Asioiden suoraan sanominen ja kuuleminen tekevät kipeää. Ensin totuuden kuulevalle, ja usein myös sen sanoneelle. Totuusyhteisöissä, kuten kirkoissa, toden puhumista on pidetty hyveenä, mutta mitä lähempänä totuutta ollaan, sitä kipeämpää sen kuuleminen on.
Yhteiskunnat ovat aina luoneet mekanismeja, joilla kipeää tekevää totuutta voi pehmentää.
Paras totuuden suodattaja on perinteisesti ollut taide. Parhaiten aikaa kestävät ne taiteen muodot, jotka hipaisevat kipeän läheltä. Tässä ovat onnistuneet hyvin myös popin ja rockin legendat, joiden mestariteoksissa kritiikki elämän ajoittaista armottomuutta kohtaan kaikuu koskettavan kauniina. Ensimmäisenä yli viisikymppisen mieleen tulevat Leonard Cohenin ”Suzanne”, Bob Dylanin ”Like a Rolling Stone” ja Metallican ”Nothing Else Matters”.
Elämäntotuuksista kertova hyvä taide koskettaa silloin, kun se ei julista itsestäänselvyyksiä. Tässä ehkä yksi syy siihen, miksi ortodoksit eivät kaipaa gospelia. Se puhuttelee yhtä paljon kuin huono iskelmä.
Kritiikki voidaan ulkoistaa myös muille kuin taiteilijoille. Tästä onkin tullut hyvä bisnes. Kun asioita ei voida myöntää rehellisesti itse, siirretään totuuden sanominen konsulteille. Arvoanalyysien, muutosjohtamisen, operatiivisuuden, strategian, verkostoitumisen, vuorovaikutteiden ja ydinosaamisen kuunteleminen ulkopuoliselta on helpompaa kuin kipeä itsetutkistelu.
Ei ole ihme, että kirkot ja seurakunnat ovat niitä yhteisöjä, joissa ulkopuolisten konsulttien palveluja ostetaan eniten. Konsultit kertovat itsekritiikin kauniisti ja määräävät kalliit lääkkeet. Sitten kaikki on hyvin.
Mutta kipeän totuuden kaipuu jää.
Ne ostaa konsultteja joilla on siihen RAHAA!
KOnsultointi on samaa kuin lottoaminenkin.
Lisävero höynäytettäville.
Jyrki Härkönen :”Asioiden suoraan sanominen ja kuuleminen tekevät kipeää.”
Totta. Kun ensimmäisen kerran menin uuden Valamon täpötäyteen kesäkirkkoon 18-vuotiaana aloin itkeä, kun tunsin kuin olisin tullut kotiin. Tuolloin en tiennyt Sortavalassa olleesta ortodoksisukuhaarastani. Jotenkin vain tuon sukuhaaran isoäitini, joka koskaan ei uskaltanut kertoa v.1918 Suomenlinnan vankileirin seurauksena nälkään kuolleen ortodoksi-isänsä kodista, oli iltarukouksissaan ja muissa karjalaisissa tavoissaan tehnyt ortodoksiperinteen ”kodiksi”.
”Kunnia olkoon pyhälle, yksiolennolliselle, eläväksitekevälle ja jakaantumattomalle Kolminaisuudelle alati, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen” riippumatta siitä missä nyt olen. Kiitos ortodoksikirkolle ja siellä oleville ystäville. Ehkä me vielä joskus muistelemme yhdessä, kuinka rakensimme tšasounan Iitin Kausalaan tai vierailimme pienen Volodarskin kylän Pyhän Andreas Kreetalaisen hoitokodissa viemässä heille avustustarvikkeita. Olen ylpeä siitä, että sain ommella tšasounan rukouspöydälle aidon pellavaliinan. Ja siitäkin, että omistan Valamon luostarin alttarissa siunatun rukoussormuksen, johon on kaiverrettu kreikankielellä Jeesuksen rukous.
Ensimmäisenä yli viisikymppisen mieleen tulevat Leonard Cohenin ”Suzanne”, Bob Dylanin ”Like a Rolling Stone” ja Metallican ”Nothing Else Matters”.
Noin kuuskymmpisen ”minun” mieleen näistä ei tullut mitään säväytystä. Siunasin juuri erään noin ikäisesi muusikon. Kappelissa ystäväryhmä esitti ”White snakes”, en ole nähnyt kirjoitettuna. Se kosketti monia – en tiennyt siitä mitään.
Musiikki on Sinun ikäpolvellesi ”todellisuus” jota minä en jaa, mutta jota kadehdin ja ihmettelen.
antero virtanen :”Musiikki on Sinun ikäpolvellesi ”todellisuus” jota minä en jaa”
Joo, mutta eikö jotenkin kuitenkin vaikka tätä kautta:
https://www.youtube.com/watch?v=oT57tjz9py8
Noin 65-vuotiaana on minun taas sanottava, että kaikki Jyrkin mainitsemat kappaleet koskettavat edelleen kuten silloin aikoinaankin, varsinkin Cohen. Ja kelpaa se Tuulan Hollieskin. Kyllä musiikki on minunkin ikäpolveni ”totuus”.
Mitä kadonnutta sukupolvea Antero sitten mahtaa edustaa? No, Jyrki antakoon hänelle anteeksi, koska hän ei selvästikään tiedä mistä puhuu.