Kenen näköistä kirkkoa olemme rakentamassa?

Luterilaisen lähetyksen historiassa vallitseva tuulensuunta oli pitkään melko vakiintunut. Lännestä ja pohjoisesta lähetettiin ja lähdettiin itään ja etelään. Viestejä on kulkeutunut toki myös pohjoiseen, mutta pääosin olemme vieneet meidän näköistämme kirkkoa globaaliin etelään. Suunta on ollut historiallisesti ymmärrettävä ja varmasti monessa mielessä Jumalan johdattama. Lahjaksi olemme saaneet myös oman kirkkomme, ja siitä meillä on ollut annettavaa.

Mutta olemmeko muistaneet aina sen, mistä Jumalan missio nousee eli kolminaisuuden, Jumalan persoonien tasavertaisesta yhteydestä ja vuorovaikutuksesta?

Tehtäväni Suomen Lähetysseurassa on katsoa yhteistyökirkkojen kanssa tehtävän yhteistyömme suuntaa ja sen hedelmiä. Myös oppiminen on keskiössä: mitä voimme oppia globaalin etelän kirkkojen elämästä ja yhteistyöstämme eri kirkkojen kanssa.

Kun katson meidän länsimaista lähetyksen historiaa, mieleeni nousee hiukan provosoiva kysymys: olemmeko olleet liian yksipuolisia ja seuranneet liiaksi omaa ääntämme ja omaa tapaamme olla kirkko. Onko yhteisessä tavassamme toimia ollut piilossa olevia valtarakenteita ja ajattelumalleja, jotka eivät todellisuudessa ole ajaneet globaalin etelän etua?

Avoin ja rehellinen dialogi

Kansainvälisissä lähetys- ja kehitysjärjestöissä on viime vuosina virinnyt keskustelu dekolonisaatiosta. Suomen Lähetysseurassa laajempi keskustelu on tänä vuonna aloitettu, ja ensi tammikuussa missiologinen symposiumi pureutuu tämän aiheen käsittelyyn. Dekolonisaatiokeskustelun ytimessä on tarkastella ja purkaa globaalia epätasa-arvoa ylläpitäviä toimintatapoja, ajattelumalleja ja toimintakulttuuria, jotka nousevat kolonialismin kyseenalaisesta perinteestä. Kansainvälisen yhteistyön rakenteissa on tunnistettu eri ulottuvuuksia, jotka vaativat avointa ja itsekriittistä tarkastelua.

Kyse on ennen kaikkea taloudellisen vallan mukaan tuomasta asetelmasta, mutta piiloon ei saisi jäädä myöskään osaamiseen ja hierarkioihin liittyvät valta-asetelmat. Ajattelunmuutosta tarvitaan sekä meissä että globaalin etelän toimijoissa. Ajattelumme rakenteissa saattaa olla puolin ja toisin vinoutumia, jotka ruokkivat edelleen epätasa-arvoa. Esimerkkinä niin sanottu sisäistetty kolonialismi, joka voi kätkeä sisäänsä alemmuudentuntoa ja vääränlaista suhtautumista lähetyksen ”äitikirkkoihin”. Vaikka rahalla emme enää saisi tilaa tai ääntämme kuuluviin, valkoihoisten etuoikeudet istuvat valitettavan tiukassa yhä tämän päivän maailmassa.

Keskiössä on oltava avoin ja rehellinen dialogi toisen osapuolen kanssa. Näissä keskusteluissa heidän äänensä on oltava vahvempi, meidän hiljaisempi. Meidän länsimaisten rooli on tänään ennen kaikkea kuuntelijan rooli. Ajattelen näin siitäkin syystä, sillä Jumala puhuu heikoissa ja hiljaisissa, ei vahvoissa ja itsetietoisissa.

Vain yksi Kristuksen kirkko

Kuunteleminen ei jätä meitä kuitenkaan passiiviseksi. On aktiivisen kuuntelu aika, joka edellyttää toisen ajatusten ja toiminnan kunnioitusta, paikallisen toimijuuden tunnustamista ja yhdessä oppimista. Tässä yksi keskeinen foorumi on nyt syyskuussa pidettävä Luterilaisen maailmanliiton 13. yleiskokous Puolan Krakovassa, joka kokoaa yhteen globaalin luterilaisen kommuuniomme.

