Radion soittorasiakanavat tarjoavat harvoin rakentavaa ajateltavaa. Musiikki ja juontajien jutut ovat usein masentava havaintoesitys turhuuteen elämänsä tuhlaavasta kulttuuristamme. Joku aika sitten satuin kuitenkin kuulemaan bussissa musiikkikappaleen, jonka sanojen synkän kaipaava tunnelma jäi suorastaan vaivaamaan. Googlettamalla sain selville, että kyseessä oli minulle siihen asti tuntemattoman Jesse Kaikurannan ”Täällä vielä”. Sanat voi lukea kokonaisuudessaan täältä. Lainaan otteen alusta:
”Mä vielä täällä käyn / Sä tunnet aina sen / Kun outo lämpö olkapäätä koskettaa / Mä tuun sun uneesi / Sua katson hymyillen / Voi pieni lintunen / Et surra saa
Kai muistat kuinka kysyit / Minne kuolemassa joudutaan / Enkä mitään pystynyt mä kertomaan / Mä vielä täällä käyn / Sua vielä suojelen / Sen enempää mä en / Voi paljastaa
Kertosäe: Mutta ei ole mitään / Pelättävää / Vielä täällä vierelläs mä oon / Sua hylkää en / Mun pieni lintu / Vierelläs mä oon / Joko tiedät sen / Kun täältä lähdetään / Henget jäävät elämään / Vielä täällä vierelläs mä oon
Mä lieden sammutan / Ja oven lukitsen / Oot vielä yhtä holtiton kuin ennenkin / Sun pankkikorttisi / Ja pyörän avaimen / Taas kerran nostelen Sun taskuihin”
Kappale kertoo mielestäni postmodernin ihmisen tuskasta kaiken suhteellisuuden ja siten perimmäisen merkityksettömyyden edessä. Kieltäessään Jumalan ihminen kieltää myös itsensä, oman elämänsä arvon. Hänestä tulee mitätöntäkin mitättömämpi bakteeri kylmän, välinpitämättömän Kaikkeuden yhdellä pölyhiukkasplaneetalla. Elämän on, kuten Bertrand Russel totesi, rakennettava siis ”järkkymättömän epätoivon lujalle perustalle”. Sen ainoa tarkoitus on yrittää viihdyttää itseään vähän aikaa ja sitten hävitä hyytävään tyhjyyteen.
Intuitiomme pohjalta emme voi kuitenkaan hyväksyä tätä. Koemme vahvasti, että me ja meidän rakkaamme olemme jotain enemmän. Toivo ikuisesta elämästä tarkoittaa juuri tätä: Toivoa siitä, että meidän elämällämme on todellinen, absoluuttinen arvo, että olemme todella rakastamisen arvoisia, että totuus, rakkaus ja hyvyys ovat todella olemassa.
Tämän kipeän, valtavan kysymyksen Kaikurannan kappaleen sanat ilmaisevat riipaisevan osuvasti. Siihen tarjottu vastaus riipaisee myös, mutta enemmänkin ohuudellaan ja riittämättömyydellään: Kuolleen läheisen henki, jonka läsnäolon joskus aistii outona lämpönä ja joka huolehtii lieden sammuttamisesta, pankkikortista ja pyörän avaimista. On surullisuudessaan koomista, jos länsimainen kulttuuripiiri vaihtaa kristinuskon tarjoamat vastaukset tällaiseen.
Parempaa olisi nimittäin tarjolla: Hyvin perusteltu toivo siitä, että aika, paikka ja aine eivät ole nyhjäisseet itseään tyhjästä vaan että niiden takana on niistä riippumaton Alkusyy eli Jumala. Tällä kaikella on siis Syy ja Merkitys, on jotain Pysyvää ja Varmaa, joka takaa myös meidän elämällemme pysyvän arvon.
Eikä siinä kaikki: Kaikkeuden Alkusyy on niin ääretön ja toisenlainen kuin me, että hän pystyy rakastamaan täydellisesti, puhtaasti ja äärettömästi myös meitä mitättömiä bakteereita. Oikeastaan hän on Rakkaus itse. Tästä kertovat kristinuskon julistamat Jumalan inkarnaatio, risti, ylösnousemus ja tulevan maailman elämä.
