toiminnan ja julistuksen sisältö kuin sen sukupuoliarvot. Homosuhteet tai naispappeus eivät ole julistuksen keskeisenä sisältönä edes niissä yhteisöissä, jotka ovat julkisuudessa profiloituneet kaikkein jyrkimmin näissä kysymyksissä. Sitäpaitsi henkilöseurakuntamallia ajavat nähdäkseni voimakkaimmin karismaattiset yhteisöt, jotka profiloituvat pikemminkin maltillisen konservatiiveiksi tai keskitien kulkijoiksi.
Tarkennus: Maltillisilla konservatiiveilla tarkotan naispappeuden hyväksyjiä mutta homoliittojen vastustajia. Keskitien kulkijoilla tarkoitan niitä, joille kumpikaan kysymys ei ole oman hengellisen identiteetin kannalta keskeinen. Itse kuulun jompaankumpaan tai molempiin ryhmiin näkökulmasta riippuen, haluamatta kuitenkaan profiloitua karismaatikoksi.
Luin juuri Facebookissa erään naispapin kommentin, jossa hän harmitteli aloitteen raukeamista. Ymmärtääkseni hän cityliberaalina homomyönteinenkin. Hän kannattaa henkilöseurakuntamallia samasta syystä kuin minäkin. Pakko sopii huonosti uskontoon. Hän asuu seurakunnassa A ja työskentele seurakunnassa B. Asuinpaikan mukainen kotiseurakunta ei tarjoa muuta kuin veronmaksamisen ilon. Sen toiminnan painopisteet ovat vanhanaikaiset ja seurakunnan johtamiskulttuuri tulehtunut. Miksi hän ei saisi jäsenyydellään ja verorahoillaan tukea sitä seurakuntaa, joka tekee hyvää työtä ja jossa on helppo hengittää? Eihän meille valtio valitse puolisoakaan, miksi maanmittarit valitsevat, mihin seurakuntaan on pakko kuulua?
Toinen esimerkki. C:n seurakunnassa kokonainen kylä halusi liittyä naapuriseurakuntaan D. Kylä ei ollut saanut seurakunnaltaan minkäänlaisia lähipalveluja. Seurakunnalleen he olivat pelkkiä lypsylehmiä. Kirkkoherrakin, joka oli virassa 20 vuotta, väheksyi julkisesti kyläläisiä. Kun siirto ei ollut mahdollinen, monet erosivat kirkosta.
Unohdetaan hetkeksi homo- ja virkakysymykset, ja pohditaan onko tuollainen pakkojäsenyys nykyaikaa.
Teemu Kakkuri,
Pyydät että unohdettaisiin hetkeksi naispappeus-ja homokysymykset. Kenelle se olisi hyväksi, että syrjintäkysymykset unohdettaisiin? Olisiko se hyvä asia naispappien ja seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta katsottuna?
Naispappeuteen ja seksuaali-ja sukupuolivähemmistöihin kielteisesti suhtautuvat ovat tehneet näitä esityksiä henkilöseurakunnista. Mistä se kertoo? Käsittääkseni se kertoo siitä, että halutaan naispappi-ja homovapaita saarekkeita kirkkoon. On selvää että jos nämä henkilöseurakunnat toteutuisivat niin syntyisi tällaisia saarekkeita. Olisivatko sellaiset hyvä asia?
Jos ihmiset ovat tyytymättömiä omiin seurakuntiinsa (kirkkoherra on huono ja toiminta vanhanaikaista, kuten kuvailit joidenkin seurakuntien epäkohtia) niin sitten vain kehittämään toimintaa monipuolisemmaksi. Asioihin voi yrittää vaikuttaa muun muassa seurakunnan edustuksellisten elimien kautta. Ja ainahan voi halutessaan vierailla muissa seurakunnissa niin paljon kuin haluaa ja osallistua niiden toimintaan.
Sari Roman-Lagerspetz
Uskon, että ymmärsit kyllä, mitä tarkoitin. Selvennän silti. Tarkoitin, että tässäs kommentoinnissa unohdettaisiin hetkeksi pelkkä homo- ja naispappeuskysymys. Vaikka homovastaisetkin ihmiset kaipaavat henkilöseurakuntia, se ei suinkaan ole kaikkien ihmisten vaikutin. Tuomasmessu on siitä hyvä esimerkki. Se ei kaiketi pyri homo- ja naispappivastaiseksi saarekkeeksi, mutta silti monet siellä ovat jo vuosien ajan toivoneet voivansa kuulua siihen myös kirkollisen jäsenyytensä kautta. Tai toivoneet siitä yhtä kirkon paikallisseurakuntaa.