Mikä on tulevaisuudessa suomalaisten rooli Jumalan globaalissa missiossa, mitä annettavaa meillä on ja mihin meitä tarvitaan? Kuuntelu, kohtaaminen ja vuorovaikutus avaavat meille myös oman tehtävämme Jumalan missiossa. Sen voimme löytää vain katsomalla kokonaisuutta, johon itsekin kuulumme, ja käydessämme avointa ja kunnioittavaa keskustelua toisten tasa-arvoisten jäsenten väillä. Yksikään jäsen ei ole toista suurempi tai tärkeämpi, sillä Jumala ei tee eroa pohjoisen ja etelän, idän ja lännen kirkkojen välillä. On vain yksi Kristuksen kirkko.

Tuomas Meurman, Kirkko ja teologia ohjelma-asiantuntija

Tuomas Meurman.

    • Mikä tämä yksi Kristuksen kirkko on? Se jää epäselväksi tässä blogissa. Onko se luterilaisen määritelmän mukainen kirkko? Jos se on, niin ongelmia tulee heti, nimittäin kirkko-oppi on kovin erilainen luterilaisessa teologiassa kuin esimerkiksi vanhoissa kirkkokunnissa.

    • Ihmisten syntisyyden vuoksi on Kristuksen kirkko vuosisatojen kuluessa jakaantunut useisiin kirkkokuntiin, joista yksikään ei ole ”ainoa autuaaksitekevä”. Tämä vamma Kristuksen ruumiissa ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että näkymättömään Kirkkoon kuuluvat kaikki kristityiksi kastetut kaikista niistä denominaatioista, jotka tunnustavat uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan.

    • Yrjö, olen eri mieltä. Tässä määrittelet kirkon pitkälti luterilaisen kirkko-opin mukaan. Kirkko saa näkymättömän henkis-hengellisen muodon. Kirkolla on myös näkyvä puoli, joka myös luterilaisessa tunnustuksessa korostuu. Tässä suhteessa luterilaista kirkko-oppiin voi yhtyä.

      Monet kuvittelevat olevansa kirkko ja maailmassa on paljon kristillisiä konfessioita. Kirkko on alusta asti loppuun asti jakamaton. Kaikki keinotekoiset jaot ja lahkot jotka ovat ilmestyneet harhaoppien seurauksena ei merkitse sitä, että kirkko olisi jakautunut, vaan pikemminkin sitä, että harhaoppiset ovat eronneet kirkon yhteisestä organismista ja kadottaneet yhteytensä siihen. Kirkko rukoilee säännöllisesti harhaoppien sokaisemin paluuta kirkon yhteyteen.

  1. Tuomas

    Kiitos blogistasi.

    On mielenkiintoista kuulla näköaloistasi Luterilaisen Maailmanliiton 13. yleiskokouksen alkaessa.

    Aikoinaan Kamerunissa käsittelimme paljonkin Luterilaisen Maailmanliiton asiakirjoja, joissa puhuttiin meidän luterilaisten yhteistä lähetysnäkyämme.

    Erityisesti mielessäni on Yaoundessa pidetty kokoontumisemme vuonna 2006. Silloin ihailimme Etiopian kirkon taitoa yhdistää sekä evankeliumin syvyyden että laajuuden luovaksi toiminnaksi. Tuo Etiopian luterilaisen kirkon kasvu on jatkunut suuremmoisena. Kirkkohan on maailman suurin luterilainen kirkko.

    Meidän Kamerunin kirkossamme oli noihin aikoihin voimakkaan eteenpäin menon aikaa. Vuonna 2004 pääsimme sadan papin rajan yli, vuonna 2006 pääsimme 156 pappiin ja lähtiessämme maasta kirkossamme oli 177 pappia. Tuona vuotena SLEY lähti Kamerunista ja näin lähetystyön voimia voitiin siirtää uusiin kohdemaihin, sellaisiin maihin, joissa kristittyjä on suhteessa väestöön vähemmän.

    Kun SLEY aloitti työn vuonna 1990, niin Kamerunin luterilaisessa kirkossa oli alla satatuhatta jäsentä, nykyisin jäsenmäärä on yli kolmesataa tuhatta.

    Krakovan yleiskokouksessa on myös miellyttävää nähdä sen ote erilaisiin näkökulmiin jo ennen varsinaista yleisistuntoa. On mielenkiintoista myös nähdä että ohjelmaan on otettu myös otettu naisten, nuorten ja miesten etkoja.