Mielestäni tämä kristinuskon ydinsanoma on kiteytetty kaikkein kirkkaimmin vanhoillislestadiolaisuuden tavassa ymmärtää evankeliumi ennen kaikkea anteeksiantamuksen julistukseksi. Jopa Miikka Ruokanen kirjassaan ”Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus” (1980) heltyy hiukan analysoidessaan vanhoillislestadiolaista evankeliumin julistusta, vaikka kirja muuten onkin SRK:n opetuksen ja käytänteiden hyvin kriittistä tarkastelua:
”Vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden julistuksessa evankeliumi on kiteytynyt selkeäksi, kirkkaaksi ja kaikille ymmärrettäväksi julistukseksi syntien anteeksiantamuksesta. Siinä ei evankeliumin ymmärtämiseen sekoiteta minkäänlaista ihmisen valmistautumista vastaanottamaan hyvä sanoma. Evankeliumiin ei myöskään tule minkäänlaista Jumalan ihmiselle antaman tehtävän asteittaisen edistymisen tai odottamisen aspektia silloin kun evankeliumi ymmärretään tässä ja nyt vastaanotettavaksi kaikkien syntien absoluutioksi. Synninpäästön sanassa evankeliumi on toimiva ja ihmisen todellisuuteen murtautuva voima.–
Evankeliumin armoluonnetta ilmentää juuri evankeliumin toimivuus: Kun Jumala kohtaa ihmisen absoluution sanassa, hän myös toteuttaa kaikkien syntien anteeksiantamuksen juuri sillä hetkellä. Ihmisen hyväksi luetaan Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa, missä absoluution sana julistetaan. Evankeliumi ei ole ’esitelmää Jeesuksesta ja Jumalan armosta, vaan se antaa sen armon, tekee ihmisen osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta’. Lestadiolaisen saarnan voima on siinä, että jokaisen saarnan keskeinen skopus ja huipennus on syntien anteeksiantamuksen julistuksen nykyistyminen kuulijoiden eteen.
Evankeliumin armoluonnetta kuvastaa myös se perusajatus, että päästönsanaa julistetaan ihmisen ulkopuolelta, ’Jumalan valtakunnasta’. ’Jumalan valtakunnalla’ on Jumalan läsnäolon inkarnoitumana ja täysivaltaisena edustajana maan päällä valtuutus käyttää ’Pyhän Hengen virkaa’ ihmisten vapauttamiseksi syntien alta.” (s. 83-84)
Uskon, että jokaisella ihmisellä on sisimpänsä pohjassa ymmärrys siitä, että on olemassa absoluuttinen totuus. Uskon jokaisen myös pohjimmiltaan ymmärtävän, ettei hän täytä tämän totuuden mittaa ja näin kestä sen edessä. Jos näin, kuolemanpelonkin takana on pohjimmiltaan tämän (ansaitun) syyllisyyden tuoma pelko.
Tällöin Kristus ihmiseksi tulleena Jumalan Rakkautena on ymmärrettävä ennen kaikkea Anteeksiantajaksi, joka ”kärsii rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha”. Kristuksen tunteminen ja häneen uskominen on ennen muuta syntien anteeksi uskomista eli luottamusta tähän anteeksiantamukseen ja sen omistamista omalle kohdalleen. Evankeliumi on puolestaan kirkkaimmillaan sanomaa kaikkien syntien täydellisestä anteeksiantamuksesta, joka on tarjolla jokaiselle joka hetki. Vanhoillislestadiolaisessa evankeliumin julistuksessa armo pyritään laskemaan ”niin matalalle”, että jokainen kaipaava varmasti saa osansa.
Syntien anteeksi uskominen ei ole yhtä kuin ripittäytyminen ja synninpäästön kuuleminen. Uskon tätä kirjoittaessanikin Kristukseen, joka on persoonana itse syntien anteeksiantamus. Ripissä kuulen kuitenkin syntiin langettuani vakuutuksen ja todistuksen siitä, että Jumalan armo todella riittää myös minulle. Ilman sitä en pitemmän päälle jaksaisi uskoa.
Niille, jotka ihmettelevät, mikä vanhoillislestadiolaisuutta oikein pitää kasassa, vastaan siis näin: Jumalan sanan valtuutuksella ja Pyhän Hengen voimalla julistettu täydellinen anteeksiantamus, joka tuo omantunnon rauhan ja toivon jopa kuolemanpelkoon. Ei se tietenkään, ainakaan täysin, vapauta kuolemanpelosta, mutta tuo kuitenkin sen keskelle toivon. Vanhoillislestadiolaisuus on siis ytimeltään äärimmäisen armollinen kristillisyyden muoto, vaikkei sitä ehkä nykyisen julkisuuskuvan perusteella uskoisi. Ja nimenomaan tämä on se koko jutun ydin ja helmi, ainakin minulle.
