Kun kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen väki palaa elokuussa takaisin sorvin ääreen, on edessä karmea todellisuus. Viidessä kuukaudessa on pidettävä yt-neuvottelut, kerrottava kehitysmaiden kumppaneille hankkeiden loppumisesta tai niiden merkittävästä pienentämisestä, ja monissa tapauksissa lopetettava vuosien työ maailman köyhien hyväksi.

”Kiitos” tästä kuuluu niille tahoille, jotka onnistuivat ajamaan arvostetun suomalaisen kehitysyhteistyön rahoituksen marginaaliin maailman köyhien kustannuksella. Hallitusohjelman esittämä katkaisu 43 % eli 300 miljoonan euron leikkaus näin lyhyessä ajassa on kohtuuton ja edesvastuuton. Kun pitkäjänteiset hankkeet ajetaan alas paniikissa niin siitä ei voi seurata mitään hyvää.

Ja onko kukaan päättäjistä miettinyt seurauksia? Tai edes välittänyt?

Isoimmat järjestöt tulevat selviämään, mutta hekään eivät ilman merkittäviä seurauksia toiminnalleen. Kehitysyhteistyön huippuammattilaisia tulee menettämään työpaikkansa, huipputyyppejä jotka ovat tehneet työtä vuosia motivoituneina. Heille on kertynyt vuosien kokemusta hankehallinnosta, kulttuureista ja kielitaitoa, ja he ovat varmistaneet varojen järkevän ohjaamiseen juuri oikeisiin kohteisiin.

Kauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka kirjoitti viestissään järjestöille että leikkaustenkin keskellä Suomen kehitysyhteistyön laadusta ja vaikuttavuudesta on pidettävä kiinni. Hän sanoi myös, ettei kyseessä ole arvovalinta vaan kysymys on pelkästään taloudesta.

Onko todella olemassa arvopohjatonta varojen käyttöä? Miten laadun ja vaikuttavuuden varmistaminen sitten onnistuu, jos sen toteuttamiseen resurssit ja tekijät häviävät?

Olen parin vuosikymmenen aikana tutustunut kymmeniin suomalaisiin järjestöihin. Järjestöt ovat täynnä työlleen antautuneita ihmisiä, joilla on vahvoja linkkejä kehitysmaihin ja aito halu vaikuttaa kehitysmaiden epätasa-arvoon. Virheitä on tehty, mutta aina on haluttu oppia niistä.

Kepan selvityksen mukaan suomalaisissa kehitysyhteistyöjärjestöissä tehdään vuosittain n. 90 000 tuntia vapaaehtoistöitä (50 henkilötyövuotta). Lisäksi järjestöt keräävät yksityisiltä henkilöiltä vuosittain n. 90 miljoonaa euroa lahjoituksia. Varainhankinta on merkittävää ja sitä tehdään järjestöjen toimintakyvyn äärirajoilla eikä nyt katkaistavia kehitysyhteistyövaroja pystytä millään paikkaamaan uusilla lahjoituksilla.

Samaisessa selvityksessä osoitetaan, että annettu valtion tuki lähes kaksinkertaistuu matkalla kehitysmaahan. Tuki oli 110 miljoonaa euroa, mutta järjestöt kanavoivat kehitysyhteistyöhön yli 200 miljoonaa euroa. Kaikilla järjestöillä ei ole varaa massiiviseen varainkeruuseen ja kilpailu lahjoittajista tulee olemaan jatkossa kovaa.

Kuka lopulta kantaa vastuun siitä, että järjestöjen pitkäjänteisen ja vaikuttavan työn tulokset voivat romahtaa samalla kun Suomi ajautuu marginaaliin kansainvälisessä vaikuttamisessa? Kuka enää jatkossa kuuntelee meitä kehitys- ja turvallisuuskysymyksissä, kun taloudellinen panoksemme maailman köyhien hyväksi ajetaan minimiin? Uskottavuutemme globaalina vaikuttajana on vaarassa hävitä saman tien.

Toivottavasti järjen ääni vielä voittaisi!