    Halukkaille lisää tietoja Krakovan kokouksesta osoitteessa

    https://2023.lwfassembly.org/

    • Seppo

      Kirkko -sana on lyhennys kreikan kielen ilmaisusta kyriake ekklesia = Herran kansa eli siis Jumalan valtakunta eli kieroilmaisuna Taivasten valtakunta. Tämä sanojen muuntuminen vuosisatojen kuluessa ei ole sen kummallisempaa kuin että latinan Steffafuns sana on ranskan kielessä muuttunut nimeksi ”Etienne” ja suomen kielelle ”Tapani”.

      Kuningaskunta nimitys on tässä yhteydessä vain synonyymi valtakunta -sanalle.

    • Matias, valtakunta ja kuningaskunta eivät ole synonyymejä. Kuningaskunta, mitä basileo oikeasti merkitse, viittasi Jeesuksen aikaan Israeliin teokratiana, jota johtivat 1)Kuningas 2) Profeetta ja 3) Ylipappi.
      Maccabialaisten aikanaan kapina avulla aikaansaamassa kuningaskunnassa nämä virat yhdistettiin.
      Jeesusliikkeen tarkoituksena oli toistaa macabealaisaika ja mm. h äätää roomalaiset huis tikkuun, syrjäyttää Rooman asettama vääräsukuinen kuningas Herodes ja asetta tilalle daavilainen hallitsija, tässä luotettiin Jumala tulevan – kuten ennekin- apuun ,mutta suunnitelma epäonnistui:
      ”Jumalani Jumalani,miksi minut hylkäsi'”
      Homma ylihengellistettiin myöhemmin ja niin esim. sana soter ,joka merkitsi poliittisesti vapauttaja pilattiin lisäämällä suomennokseen sanan sisään H kirjain, jolloin vapauttajasta saatiin Hengellinen termi VapaHtaja. Teologista manipulaatiota siis.

    • Seppo

      On hyvä huomata, että olet opiskellut juutalaisten historiaa.

      Mutta:

      Mielestäni aivan turhaan kinaat kuningaskunta ja valtakunta -käsitteistä. Jokainenhan tietää, että historian eri kausina kansojen hallitsijoilla on ollut eri nimityksiä.: Vanhoilla kreikkalaisilla tyrannokset, sitten basileus. Esim. fulfulden kielessä Rooman keisarista Luuk. 2:1 käytetään sanaa jota muutoin käytetään heimopäälliköstä. Kysymys siis ei ole sanoista eikä valtakuntien suuruudesta, vaan erilaisten yhteiskunnallisten rakenteiden määrittelemistä hallintorakenteista.

      Otetaanpa aivan Raamatun alusta esimerkki

      Suomeksi 1933 käännöksen mukaan:

      1.Mooseksen kirja:

      10:10 Ja hänen valtakuntansa alkuna olivat Baabel, Erek, Akkad ja Kalne Sinearin maassa.

      Sitten englanniksi KJ käännöksen mukaan:

      And the beginning of his kingdom was Babel, and Erech, and Accad, and Calneh, in the land of Shinar.

      Hepreaksi Aleppo Codexin mukaan

      י ותהי ראשית ממלכתו בבל וארך ואכד וכלנה בארץ שנער

      Missä heprean kielen kuningas sanasta johdettua sanaa käytetään valtakunnan nimityksenä.

      Kreikaksi Sweten Septuaginta -laitoksen mukaan:

      καὶ ἐγένετο ἀρχὴ τῆς βασιλείας αὐτοῦ Βαβυλὼν καὶ Ὄρεχ καὶ Ἀρχὰδ καὶ Χαλαννὴ ἐν τῇ γῇ Σενναάρ.

      Missä hellenistisen kauden kuningas -sanasta johdettua nimitystä käytetään valtakunnan nimikkeenä.

      Venäjänkielinen Synodalinenn käännös vuodelta 1876 käyttää tsaarikunta -nimitystä:

      Царство его вначале составляли: Вавилон, Эрех, Аккад и Халне, в земле Сеннаар.

      Muutoin

      Vallan kolmijako on varsin myöhäinen ilmiö. Sen varsinaisena markkinoijana oli vasta Montesquieu teoksessaan Lakien henki, De l’esprit des lois vuodelta 1748.
      Toki jo ennen häntä vihjeitä tähän suuntaan olivat antaneet Niccolò Machiavelli, John Locke ja James Harrington.

      On anakronismia lukea näitä ajatuksia muinaisten valtakuntien hallintoon.