No, aloitimme Jesse Kaikurannan laulusta ja päätämme lauluihin, koska yksi laulu kykenee usein kertomaan enemmän kuin 100 blogipostausta. Vastapainoksi Kaikurannalle siis Siionin lauluja. Mielestäni vanhoillislestadiolaisuuden anteeksiantamus-keskeistä spiritualiteettia valottavat parhaiten Siionin laulut 144 ja 189. Ja sitä, millaisen näkymän se avaa suhteessa kuoleman jälkeiseen, Siionin laulut 147 ja 329.
Näin se oli Jorma laajemminkin. Mietin tuota omaa taustaa ero oli selkeä uskon ja maailman välillä, mutta pyrkimys oli tulla toimeen kaikkien kanssa. En voi väittää kuitenkaan, että ihmisiä olisi eritelty sen takia minun kotonani, ihan päinvastoin. Mutta uskon asiat oli esillä oli tulijat sitten ketä tahansa. Se oli luonnollinen tila minun lapsuudessani.
Tämän palstan ja blogimetsänkin merkittävä raaka-aine nousee siitä, ettei ymmärretä tuota eroa maailmaan.
Tiedän aivan hyvin, että sekin raja on ja sen tuleekin olla tietyllä tavalla veteen piirretty viiva.
Vaikuttaa ainakin meikämannesta siltä, että television luoma maailmanlaajuinen (lue: amerikkalainen) ylikulttuuri omine rentoine tapoineen tappaa pikkuhiljaa kaiken muun, sen mukana myös kaiken ymmärryksen niitä kohtaan, jotka ovat elämässään ja hengellisyydessään erilaisia.
Onhan se nyt posketonta, että joku ei tahdo kodissaan esittää tai pitää luonnollisena elämäntyylinä, sanotaan vaikka sinkkuelämää…. New Yorkissa.
Muistan eräässä ruotsalaisessa pikajunassa kerran, tuli puhe kokouksiin menosta, että on oma yhteisö, jonka julistajia ollaan menossa kuuntelemaan. ”Eikö se ole epädemokraattista, eristäytyä noin, jatkui kysymys”. No, me olemme jo näissä lukeneet, ettei suvaitsevaisuus ole lisääntynyt lainkaan, itseasiassa suvaitsevaisuuden työntövoima on ajamassa suvaitsemattomasati marginaaliin.
”Ei suvaitsevaisuus ole lisääntynyt lainkaan, itseasiassa suvaitsevaisuuden työntövoima on ajamassa suvaitsemattomat marginaaliin.” En tiedä, ymmärsinkö tämän ihan oikein. Muistin kuitenkin ajatuksen, että moniarvoisuus on luonut ’arvojen miinakentän’, missä milloin tahansa voi tulla ltietämättään loukanneeksi jonkun vakaumusta vastaan. Avoimuuden sijasta onkin arka vaikeneminen lisääntynyt.
Sitäkin tulin miettineeksi tätä lukiessani, mikä vivahde-ero on suvaitsevaisuudellä ja sallivuudella. Minusta edellinen liittyy erilaisuuteen ja jälkimmäinen vääryyksiin. Toistemme erilaisuuden ja erimielisyydenkin suvaitseminen ei saisi johtaa pahuuden sallimiseen.
Katsoin taas tuolta kielitoimiston sanakirjasta nykykielen merkitys tämän suvaitsevuus sana kohdalla. Se tarkoittaa suvaitsevuuteen kasvattamista. Vastaavasti suvaitsevan merkitys voi olla sama kuin salliva, mutta se voi merkitä myös avarakatseista. Mutta yleiskielessä monta kertaa mietin, että se suvaitsevuus ei oikeastaan tarkoita mitään tai ei sillä ainakaan ole kiinteää merkitystä. Useimmiten sana löytyy jostain vaatimuksesta.
Itse olenkin ihmetellyt sellaisen kristillisen määreen puuttumista, joka antaa toiselle tilaa kasvaa ja tehdä ratkaisunsa Jumalan edessä. Tällä en nyt viittaa vl-ihmisiin vaan yleisempää ilmapiiriä, joka välittyy. Suomien lakien valossa sitä ei voi keneltäkään riistää, mutta kirkollisessa keskustelussa en ole tätä havainnut.
