Viittaan otsikolla TV2:n puolella alkaneeseen rikossarjaan, jonka keskuksena on pohjoissuomalainen kuvitteellinen lestadiolaiskunta. Itse katsoin Areenalta yhdeltä istumalta koko kuusiosaisen sarjan, jonka oikeudet on myyty yli 30 maahan. Sen käsikirjoitus on jo voittanut pohjoismaisen palkinnon Göteborgin elokuvajuhlilla. Käsikirjoituksen ovat laatineet Marja Aakko ja Mika Ronkainen. Tuottaja on Ilkka Matila. Sarjasta on kuvattu jo toinen kausi.

Miksi tartun asiaan, lisäksi kriittisesti? En itse ole lestadiolainen. Olen taiteen tutkija, esteetikko. Koin sarjan yksioikoisena sekä juoneltaan että kaavamaisen klisheisenä tematiikaltaan ja teeseiltään. Lestadiolaisista on viime vuosina kirjoitettu paljonkin kaunokirjallisuutta, myös autofiktiota. Tuntuu kuin rikossarja olisi lukaissut läpi kaikki suuntauksen negatiiviset ja sensaatiomaiset puolet ja koonnut ne askel askeleelta paljastuvaksi lestadiolaisuuden murskakritiikiksi. Juonen kulkua voisi luonnehtia varsin suoraviivaiseksi epäkohtien paljastusketjuksi, vaikka niiden taustalla ja pontimena onkin rikosjuoni. Se jää kuitenkin melkein itse paljastusten varjoon. Paljastukset ikäänkuin vievät pohjaa pois rikoksen aidolta rikollisuudelta.

Paljastusten painoarvoa kerronnassa lisää, että miespäähenkilönä oleva rikospoliisi on traumatisoitunut henkilökohtaisesti lestadiolaisuudesta synnyinkodissaan ja on entisessä kotikunnassaan paitsi ratkaisemassa rikosta myös prosessoimassa omia ongelmiaan homoseksuaalisuutensa ja parisuhteensa kanssa. Rinnalla toimii naispuolinen kollega Helsingissä, joka on elämäntavaltaan kaikkea muuta kuin lestadiolainen: juo, meikkaa, harrastaa aviotonta seksiä ja on epäonnistunut äiti. Kuin ihmeestä hänestä tulee tuki lestadiolaisuuden kaltoinkohtelemalle nuorelle tytölle. Hän opettaa, ettei kaikkea tarvitse antaa anteeksi. Vain aidon henkilökohtaisen anteeksipyynnön voi. Hän itse saa kokea sen tyttärensä kanssa.

Myös miespoliisi selkiytyy kriisiensä kanssa käytyään tunnepatoutumansa läpi: ei anna anteeksi lestadiolaiselle isälleen, mutta nöyrtyy pyytämään aanteeksi kumppaniltaan. Auvoinen lopputulema pyyhkii ylitse rikosdraaman merkityksen sellaisenaan. Siinä puolestaan lopputulemaksi jää armottomuus, kosto. Kapina lestadiolaista nöyryyttävää synnin tunnustusta (pakotettu, epätosi) ja synninpäästöä (seurakunnan vanhimmat) vastaan.  Kristilliseltä kannalta armon, armottommuden, synnin, syyllisyyden, vallankäytön ja kapinan teemat ovat kiinnostavia, mutta sarjassa vahvasti mustavalkoisesti kuvattuja.

Toki rikollisuutta löytyy sarjassa lestadiolaisen yhteisön ulkopuoleltakin mm. kunnan keplottelevasta kauppiaasta, tämän nuorisorikollisuuteen ja huumeisiin päätyneestä tyttärestä ja anarkistista, joka luo tarkoituksellista vihakulttuuria seudun maallisten nuorten piirissä. Pientä rikollisuutta on myös maahanmuttajalinjalla. Nämä jäävät kuitenkin melko pinnallisiksi ja klisheisiksi kuviksi, jotka poliisi saa kevyehkösti selvitetyksi - toisin kuin verisissä (ulkoisesti ja sisäisesti) lestadiolaisrikoksissa.

Sarjan  mustavalkoisuutta edustaa jaksojen alkukuvaus: lyyrisen herkkä, estetisoitu maalaismaisema rappiotilassa olevine esineineen. Kuvaus on kyllä taidokasta, mutta joskus liian viipyilevää ja osoittelevaakin: ristiinmenevät tiet toistuvasti, uima-altaan pohjakuviona risti jne.

Sarjaa on Katso-lehden mukaan (39/2020) kiitetty muun muassa lestadiolaisuuden käsittelystä. En tiedä, missä. On tietysti hyvä tuoda esiin epäkohtien kritiikkiä, mutta niiden yksipuolinen ja alleviivaava käsittely on kuitenkin kuin sensaationhakuinen karikatyyri.