    • Matias,minä annoin käsitteelle kuningaskunta Jeesus-liikkeen aikahistoriaan liittyvän historiallisesti faktisen sisällön,ja tällöin on aivan se ja sama, miten käsitettä on myös muutoin käytetty, joten rämmit semantiikan suossa tässä yhteydessä aivan turhaan ja saat vain sukkasi märiksi.

    • Seppo

      En suinkaan saa sukkiani märiksi mistään keskusteluista.

      Sen sijaan voin todeta, että ylipappi oli juutalaisen itsehallinnon korkein virkamies koko Jeesus Nasaretilaisen toiminnan ajan. Sen sijaan on anakronistista kuvitella samaistaa Vapahtajaamme niihin kahteen Joosuaan – eli tuonaikaisen vokalisoinnin mukaisesti sanoen Jeesukseen – jotka toimivat ylipappeina seuraavan sukupolven aikoihin vähää ennen juutalaissotaa.

      Ylipapin virka menetti mahdollisuutensa Jerusalemin hävityksen yhteydessä. Sen jälkeen juutalaisten kokoavaksi viraksi tuli juutalaisten paavi eli patriarkka eli ylirabbi, jonka viran ensimmäinen haltija Hillel I johti kansaa hyvinkin määrätietoisesti, jotkut puhuvat jopa itsevaltaisesti. Hänen johdollaan kansan johto kokoontui Jamniassa, jossa mm. noin vuosien 100 – 130 tienoilla määriteltiin, mitkä teokset kuuluvat Ketuvimiin eli Kirjoituksiin ja koko TaNaKin laajuudeksi määriteltiin 22 teosta. He perustivat nämä päätöksensä vain käytössään oleviin heprean- tai aramean kielisiin teoksiin.

      Mitä tulee Joosun kaimoihin ylipapin virassa niin näistä kumpikin oli ajallisesti aivan eri ajalla kuin Nasaretin Jeesus.

    • Kehottaisin Sinua Matias tutustumaan suomalaisen arkeologipariskuntaan Minna Lönnqvist ja Kenneth Lönnqvist; he ovat julkaisseet teoksen Archaeology of the Hidden Qumran: the New Paradigm, ja kirjan Jaasonin hauta käsittelevään osioon.

    • Poliittis-uskonnollista aikahistoriaa:
      Heprealaisten sietokyky petti lopullisesti, kun Syyrian tuolloinen hallitsija Antiokhus IV Epifanes, joka piti itseään kreikkalaisena Zeus-Jumalana, alkoi hellenistää juutalaisuutta ja pyrki saamaan sen vastaamaan mahdollisimman paljon kreikkalaista. Hän järjesti papeille painikilpailuja, joissa näiden ympärileikattujen piti otella alasti, mikä oli tietenkin kiusallista. Hän yritti myös tuoda heprealaisiin pyhiin teksteihin kreikkalaista kosmologiaa. Vanhaa testamenttia ei suvaittu ja Tooran lukemisesta kiinnijääneitä saatettiin jopa surmata.
      Sapatin vietto ja ympärileikkaus kiellettiin.
      Mutta vihon viimeisen virheensä tämä Antiokhus teki, kun hän pystytti Jerusalemin temppeliin Zeun patsaan ja uhrasi tälle sian! Kun tätä ’häväistyksen kauhistusta’ oli vielä edeltänyt muutoksia vastustaneen silloisen ylipappi Jaasonin murha, oli heprealaisten mitta täysi ja 168-165 tapahtuu hasmonealaisen Mattatiaan aloittama makkabealaissotina tunnettu kapina.