Mutta seurakunnan jäsenyys ei ole pelkkää puhetilaisuuksissa kulkemista tai samalla tavalla ajattelemista. Monille se on vapaaehtoistyötä tai tärkeäksi ja omakseen kokemansa työn tukemista. Joku ehkä haluaisi tukea veroillaan sitä seurakuntaa, josta on maailmalle lähtenyt tai jossa mummola tai kesämökki on. Jossain kaupungissa saattaa keskustan seurakunta tehdä tärkeää työtä huumenuorten auttamiseksi, jota oma lähiöseurakunta ei tee. Lähiöseurakuntalainen haluaisi tukea kokonaisvaltaisesti sitä työtä (resursseillaan ja veroillaan), mutta ei voi.
Seurakunnat eivät uudistu ja muutu. Sisältäpäin vaikuttaminen on yhtä tyhjän kanssa. Seurakunnan organisaatio ja asenneilmasto on aivan liian raskas mihinkään uusiutumiseen. Ainoa tapa muutokseen on muuttaa itse. Merkillistä aikuisten ihmisten pakkovaltaa nykyaikana. Asiaa voi tarkastella myös homomyönteisyyden, ei homovastaisuuden näkökulmasta. Jos Jalmari ja Ilmari elävät yhdessä ja haluavat sitoutua kirkkoon. Miksi he eivät voisi liittyä vaikka Kallion seurakuntaan, jossa on tilaa heillekin?
Raha on se, joka keskeisesti määrittää vastustuksen tässä asiassa. Henkilöseurakuntasysteemiin siirtyminen olisi Etelä-Suomessa tulonsiirto maallistuneemmilta seurakunnilta niille seurakunnille, joissa kristillisyys on väkevämpää.
Toisaalta: eikö juuri näin kirkossa moniarvoisuus pääsisi parhaiten kukoistamaan? Toisaalla pitäydyttäisiin kristinuskon ja luterilaisuuden klassisiin keskeisiin uskontotuuksiin, toisaalla hmm..voitaisiin ottaa uskon suhteen rennommin ja rauhassa keskittyä naispappeuden ja homoliittojen vastustamisen vastustamiseen.
Kari-Matti,
Onko ”kristillisyys väkevämpää” kun eristäydytään omiksi sisäänpäinlämpiäviksi (naispappeus-ja homokielteisiksi) seurakunniksi tai jumalanpalvelusyhteisöiksi?
Sinä olet sanonut täällä keskusteluissa, että naispappeuden hyväksyntä oli yksi huonoimmista ratkaisuista mitä kirkkomme on tehnyt. Tämä käsityksesi lienee osaltaan tämän kommenttisi takana (?).
Sari,
Naispappeuden hyväksyminen vuonna 1988 oli kirkolta dramaattisen kehno päätös, luultavasti surkein yksittäinen päätös koko (Ruotsi-) Suomen luterilaisen kirkon historiassa. Se ehkä lyhyellä tähtäimellä paransi kirkon yhteiskuntakelpoisuutta, mutta pitkällä tähtäimellä se murensi (ja murentaa) kirkon uskottavuuden (totuusyhteisönä). Mutta päätöksen kanssa on tultava toimeen.
Mitä homokysymykseen tulee, niin on totta, etten pidä (osaa pitää) homoseksuaalisuutta syntinä. Mutta: herätyskristillisyyden vastustaminen on kirkossa nykyään niin häikäilemätöntä, rajua ja kaikkia reilun pelin sääntöjä rikkovaa, että vastustan mieluummin sellaista itselleni täysin merkityksetöntä asiaa kuin homoliittoja (ainakin toistaiseksi sormet hiukan ristissä selän takana), kun samalla voin kokosydämisesti olla sellaisen kristinuskonkäsityksen takana, joka itselleni on ainoa mahdollinen.
Pointti on tietysti siinä, että liberaaliteologia ei oikeastaan enää ole kristinuskoa.
Juha Kajander: ”Useimpiin seurakunnan toimintoihin voi osallistua missä tahansa. Vaaleissa äänioikeus on siinä seurakunnassa, johon virallisesti kuuluu. Onko muita rajoituksia?”
