Entinen pääministeri ehdottaa elämäkertakirjassaan ”Antti Rinne – Koko tarina”, että islamilaisille seurakunnille annettaisiin luterilaisten ja ortodoksien tapaan oikeus kerätä veroa. Rinteen ehdotus on rohkea ja perusteltukin. Muslimeja on Suomessa jo enemmän kuin meitä ortodokseja.
Valtiouskontojen lisäämisen vasta-argumentti lähtee kyynisestä geopoliittisten taustojen ja realiteettien myöntämisestä. Suomen uskontorauhan on viimeiset 500 vuotta määrittänyt luterilainen kuningasvaltaisuus. Ortodoksit, islamilaiset tataarit ja juutalaiset ovat Venäjän autonomia-ajan perintönä osa cuius regio, eius religio -periaatetta.
Roomalaiskatoliset maat sijaitsevat kaukana Liettuassa ja Puolassa. Eurooppalaisen islamin historia tulee vastaan vasta Bulgariassa ja Bosniassa. Nykysuomalainen islam ei ole historiallinen uskonto tasavallassa. Se on rantautunut irakilaisten, somalien ja syyrialaisten mukana.
Käännynnäisyys on paljon muutakin kuin uskonnollinen valinta. Ranskalainen toimittaja Pierre Assouline todisti jo aikoja sitten pamfletissaan ”Les Nouveaux Convertis : enquête sur des chrétiens, des juifs et des musulmans pas comme les autres”, miten uskonnon vaihtaminen on inhimillinen seikkailu. Juutalaisuuteen käännyttiin laskelmoiden, islamiin vaihdettiin poliittisen heräämisen vuoksi.
Vaikka islam ja ortodoksisuuskin on menettänyt viime vuosikymmeninä etnisyyttään, kumpikaan niistä ei muutu suomalaiseksi uskonnoksi. Orientti ei lähde meistä kulumallakaan!
Antti Rinteen avaus perustuu uskoon, että valtiollistamalla islamin muslimit saataisiin mukaan sosiaalidemokraattisen ja suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Valtion budjettituen varjossa väijyy luterilaisten ja ortodoksisten veronmaksajien hyvin tuntema ongelma. Valtionapua eli kaivoon kannettua vettä hallinnoivat sellaiset henkilöt, joilla on – kirkkohallituksessa pitkän uran tehneen kollegan sanoin – liian usein ”professorin palkka mutta kappalaisen kompetenssi”.
Valtio varautuu uskontokartan pirstaloitumiseen. Antti Rinteen valinta on yhden valtiouskonnon kuihtumisen paikkaaminen nostamalla valtionavun piiriin uusi yhteisö. Toinen vaihtoehto olisi sekulaari valtio ja uskonnollisten yhteisöjen tukemisen lopettaminen.
Luterilaisuus ja ortodoksisuus ovat Suomessa jo niin etabloituneita, että niiden yhteiskunnalliset arvot voidaan opettaa kouluissa elämänkatsomustiedon osana. Uskontokasvatus on kotien ja seurakuntien tehtävä. Juutalaiset ja muslimit opettavat synagogissa ja moskeijoissa. Näin kuuluisi luterilaisten ja ortodoksienkin tehdä, eli hoitaa uskonnonopetus seurakunnissa.
Antti Rinteenkin ehdotuksen taustalla on lienee ajatus siitä, että muslimien veroeurot kerättäisiin opetusta varten. Islamilaista keskushallintoa, moskeijahallitusta, Rinnekään tuskin haluaa.
Oikeudenmukaista ja uskonnonvapautta kunnioittavaa olisi sellainen käytäntö, jossa kaikkien rekisteröityjen uskonnollisten yhteisöjen jäsenmaksut perittäisiin verotuksen yhteydessä.
Oikeidenmukainen olisi systeemi missä kaikki yhteisöt kantaisvat jäsenmaksunsa itse. Tietenkin.
Hyvä ehdotus. Mutta voisi tulevaisuudessa johtaa ao. yhteisöjen valtionohjaukseen (?).
Olen enemmän Seppo Heinolan kanssa samoilla linjoilla. Voisi tull aikamoinen sekamelska, jos kaikkien uskonnollisten ryhmien jäsenmaksuja kerättäisiin valtionverotuksen yhteydesä, niitähän on kohta melkoienn liuta.
Kaksi ja puoli, jos ei 2,7.n kertainen syntyvyys muslimeilla kantaväestöön nähden tarkoittaa heidän tulemistaan suureksi uskomisen harjoittajien asiaksi jo kolmessa kymmenessä vuodessa.
Samalla oma kirkkomme on jo joutunut viimein katsomaan itse asiaa etuoikeuksissaan jolloin pluralitusoituminen uskomisen asiassa muutenkin on hakenut uomansa henhengellisyyden erimuotoisissa ilmentymisissä väestössä jolloin kirkkoon kuuluminen kantaväestössä ei ole normaali.
Ruotsissa jäsenmaksujen tai verojen keruu on tapahtunut jo pitkän aikaan. Muslimit ovat hyvin sekalainen seurakunta jakaantuen moniin eri alaryhmiin. Ruotsissa eri suuntaukset ovat luoneet kattojärjestöjä tehdäkseen mahdolliseksi jäsenmaksujen keruun. Samalla on tehty mahdolliseksi tietty kontrolli heidän uskonharjoituksestaan .Tästä on seurannut pienten islamin seurakuntien järjestäytyminen. Seurakunnat ovat sitoutuneet kunnioittamaan maan lakeja ja auttavat jäseniään integroitumaan maahan ja sen tapoihin. Noin neljännes Ruotsissa asuvista muslimeista kokoontuu heidän seurakunnissaan . Eli , valtaosa heistä on täysin maallistuneita syntyvyys heidän perheissään vastaa kantaväestön syntyvyyttä.