      Kansannousu alkoi vuonna 165 eKr. kun pappi Mattathias oli ensin surmannut pakanallisen uhrin temppelissä toimittaneen kollegansa. Teon jälkeen hänen oli tietysti paettava Jerusalemista, mutta viiden poikansa ja monien hasidi-juutalaisten tukemana hän aloitti sissisodan Antiokhuksen kuoleman (168 eKr) jälkeen valtaan nousseita syyrilaisia seleukideja vastaan, joita olivat mm. Antiokhos V Eupator (164–162 eKr.), Timarkhos (163-160 eKr.) Demetrios Soter (161–150 eKr.) ja Aleksanteri Balas (154–145 eKr.)
      Sota Demetrius I:tä vastaan jatkui vuoteen 164 eKr., jolloin Mattatiaan poika Juudas Makkabeus valloitti Jerusalemin ja vihki uudelleen sen temppelin. Näin alkoi kauan kaivattu itsenäisyys, jonka Rooma turvasi ja jonka alkamisen ja uuden temppelin kunniaksi vietetään vielä nykyäänkin ns. Hanukkaa eli 8 kynttilän juhlaa. Saavutettuaan näin uskonnollisen tavoitteensa, Juudas Makkabeus siirtyi politiikkaan. Tästä syystä hän menetti monta kannattajansa. Juudas M. jatkoi kuitenkin taisteluaan ym. seleukidihallitsijoita vastaan, teki jopa sopimuksen Rooman kanssa ja pyrki perustamaan itsenäisen juutalaisen valtion. Juudaan kuoltua taistelussa hänen veljensä Joonatan (Jonatan) ja Simon jatkoivat sotaa ja saivatkin seleukidit antamaan hasmoniveljeksille hieman periksi; he suostuivat joihinkin poliittisiin kompromisseihin.
      Nyt veljekset haalivat maassa itselleen sekä uskonnollisen että poliittisen vallan. Joonatan ylipuhui tai lahjoi seleukidit nimittämään hänet ylimmäiseksi papiksi ja Joonatanin kuoltua veli Simon nimitettiin paitsi ylimmäiseksi papiksi kuninkaaksi ja myös profeetaksi aina siihen aikaan asti ”kunnes nousee luotettava profeetta.”
      Simon Makkabeus jatkoi sotimista, kunnes hänen vävynsä Egyptin Ptolemaios murhasi hänet ja kaksi hänen poikaansa. Mutta tämä vallankaappausyritys epäonnistui. Simonin jäljelle jäänyttä poikaa Johannes Hyrkanosta, jolle pappeus siirtyi, varoitettiin, että hänetkin aiottiin tappaa. Hyrkanos reagoi heti ja vangitsi mahdolliset murhaajansa . Johannes Hyrkanoksen hallituskaudesta tuli hyvä ja hän ”onnistui hankkimaan Juudealle takaisin sen poliittisen itsenäisyyden ja aloittamaan laajentumisen moneen suuntaan”. Ja hän siirtyi isänsä tilalle k u n i n ka a k s i ja ylimmäiseksi papiksi ja profeetaksi. Teokratian kolmihallinto sulautui yhteen. Tämä tapahtui n 134 eKr. Nyt alkoi noin 80 vuoden hasmonien dynastian johtama itsenäisyys!
      Jeesus liike pyri samaa ja ei ole sattuma, ettäJeesuksen opetulapsissa oli monta maccbealaisjohtajien kanssa samannimisiä.
      Kirjoitus INRI ei ollut tuulesta temmattu.

    • Seppo

      Yli 60 vuoden ajan olen lukenut Qumranin tekstien antia mitä erilaisimmista julkaisuista. En siis ole riippuvainen vain jonkun teoksen tuomasta nformaatiosta.

      Koska olen elänyt osan aikaa Kamerunissa niin en ole paneutunut kaikkiin teoksiin, mitä on julkaistu. Aika ja voimat eivät myöskään riitä kaiken lukemiseen.

      Suosittelemasi kirja ei myöskään ollut niiden noin 70 teoksen joukossa, jotka kannoin kotiini viimeksi Åbo Academissa käyntini tuliaisina.

      En siis ota kantaa niihin kysymyksiin, mitä siinä on.

      Sen sijaan otan kantaa siihen, mitä sinä olet puheenvuoroissasi esittänyt. Totean että sinulla on paljon asiaa, jota tuot esille. Vaikutelmakseni kuitenkin jää, että että toisen temppelin kauden historiallinen kehityskulku ei ole kunnolla selkiintynyt Vapahtajamme elinajasta temppelin hävitykseen, vaan monen asiallisen yksityiskohdan perusteella teet lähteiden kompetenssin yli meneviä johtopäätöksiä, jotka leijuvat ilmassa. Näin tapahtumien aikahistoriallinen kehityskaari ei ole johdonmukainen vaan useampi anakronistinen juttu pääsee mukaan kokonaiskuvaa häiritsemään.

