Luin hiljattain jutun eu-hallinnon ja valtion hallinnon käyttämästä kielestä ja sen ongelmista. Yksi ongelma syntyy, kun vaikkapa eu:n piiristä käännetään hallinnollisia tekstejä suomeksi. Ne ovat alun perin jo vaikeita ja kankeita ja muuttuvat entistä hankalammiksi kääntämisen jälkeen, jos lauserakenteet tai lauseet pidetään alkuperäisinä. Myös aivan perisuomalainen hallinnon ja politiikan kieli on usein vaikeasti ymmärrettävää.
Kielen käyttämisessä tulisi muistaa äidinkielen tuntien perusopit. On parasta käyttää paljon päälauseita. Sivulauseita tulisi käyttää siten, että päälauseen jälkeen on vain yksi sivulause. Tällainen kieli on hieman yksitotista, mutta se on ainakin selkeää ja helpommin ymmärrettävää kuin polveileva ja mammuttilauseita sisältävä kieli.
Kirkossa kieleen on kiinnitetty usein aiheellisesti huomiota. Uskonpuhdistus toi meille kirkkoon kansankielen. Mikael Agricola käänsi Uuden testamentin suomeksi ja kirjoitti ABC-kirjan ja Rukouskirjan. Suomalaiset alkoivat lukea Raamattua suomeksi ja rukoilla suomeksi sekä tehdä ja laulaa virsiä suomeksi.
Kirkon toiminnassa käyttämämme kielen tulisi olla selkeää ja ymmärrettävää. Me papit saamme melko hyvää yleissivistävää koulutusta ja meitä opetetaan ilmaisemaan asioita sekä kirjoittaen että puhuen. Käytämme useimmiten kirjakieltä. Se herättää kysymyksen siitä, pitäisikö meidän kirkossa käyttää enemmän puhekieltä tai sellaista kieltä, jota seurakuntalaisemme käyttävät.
Kielemme saisi ja voisi olla värikkäämpää ja terävämpää, moni-ilmeisempää. Samalla kuitenkin vierastan liiallista arkikielen ottamista kirkon toimintaan ja varsinkin jumalanpalveluselämään. Arkikielen ja slangin käyttäminen jakaa aina väistämättä osan kuulijoista sivullisiksi, koska kaikki eivät koe sellaista kieltä itselleen läheiseksi. Tai osa kokee sellaisen kielen vieraaksi siinä yhteydessä, jossa sitä kirkossa käytetään.
Kirkon hengellisten liikkeiden ja ryhmien sisällä kieli on huomaamatta tullut mittariksi siitä, kuuluuko joku ihminen meidän ryhmään ja onko hän vaikkapa ”oikein uskomassa”. Lestadiolainen herätysliike ei ole ainoa esimerkki asiasta. Esimerkkejä löytyy myös pienemmistä ryhmistä, joissa tietynlainen hengellinen kieli vasta tuo ihmiselle toisten ryhmän jäsenten silmissä oikeuden ryhmään kuulumiseen.
Vierastan sellaista tapaa, jossa ihminen puhuu hengellisin sanankääntein kaikki asiat. Toisaalta voimme kysyä myös sitä, miksi me kirkkomme kristityt emme puhu rohkeammin Jumalasta, uskostamme ja hengellisistä kysymyksistä. Ylihengellinen ”kaanaankieli” ja toisaalta vaikeneminen hengellisistä asioista ovat huonoja ääripäitä.
Kieleen liittyy myös se, että kirkossa meillä on paljon sanoja. Meillä on usein liikaa sanoja. Puhumme ja mietimme, miten puhumme paremmin. Meidän pitäisi varmaan miettiä, miten puhumme vähemmän ja paremmin. Meidän tulee miettiä, miten annamme kaiken kirkossamme ja uskossamme jo olevan puhua ja kuulua. Siksi pidän messusta ja hiljaisuuden retriiteistä sekä rukoushetkistä. Vierastan puheita, jotka ovat varttia pitempiä. Vierastan puheita, joissa asia pitää huutaa tai kailottaa jollakin hengellisellä tyylillä tai aksentilla. Joskus huutoakin ehkä tarvitaan ilmaisemaan jotakin voimakasta. Vielä enemmän tarvittaisiin hiljaisuutta ja sitä, mitä Jumala puhuu sydämiimme hiljaisuudessa, sanan ja sakramenttien, musiikin, luomakunnan ja toisten ihmisten kautta.