Äänioikeudella ratkaistaan se, kuka voi olla päättämässä seurakunnan toiminnasta ja rahoista.
Sellainen ”toiminnallinen jäsenyys”, että voi olla paikallisseurakunnan toiminnassa mukana, mutta ei voi päättää sen toiminnan sisällöstä tai linjauksista, on jäänne menneisyydestä. Kuinka sellaisessa toteutuu aidosti seurakunnan jäsenyys?
Sari Roman-Lagerspetzin huoli siitä, että kirkon sisälle perustettaisiin sisäänlämpiäviä naispappeus- ja homovastaisia seurakuntia, nousee luonnollisesti nykyisestä kärjistyneestä ilmapiiristä, jossa kuvitellaan, että kirkossa nämä ovat ne varsinaiset ongelmat, joiden ratkaisemisen myötä kirkko pelastetaan.
Eivät ne ole. Varsinainen ongelma on se, että valtaosalla kastetuista jäsenistä on ohut seurakuntalaisidentteetti ja se, että aktiivien toimijoiden kohdalla on kokemus todellisen vaikutusvallan puutteesta omassa seurakunnassaan.
Ainakin saman seurakuntayhtymän alueella asuva kirkon jäsen, joka vaihtaa asuinaluetta ja sen myötä ylittää seurakunnan rajan, voisi valita oman kuulumisyhteisönsä, kun hän kuitenkin maksaa kirkollisveronsa seurakuntayhtymälle eikä paikallisseurakunnalle.
Tiedän, että syyt muutoshaluttomuuteen ovat hallinnollisia – eivät teologisia.
Toisaalta mukana voi olla myös aitoa suomalaista kateutta: entä jos ruoho onkin vihreämpää seurakuntarajan toisella puolella ja siellä paimenet ruokkivat laumaansa täydemmin..?
Onhan se kuitenkin erikoista, että kirkkomme puhuu juhlapuheissa moniäänisyyden puolesta, mutta jos siitä pitäisi tehdä käytännön johtopäätöksiä, yksiäänisyyden vaatijat ovat heti paikalla ja alkavat pelotella jos milläkin fobioilla – omien ja muiden.
Jouni,
tarkoitatko että moniäänisyyttä edistetään siten, että edistetään naispappeuteen ja homosuhteisiin kielteisesti suhtautuvia (yksiäänisiä) sisäänpäinlämpiäviä seurakuntia?
Tiedät varsin hyvin, että juuri naispappeus-ja homokielteiset tahot haluavat näitä henkilöseurakuntia ja erillisiä itsenäisiä jumaölanpalvelusyhteisöjä.
Sari R-L voisi lukea Jounin kirjoituksesta tekstin eikä sen sisään omia tulkintojaan. Tässä siitä vielä lainaus:
”Varsinainen ongelma on se, että valtaosalla kastetuista jäsenistä on ohut seurakuntalaisidentteetti ja se, että aktiivien toimijoiden kohdalla on kokemus todellisen vaikutusvallan puutteesta omassa seurakunnassaan.
Ainakin saman seurakuntayhtymän alueella asuva kirkon jäsen, joka vaihtaa asuinaluetta ja sen myötä ylittää seurakunnan rajan, voisi valita oman kuulumisyhteisönsä, kun hän kuitenkin maksaa kirkollisveronsa seurakuntayhtymälle eikä paikallisseurakunnalle.”
Tästä asiasta olen tismalleen samaa mieltä. Kyse ei ole henkilöseurakuntapeikosta tai -möröstä vaan jäsenten liikkuvuuden edistämisestä.
Se, että henkilöseurakuntamalli mahdollistaisi kirkon sisälle seurakuntia myös jonkin teeman tai asian ympärille paitsi, että tuskin olisi keltään pois, se myös olisi todellista moniarvoisuutta.
Liberaaliksi liikkeeksi Tulkaa Kaikki-liike on pyrkimyksissään ja toimintatavoissaan yllättävän totalitaristinen. Mistä lie aatteelliset juuret versovat?
Jussi Juni,
henkilöt voivat nykyäänkin liikkua vapaasti ja vierailla myös muiden kuin omien seurakuntiensa tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissa. Näin tapahtuukin paljon.
Nimenomaan naispappeus-ja homosuhdekielteiset tahot haluavat näitä henkilöseurakuntia. Mistä luulet että se johtuu?