    • Matias,tietäånet varsin hyvin,että suomalainen Vanha testamentti päättyessän Malakiaan ja jättäessä maccbialaiskirjat pois aikaan saa sen, että sen ja Ut.n välille jää historiallinen aukko,jota ei juuri mukaan kirjallisuus kaikkialtaan korvaa. Eli:

      Vanhan testamentin punaisen langan alkupiste on ennustuksessa vaimon siemenestä, joka polkee käärmeen pään ja tätä tuhansia vuosia kattavaa lankaa voi seurata Malakiaan kirjan viimeiseen jakeeseen, joka lupaa profeetta Eliaan palaavan taivaasta käännyttämään langenneen Israelin jälleen isiensä puoleen, ettei kansaa tarvitsisi ’vihkiä tuhon omaksi’.
      Vt:n päätää siis mielikuva ihmiskuntaa uhkaavasta totaalisesta tuhosta.
      Ut: päättää Jeesuksen lupaus pelastaa uskovat tältä tuholta.
      Vanhan testamentin aikajanalla matkannut ja nykyisen Ut:n alkuun päässyt lukija joutuu kuitenkin hämmentyneenä pysähtymään, sillä Malakiaan kirjan jälkeinen maisema muuttuu äkkiä autioksi ja tyhjäksi. Missään ei ole mitään! Sillä kun tämä Vt.n viimeinen kirja Malakias ajoittuu 500-400 luvulle eKr., ei Israelin historiasta olisi satoihin vuosiin kirjoitettu juuri mitään. Vanhan testamentin ja nykyisen Uuden testamentin väliin jää siis kirjallinen tyhjiö, jonka 80 jKr. kirjoitetut IV makkabealaiskirjaa vain osin täyttävät. Ja monista raamatuista nekin on jätetty pois.
      Makkabealaiskirjat olisivat kuitenkin mitä tärkeimmät avaimet Uuden testamentin taustoittamiseksi ja ymmärtämiseksi. Sillä näiden kirjojen taltioima makkabelaisotina tunnettu juutalaisten kansanousu ja sen seurauksen saavutetun 80 vuoden itsenäisyys ja etenkin sen menettäminen olivat Uuden testamentin tapahtumien syy!

      Makkabealaisten johtama ko. kansanousu ja sitä seurannut hasmonien hallitsema makkabealaisaika olivat johdonmukainen seuraus Israelin vuosisatoja kokemista nöyryytyksistä, joilla kulloinenkin miehitysvalta oli valittua kansaa koetellut, sillä maa oli milloin egyptiläisten, filistealaisten, jebusilaisten, assurialaisten, babylonialaisten, persialaisten, kreikkalaisten, uudelleen egyptiläisten, sitten syyrialaisten, ja viimein roomalaisten miehittämä.
      Egyptin orjuus oli ollut vain alkusoittoa, sillä noin 1350 eKr. jebusilaiset valloittivat Urusalemin, johon Mooses oli kansan vain sata vuotta aiemmin johdattanut. Urusalem mainitaan egyptiläisessä Tel Amarna-kirjeessä; ja jo noin 40 vuoden kuluttua tämä sittemmin Jerusalemina tunnettu kaupunki menetettiin hellenistisille filistelaisille. Jebusilaiset hallitsivat sitten Urusalem-Jerusalemia noin 200 vuotta kunnes Daavid puolestaan voitti heidät ja mahdollisti kansallisen Israelin synnyn.
      Daavidin kuoltua tämän poika Salomon seurasi 965. eaa isäänsä Israelin kuninkaana. Tämän kuoleman jälkeen 922 eKr. Israelin jakautui Juudeaksi ja Israeliksi. Mutta jo 926 eKr. Jerusalemin miehittivät egyptiläiset, vaikkakin antoivat Davidin huoneen kukoistaa, mutta kun assurialaiset 701 eKr. voittivat puolestaan egyptiläiset, he alistivat myös Juudean, ja alkoivat verottaa sitä raskaasti.
      Totaalisesti Jerusalemin hävitti sitten Babylonian kuningas Nebukadnessar. Vuoisi oli 587 eKr. Kaikki juutalaiset joko tapettiin, ajettiin maanpakoon tai otettiin vangiksi.
      Israelin loppu tuli runsaan 400 vuotta perustamisensa jälkeen.
      Persian kuningas Kyyros valloitti 538 eKr Jerusalemin puolestaan babylonialaisilta ja salli juutalaisten palata oman maahansa. Serubbaabelin johdolla he jälleenrakensivat temppelin. Seurasi 200 vuotta rauhallisempaa aikaa kunnes v. 332 eaa Jerusalem valloitettiin jälleen kerran ja nyt asialla oli Aleksanteri Suuri. Aleksanterin valtio hajosi 301 eaa, ja Palestiinaa hallitsi nyt Ptolemaiosten Egypti .
      200 eaa Syyrialaiset seleukidit valloittivat Jerusalemin. Seleukidien kuningas Antiokhus IV Epifanes kielsi 169 eaa juutalaisuuden harjoittamisen. Juutalaiset makkabealaiset kapinoivat 167 eKr. Syyrialaiset valtasivat 134 eaa Jerusalemin, mutta Rooman armeijan päällikkö Pompeius valtasi 63 eaa sen.
      Näin noin 1200 vuoden aikana ’valittu kansa’ oli ollut alistettuna monelle eri kansalle. jebusilaisille, egyptiläisille, assurilaisille, persialaisille. babylonialaisille, syyrialaisille ja roomalaisille. Koska monet valloittajahallitsijat olivat kuitenkin sallineet heprealaisten säilyttää uskontonsa ja harjoittaa sitä, oli miehityksiä siedetty näinkin pitkään. Pompeijuksesta lähtien kansa janosi itsenäisyyttä takaisin ja odotti sen toteuttava Messiasta.