Toivo Loikkanen
”Alussa oli sofistikoitu foneemikompleksi.”
Joo, kuulostaa se originaali paremmalta.
Kiitos, Toivo, kieltä pohdiskelevasta blogistasi. Hallinnon ja politiikan kieli on todella vaikeasti ymmärrettävää. Eräs syy selvisi viikonvaihteessa tv-ohjelmasta. Hallinnon kieli omaksuttiin Ruotsin vallan aikana käännöksinä ruotsin kielestä. Käännökset tuottivat huonoa suomea ja lukijoille tulkintavaikeuksia, joka on jättänyt jälkensä vielä nykyiseenkin hallinnon kieleen. Hallinnon ja politiikan kieleen tuntuu usein liittyvän kirjatun ja sovitun jälkipuintia. Teologiseen kieleen taas liittyy käsitteistöä, jonka sisällöllinen meritys ja ymmärrettävyys ovat loputtoman työllistäviä vaikkapa oppikeskustelujen muodossa. Vapaasti lainaten Helvi Juvosella on hieno runo, jossa sanotaan tähän tapaan, että ”suu ihmisen puhuu ja puhuu, sanat harhaan vie. Niitä ääniä kuulla anna, jotka on askel ja tie”. Mielestäni ajatus ilmaisee osuvasti hengellisyytemme kaipaamaa via contemplativaa.
Tähän liittynee ainakin jotenkin myös kysymys raamatunkäännösten muuntamasta kristinuskosta. Se saattaa kyllä olla meilläkin haasteena, vaikka emme ehkä enää sitä tiedostakaan. Kussakin kielessä kristinuskon keskeisillä termeillä on ainakin ollut muita merkityksiä kuin vain tuo enemmän tai vähemmän kristilliseksi tunnistettu merkitys. Vaarana on alkaa tehdä teologiaa noiden sanojen muista merkityksistä. Kun vielä silloin tällöin katolinen ja protestanttinen kirkko ei ole edes halunnut löytää yhteistä sanastoa, se saattaa edelleen muuntaa oppia.
Esimerkki: Tällä viikolla olen oppinut, miten thaikielessä protestanttinen enkeli on sananmukaisesti käännettynä ”taivaan lähettiläs”, mutta katolinen enkeli liittyy buddhalaisen henkimaailman hyvään henkiolentoon. Iso paikallinen Oxford-sanakirja ei tunnista kuin tuon katolisen version…
Kiitos, Jori, Aarno ja Maija, mielenkiintoisista kommenteistanne. Kielestä tulee mieleen myös se, kuinka pyrimme kielen avulla määrittelemään uskomme ja varsinkin teologiassa kristillisen oppimme. Se on tarpeen ja samalla se sisältää valtavan kysymyksen: Miten puhumme siitä, mistä emme voi puhua. Monilla hengellisillä ryhmillä ja yksittäisillä kristityillä, myös minulla on suuri kiusaus pyrkiä kielellisesti ja sanallisesti määrittelemään myös Jumala. Voimme puhua Jumalasta, mutta emme voi määritellä häntä. Kristuksessa Jumala tosin tuli ”kuvattavaksi” ja vain siten ja toisaalta Jumalan ilmoituksen perusteella voimme puhua Jumalasta. Ja Jumalan ilmoituksenkin ovat ihmiset ensin puhuneet kielellä ja sitten kirjoittaneet. Sekin on siis ihmisen kieltä, vaikka uskomme sen olevan samalla myös Jumalan ilmoitusta, Jumalan ”kieltä”.
Maija: Enkeli-sanaan liittyvä esimerkkisi on mielenkiintoinen.
– Muistan aikoinaan lukeneeni, että Pyhä Raamattu – Sana on armonväline.
Meillä on siis näkyvä kappale, massa , aineellisesta maailmaa, jossa Sanalla on Jumalan – voima – ja Jumalan läsnäolo., joka siten voi välittää meille Jumalan armon.
Sanalla on mukana sellaista minkä vaun usko voi havaita.