Yksi menneen kesän kohokohtia minulle oli matka Puolaan. Matkustin sinne yhdessä holokaustin ajan eläneen naisen ja hänen perheensä kanssa. Luottavaisina nämä ihmiset antoivat minun järjestää matkansa. Se on mielestäni todella suuri vastuu, kun aika on matkustaessa aina liian lyhyt, jolloin jotakin oleellista jää varmasti kokematta. Näimme kuitenkin asioita, joita otsikko kuvaa äärimmäisen hyvin. Kauneutta ja vihaa samassa paikassa.
Nimittäin Varsovassa ensimmäinen kohde oli sen eläintarha. Suomessa elokuva ”The Zookeeper’s Wife”(2017) ei jostakin kummallisesta syystä päässyt elokuvateattereihin, mutta suosittelen sitä lämpimästi. Varsovan eläintarha toisen maailmansodan aikana oli saksalaisen hallinnon alla, mutta se oli silti juutalaisten salainen piilopaikka. Eläintarhan johtaja Tri Jan Zabinski vaimonsa Antoninan kanssa saikin Jad Vashemin (Vainojen Museo) antaman maailman vanhurskaan arvonimen. Eläintarha on totta kai jo sinällään kaunis kohde, mutta sinne kannattaa varata opastettu kierros juuri Zabiskin perheen huvilaan, missä onnettomat juutalaiset olivat piilossa. Tarina on todella uskomaton.
Varsovassa tuo kaikkein suurin toisen maailmansodan aikainen juutalainen ghetto tuhoutui täysin, mutta ihmeellisesti juutalainen hautausmaa säilyi ja siellä voi nähdä monien hyvin tunnettujen kulttuurihahmojen hautoja. Katselimme gheton muistomerkin ja juutalaisen hautausmaan ohella niitä monia Varsovan kirkkoja, joissa hoidettiin Varsovan kapinan aikaan 1944 vastarinnan haavoittuneita. Saksalaiset tuhosivat näitä kirkkoja tarkoituksellisesti siten, että kryptoissa olleet hoitajat ja hoidettavat kuolivat kaikki maan alle. Saksalaisethan pelkäsivät omalla tavallaan puolalaisten sitkeyttä. Nyt, kun Chopin soi kauniisti metroasemalla ja koko tuhottu Vanha Kaupunki on jälleenrakennettu UNESCON kohteeksi, tuota henkeä täytyy ihailla.
Varsovasta matkustimme Krakovaan, missä mikään aika ei tunnu riittävän kaupungin monille nähtävyyksille. Juutalainen menneisyys on voimakkaasti läsnä heidän nyt niin muodikkaaksi muuttuneella asuinalueellaan. Itse ghetossa on mahdollista nähdä myös maailman vanhurskaaksi tunnustetun apteekkarin Tadeusz Pankiewiczin apteekki, joka toimi monin eri tavoin gheton juutalaisten auttajana. Tyhjät tuolit gheton aukiolla ovat muistutus menneestä. Vaikka Krakovassa järjestetään juutalaisia festivaaleja on tuo kulttuuri kuitenkin aidoimmassa muodossaan kuollut eikä sitä saa enää takaisin. Juutalaisten auttajat, joita olen maininnut, ovat oma lukunsa holokaustin saagassa. Heitä oli vain pieni osa yhteiskunnasta – puhummepa sitten Puolasta tai muista valtioista.
Matka Krakovasta Auschwitziin ei ole ajallisesti kovin pitkä, mutta se on raskas ja pituuttaan vaativampi. Olen käynyt paikassa jo monta kertaa. Silti huomasin taas, että sen aiheuttama vaikutus ei koskaan lakkaa.
Eräs siellä ollut selviytyjä Eliezer Ayalon ( joka jo nukkui pois) totesi minulle, että välillämme on kuitenkin suuri ero.
”Sinä et koskaan todella mene sinne sisälle ja minä en koskaan pääse sieltä pois.”
Kiitos blogistasi. Törmäsin nimeen Yad Vashem ja kiinnostuin siitä eli halusin vähän selvittää, mistä on kyse. Eri teitä sitten lopulta YouTubeen ja kyllähän asia karmeudessaan eli holokausti siellä ryöppyää silmille ja toki myös Yad Vashemin tekemä hieno työ. Paljon materiaalia löytyi, joka järkytti sydänjuuria myöten vaikka juutalaisten kansanmurhasta aikaisemmin tietoinen olinkin.
Vähän tuntuu siltä, että sitä karmeutta ei enää tarpeeksi muisteta, kun niin helposti jaamme ihmisiä teihin ja meihin. Ja onhan selvinnyt myös, että löytyy ihmisryhmiä, jotka holokaustin haluavat kieltää.
Tuolla Seurakuntalaisen sivuston puolella on nyt samaan aikaan sattumoisin kolme blogia, jotka myös aihetta käsittelevät tai läheltä sivuavat. On todella syytä lukea historiaa ja yrittää vakavasti muistaa, että se holokaustin jälkeinen globaali toteamus ”Ei koskaan enää” myös toteutuu vain, jos siitä me kaikki haluamme pitää kiinni.
Niin on, kiitos rohkaisun sanasta!