Kaksi katsetta

Eino Leinon Aurinkolaulua on siteerattu usein. ”Me synnyimme tänne vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta….” Kaikkinensa tuo runo on niin hieno. Nyt ajattelen ääneen tätä mestariteosta yhdestä näkökulmasta.

Nimittäin elämän alussa ja lopussa on paljon samaa. Se voi olla huutoa ja parkua, tuskaa. Mutta myös hiljaisuutta, rauhaa ja odottamista. Ensimmäinen parkaisu, viimeinen henkäys. Mieleeni on jäänyt kokeneen sairaalapapin sanat vaivalloisen kuolemaprosessin jälkeen: Tuolla tavalla tässä maailmassa kuollaan. Ja monien kokemuksen mukaan myös syntymä on toisinaan vaivalloista.

Niin paljon samaa. Muutama tovi sitten olin lyhyen ajan sisällä jollain lailla osallisena elämän alku- ja loppupäässä, joissa oli ainakin yksi yhdistävä asia. Se oli katse. Näin nuoren perheen, jossa molemmat vanhemmat katsoivat ihmetellen esikoistaan. Samalla tuo vauva etsi isänsä sylissä omalla katseellaan vanhempiaan, elämänsä tärkeimpiä ihmisiä. Kolmen ihmisen katse yhdisti ja pysäytti. Siinä hetkessä oli kaikki.

Eikä aikaakaan, kun kuulin tunnelmia elämän toisesta päästä. Ajan ja ikuisuuden taitekohdasta. Pitkän elämän päättyessä viimeinen hetki kuolevan ja hänen lähipiirinsä välillä oli ollut pitkä katse, johon sisältyi koko eletty elämä. Se katse jäi mieleen, antoi rauhan ja saatteli ihmisen Jumalan huomaan.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Onpa hienoa että Antti Kupiainen on viehättynyt tästä teosofisen maailmakuvaan perustuvasta Leinon todellakin ehkä hienoimmasta Suomessa koskaan kirjoitetusta huiekasta runosta,

    ote:

    ”Ei paha ole kenkään ihminen,
    vaan toinen on heikompi toista.
    Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
    vaikk’ ei aina esille loista.
    Kas, hymy jo puoli on hyvettä
    ja itkeä ei voi ilkeä;
    miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
    siellä lähell’ on Jumalakin.”

Kirjoittaja

Kupiainen Antti
Kupiainen Antti
Olen seurakuntapappi henkeen ja vereen, nyt pienen maalaisseurakunnan kirkkoherra itäisellä Uudellamaalla. Sydämeni on myös Virossa ja Saimaanmaalla. Olen kirkon uskollinen poika, joka rakastaa kirkkoaan, vaikkei se ihan täydellinen olekaan. Kukas meistä olisi?