Jouni, kiteytät tässä mielestäsi harvinaisen hyvin kirkon todellisen ongelman, kiitos siitä. Sari R.-L, et selvästikään lukenut ajatuksella mitä Jouni kirjoitti, toivon että luet uudestaan ja kommentoit sitä mitä hän sanoi etkä omaa ennakko-oletustasi siitä.
Jaakko Paakkanen,
luin toki Jouni Turtiaisen kommentin huolellisesti läpi.
”Nimenomaan naispappeus-ja homosuhdekielteiset tahot haluavat näitä henkilöseurakuntia.” Sari Roman-Lagerspetz
Mihin perustat ylläolevan väitteesi? Minusta se on jo älyllisesti ajatellen absurdi.
Joka tapauksessa kirkossa on tultu tilanteeseen, että henkilöseurakunnille olisi tarvetta, koska osa kirkon liberaalisiivestä suhtautuu hyvin syrjivästi kirkon herätysliikkeisiin ja osaan kirkon virallisista lähetysjärjestöistä. Näille on jo kuvainnollisesti näytetty ulko-ovea.
Salme
näitä henkilöseurakuntaesityksiä on kirkolliskokouksessa (kuten nytkin) esittäneet nimenomaan vanhalla virkakannalla olevat , eli naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat tahot. Samat tahot suhtautuvat kielteisesti samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin
Sari R-L,
jos on kuten kerrot, niin se johtuu varmaan siitä, että he kokevat olonsa uhatuksi monessakin nykyseurakunnassaan erityisesti juuri tuon heihin kohdistuvan syrjinnän vuoksi.
Miten ajattelet, onko heille vielä tilaa kotiseurakunnissaan eli haluaako esim. kirkon liberaalisiipi rakentaa eri tavoin ajattelevien kirkollisten ryhmien välille on luottamusta ja sovintoa?
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kotimaa/5041/kolme_kuvaa_tulevaisuuden_kirkosta
Tuossa linkissä lisää ajatuksia kirkon tulevaisuuteen liittyen.
Suomessa on useita luterilaisia henkilöseurakuntia ympäri Suomen ja mahdollisesti lisää perustetaan tulevaisuudessa, jos se on Jumalan tahto.
En minä homo- enkä naispappiriitelyiden takia jättänyt kotiseurakuntaani, ja siirtynyt muualle.
Minut ajoivat muualle seuraavat kokemukset. Kotiseurakuntani pääkirkon eräs pappi kyseenalaisti Raamatun sanaa eräänä luentoiltana (kyse ei ollut homoista eikä virkakysymyksestä). Saman vuoden aikana seurakunnan kappelissa eräs toinen pappi vähätteli Paavalia, ja hänen kirjoitustensa arvoa Raamatussa. Minulle riitti. Olen kunnioittanut Raamattua kristinuskon opin perustana, ja parhaana tietona Jeesuksesta, mitä meillä ihmisillä on. Jos itse papit, ja kirkossa, nousevat halventamaan Raamattua, niin ikävä kyllä, uskon enemmän Raamattuun kuin kyseisiin pappeihin. Harkitsin jopa kirkosta eroamista, jos meno menee tällaiseksi, voin minä yleisluontoisia elämänohjeita lukea parturiliikkeen aikakauslehdistäkin.
Onneksi eräs kristitty ystävä osasi antaa minulle vinkin eräästä hieman kaukaisemmasta seurakunnasta, minkä kirkkoherran raamattutunnit houkuttelevat ihmisiä muistakin seurakunnista. Tuo pappi kunnioittaa Raamattua, tuntee sen ja myös Raamatun kieliä ja alueen historiaa laajemminkin, joten voi syventää ja selittää hyvin. Sinne menin, ja sinne jäin. Nyt olen jo vuosia käynyt jumalanpalveluksissa, raamattuluennoilla ja vapaaehtoistyössä siinä seurakunnassa, enko ole kokenut loukkauksia siitä, että luotan ja tukeudun Raamattuun. Sana on saanut ravita. Mutta homoasioista ja virkakysymyksestä en ole kinannut siinäkään seurakunnassa, ne eivät todellakaan ole kristinuskon ydinasioita.
Tahtoisin vainn ohjata kirkollisveronikin tuolle kaukaisemmalle seurakunnalle, koska kotiseurakuntani kirkollisten viranhaltijoitten toiminta ei aja evankeliumia, eikä kunnioita Raamattua.