  2. Koska edellinen sananvaihto oSepon kanssa on venynyt niin pitkäksi, niin vastaan tässä uudessa alussa kohtaan 12.09.2023 16:20.

    1) Apokryfikirjat ovat osa meidän luterilaisten RAAMATTUA. Niiden pois jättäminen on reformoitujen ja heitä seuraavien oppia.
    Ruotsissa 1917 käännöksessä Apokryrien käännös oli myöhässä ja siksi ne vahvistettiin vasta 1921. Suomessa muu osa Vanhaa testamenttia hyväksyttiin 1933 ja Apokryfikirjat sekä Uusi testamentti 1938.

    Uusiin Raamattuihin ne ovat liittyneet luonnollisina osina.

    Jos olet seurannut blogejani, niin olet huomannut, että koko tämän kirkkovuoden olen kirjoittanu Apokryfitekstien pohjalta laadittuja tekstejä.

    2) Teologisessa tutkimuksessa Uuden testamentin eksegetiikkaa ei voi irrottaa mitenkään Apokryfien huomioon ottamisesta. Onhan Uuden testamentin teksteissä KOKO Vanha testamentti hyvinkin voimakkaasti esillä. Paljon enemmän kuin vähemmän asioihin paneutunut voisi edes aavistellakaan.

    Esimerkiksi Blogeissani olen sivuuttanut suurimman osan viittauksista niihin Uuden testamentin kohtiin, jotka jatkavat Apokryfitekstien käsittelyä seuraavien vuosikymmenien jälkeen. Vain siellä täällä olen niitä tuonut esiin, kun ne sopivasti vievät eteenpäin sitä näkökohtaa, jota haluan tuoda esille. Yleensähän sanottavaa olisi monin verroin enemmän kuin on soveliasta ahtaa yhteen tekstiin.

  3. Seppo

    3) Kirjoitat pitkän historiikin. Paljon olet saanut siihen asiaa. Jos lähtisin täsmentämään tai monipuolisemmin selostamaan muutamia kohtia, niin tämä Tuomaan blogi ryöstäytyisi sivuraiteille.

    Onhan tämän blogin varsinainen tähtäyspiste Krakovan kokouksen esittely.

    Joten lopetan tämän poikkeaman keskustelun päälinjasta tähän.

    Joten Seppo: Keep on reading! Never give up!

Missioblogi
Missioblogihttps://felm.suomenlahetysseura.fi/
Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa. Tuoreimman Missioblogin on kirjoittanut Suomen Lähetysseuran yhteisöasiantuntija Mikko Pyhtilä.

Luterilaisen lähetyksen historiassa vallitseva tuulensuunta oli pitkään melko vakiintunut. Lännestä ja pohjoisesta lähetettiin ja lähdettiin itään ja etelään. Viestejä on kulkeutunut toki myös pohjoiseen, mutta pääosin olemme vieneet meidän näköistämme kirkkoa globaaliin etelään. Suunta on ollut historiallisesti ymmärrettävä ja varmasti monessa mielessä Jumalan johdattama. Lahjaksi olemme saaneet myös oman kirkkomme, ja siitä meillä on ollut annettavaa.

