Kauppakunnostus on käsite, jonka tarvetta viimeisten virkavuosieni aikana erityisesti valmisteluryhmiin kuuluneet luottamushenkilöt, kirkkopolitiikan, kunnallispolitiikan ja valtakunnanpolitiikan konkarit, terottivat meidän ”putkivirkamiesten” mieleen. Aluksi kauppakunnostus tuntui ehkä nokkelaltakin termiltä, mutta ajan kuluessa opin kavahtamaan sen viljelyä ja sen takana ollutta eetosta sekä sen konkreettisten ilmenemismuotojen sumeutta.
Kauppakunnostuksella tarkoitetaan mietintöjen ja ehdotusten laatimista – erityisesti viimeistelemistä – sillä tavoin, että päättäjät näkisivät mahdollisimman selkeästi esitysten myönteiset vaikutukset. Positiivisimmillaan kauppakunnostuksella tarkoitetaan sitä, että esityksiin ei sisällytetä sellaisia asioita, jotka ovat pääasiaan suhteutettuina pikkuasioita, mutta saattavat eksyttää päättäjän tarkastelemaan vain puita metsän sijasta. Negatiivisimmillaan kauppakunnostus tarkoittaa sitä, että päätettävän asian koko sisältö ja kaikki vaikutukset eivät ilmene perustelutekstissä. Joissain tapauksissa se johtaa myös siihen, että valmistelun ulkopuolelle ja siten päättäjän tavoittamattomiin jätetään tärkeitä asiallisesti asiakokonaisuuteen kuuluvia asioita.
Kun 38 vuotta sitten tulin nuorena juristina kirkon keskushallinnon palvelukseen, elettiin kirkon valmisteluelimissä eräänlaista ”tuomarien aikaa”. Työryhmissä, valiokunnissa ja päätöksentekoelimissä oli keskeisissä tehtävissä korkeimman oikeuden, korkeimman hallinto-oikeuden ja hovioikeuksien jäseniä sekä oikeustieteen professoreja. Näiden eminenssien kuunteluoppilaana sain seurata, miten perustelujen kautta päädyttiin ehdotuksiin. Omalta osaltani tuomioistuinharjoittelu – kuten kaikkien auskultoineiden juristien kohdalla – ja KHO:n tiedotussihteerin työ tutustutti välttämättömyyden pakosta maailmaan, jossa päätökset oli perusteltava ja myös erilaiset ja myös erilaiseen johtopäätökseen viittaavat seikat oli kirjoitettava näkyviin ja perusteltava. Oikeusturva vaati sitä. Samaa perua on ohje, että esittelijän tulee selvittää ja saattaa päättäjän tietoon kaikki asian ratkaisuun mahdollisesti vaikuttavat tosiseikat.
Tuo ”tuomarien aika” on jo historiaa eikä se tietysti kaikilta osin ollut kirkon hallinnon kehittymisen kulta-aikaa eikä asioita vauhdikkaimmin eteenpäin vievääkään aina. Viimeisten virkavuosieni aikana huomasin tuota aika kuitenkin ajoittain kaipaavani. Mietinnöt ja esitykset ovat kehittyneet rakenteellisesti ja perustelut ovat paikoin laajempia ja ainakin monisanaisempia kuin ennen. Päättäjän soisi aina tarkasti tutkivan ja arvioivan sille tuodut esitykset. Eli onko todella niin, että lopputulema on looginen seuraus esitetyistä perusteluista, vai onko niin, että esitetyt perustelut ovat pikemminkin looginen seuraus etukäteen valitusta lopputulemasta ja ettei olisi menetelty niin kuin tarinassa viipurilaisesta valtioneuvoksesta ja hänen avustajastaan: ”Mie päätän, keksi sie perustelut”.
Nyt on kyllä niin salaviisas blogi ettei kannata sanoa muuta kuin että enkös minä sanonut.
Viestinnän kannalta ja myös päätöksen teon kannalta tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä. Voisiko esittelyissä pyrkiä myös tiiviyteen, jopa ”kustannustehokkuuteen”. Pitkien sepustusten kirjoittamiseen menee aikaa ja harva jaksaa niitä lukea. Toisaalta kaikki tarpeelliset asiat pitäisi olla esillä. Ripeyttä, joustavuutta ja oikealla tavalla ymmärrettyä tehoa pitäisi saada kaikkiaan hallintoon.
Kiitos Risto tästä ja edellisistä blogeista. Ne ovat olleet niin hyviä, että kannattaisi tulostaa ja kehystää työhuoneiden seinille sinne suojelusenkelitaulujen väleihin.
”Kauppakunnostus” lienee käsitteenä jotain sukua asioiden myymiselle, sekä sisäiselle että ulkoiselle. Kirkossa tietysti haluamme uskoa, että hyvät ideat ja oikeat asiat tulevat ja toteutuvat ihan ”myymättä” ja ”markkinoimatta”.