Mutta olemmeko muistaneet aina sen, mistä Jumalan missio nousee eli kolminaisuuden, Jumalan persoonien tasavertaisesta yhteydestä ja vuorovaikutuksesta?

Tehtäväni Suomen Lähetysseurassa on katsoa yhteistyökirkkojen kanssa tehtävän yhteistyömme suuntaa ja sen hedelmiä. Myös oppiminen on keskiössä: mitä voimme oppia globaalin etelän kirkkojen elämästä ja yhteistyöstämme eri kirkkojen kanssa.

Kun katson meidän länsimaista lähetyksen historiaa, mieleeni nousee hiukan provosoiva kysymys: olemmeko olleet liian yksipuolisia ja seuranneet liiaksi omaa ääntämme ja omaa tapaamme olla kirkko. Onko yhteisessä tavassamme toimia ollut piilossa olevia valtarakenteita ja ajattelumalleja, jotka eivät todellisuudessa ole ajaneet globaalin etelän etua?

Avoin ja rehellinen dialogi

Kansainvälisissä lähetys- ja kehitysjärjestöissä on viime vuosina virinnyt keskustelu dekolonisaatiosta. Suomen Lähetysseurassa laajempi keskustelu on tänä vuonna aloitettu, ja ensi tammikuussa missiologinen symposiumi pureutuu tämän aiheen käsittelyyn. Dekolonisaatiokeskustelun ytimessä on tarkastella ja purkaa globaalia epätasa-arvoa ylläpitäviä toimintatapoja, ajattelumalleja ja toimintakulttuuria, jotka nousevat kolonialismin kyseenalaisesta perinteestä. Kansainvälisen yhteistyön rakenteissa on tunnistettu eri ulottuvuuksia, jotka vaativat avointa ja itsekriittistä tarkastelua.

Kyse on ennen kaikkea taloudellisen vallan mukaan tuomasta asetelmasta, mutta piiloon ei saisi jäädä myöskään osaamiseen ja hierarkioihin liittyvät valta-asetelmat. Ajattelunmuutosta tarvitaan sekä meissä että globaalin etelän toimijoissa. Ajattelumme rakenteissa saattaa olla puolin ja toisin vinoutumia, jotka ruokkivat edelleen epätasa-arvoa. Esimerkkinä niin sanottu sisäistetty kolonialismi, joka voi kätkeä sisäänsä alemmuudentuntoa ja vääränlaista suhtautumista lähetyksen ”äitikirkkoihin”. Vaikka rahalla emme enää saisi tilaa tai ääntämme kuuluviin, valkoihoisten etuoikeudet istuvat valitettavan tiukassa yhä tämän päivän maailmassa.

Keskiössä on oltava avoin ja rehellinen dialogi toisen osapuolen kanssa. Näissä keskusteluissa heidän äänensä on oltava vahvempi, meidän hiljaisempi. Meidän länsimaisten rooli on tänään ennen kaikkea kuuntelijan rooli. Ajattelen näin siitäkin syystä, sillä Jumala puhuu heikoissa ja hiljaisissa, ei vahvoissa ja itsetietoisissa.

Vain yksi Kristuksen kirkko

Kuunteleminen ei jätä meitä kuitenkaan passiiviseksi. On aktiivisen kuuntelu aika, joka edellyttää toisen ajatusten ja toiminnan kunnioitusta, paikallisen toimijuuden tunnustamista ja yhdessä oppimista. Tässä yksi keskeinen foorumi on nyt syyskuussa pidettävä Luterilaisen maailmanliiton 13. yleiskokous Puolan Krakovassa, joka kokoaa yhteen globaalin luterilaisen kommuuniomme.

Mikä on tulevaisuudessa suomalaisten rooli Jumalan globaalissa missiossa, mitä annettavaa meillä on ja mihin meitä tarvitaan? Kuuntelu, kohtaaminen ja vuorovaikutus avaavat meille myös oman tehtävämme Jumalan missiossa. Sen voimme löytää vain katsomalla kokonaisuutta, johon itsekin kuulumme, ja käydessämme avointa ja kunnioittavaa keskustelua toisten tasa-arvoisten jäsenten väillä. Yksikään jäsen ei ole toista suurempi tai tärkeämpi, sillä Jumala ei tee eroa pohjoisen ja etelän, idän ja lännen kirkkojen välillä. On vain yksi Kristuksen kirkko.

Tuomas Meurman, Kirkko ja teologia ohjelma-asiantuntija

Tuomas Meurman.