En nyt yhtään tiedä mihin tämä viesti tulee.
Mielenkiintoista keskustelua, tosin ehkä turhan tiukkasanaista. Sanat kannattaa yrittää asetella niin, että niistä välittyy kunnioitus kanssakeskustelijaa kohtaan vaikka eri mieltä ollaankin.
Ns. ”höpösynneistä”: Kuten Kari-Matti, Jorma ja Eija ovat jo tuoneet ilmi, maailmasta erottautuminen ei ole historia huomioon ottaen mikään vl-liikkeen erikoisuus.
Päinvastoin: Se on aina kuulunut olennaisena osana kristilliseen uuden elämän etiikkaan. Tutkikaa Raamattua, kirkkoisiä, keskiajan mystikkoja, englantilaisia puritaaneja, pietismin isiä, vanhaa herrnhutilaisuutta, vapaiden suuntien historiaa, Laestadiusta, Raattamaata, vanhaa herännäisyyttä tai muita suomalaisia herätysliikkeitä, Suomen ev-lut. kirkkoa 1950-luvulle asti. Kaikilla on selvää, että kristityn tulee hylätä langennut maailma ja elää eri tavoin kuin se elää. Erottautuminen tarkoittaa konkreettista erilaisuutta harrastuksissa, puheissa, vaatetuksessa, tavoissa jne.
Toki maailmallisuuden välttäminen voi pahimmillaan rappeutua farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Oikein ymmärrettynä se on kuitenkin välttämätön osa aitoa sydämen uskoa. Kristitty ei voi olla sen maailman ystävä, joka hylkäsi ja ristiinnaulitsi hänen Parhaan Ystävänsä. Tämä ei tarkoita lupaa hengelliseen ylpeyteen vaan: ”Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.” (Jaak.1:27)
Martille: Syntien anteeksiantamus on evankeliumin ja armon YDIN, muttei kuitenkaan vain sitä. Kyllä vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että evankeliumi johtaa ja armo opettaa toteuttamaan myös reaalista vanhurskautta eli oikeamielisyyttä. Minullekin opetettiin jo kotona, että uskovaisen tulee olla rehellinen, kohdella hyvin kaikkia ihmisiä, puolustaa kiusattuja jne.
Koska emme kuitenkaan koskaan tule reaalisessa vanhurskaudessa täydellisiksi, voimme pelastua vain anteeksiantamuksen eli Kristuksen sijaiskärsimyksen ja lahjavanhurskauden varassa.
Heinolle: En asettelisi vastakkain syntien anteeksi uskomista ja Kristukseen uskomista. Kristukseen, syntien Sovittajaan, uskominen on ytimeltään nimenomaan syntien anteeksi uskomista. Kun uskon Kristukseen, uskon anteeksiantamukseen.
Sen tueksi, että pelastavan evankeliumin julistamiseen tarvitaan ihmisessä asuva Pyhä Henki, löytyy mielestäni runsaasti Raamattua.
Pari esimerkkiä:
”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8)
”…mikä nyt on teille julistettu niiden kautta, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat teille evankeliumia julistaneet…” (1. Piet.1:12)
Ei tarvitse mennä kauas ajassa taaksepäin, kun tämä oli lähes tulkoon Suomen ev-lut. kirkonkin virallinen kanta. Nimittäin myös vaikkapa körttipatriarkka Vilhelmi Malmivaara ja legendaarinen dogmatiikan professori Osmo Tiililä edellyttivät synninpäästön julistajalta Pyhää Henkeä. Todennäköisesti myös Suomen kirkkoa 1900-luvun alun molemmin puolin vuosikymmenet johtanut arkkipiispa Gustaf Johansson.
Joona Korteniemi: ”Heinolle: En asettelisi vastakkain syntien anteeksi uskomista ja Kristukseen uskomista. Kristukseen, syntien Sovittajaan, uskominen on ytimeltään nimenomaan syntien anteeksi uskomista. Kun uskon Kristukseen, uskon anteeksiantamukseen.”
Uskon, että sinun on hyvin vaikea käsittää tätä asiaa, sitä, että jos saarnataan Kristuksesta ja uskosta häneen. Usko jonka Jumalan evankeliumi synnyttä ihmisen sydämeen, tuo vakuuden anteeksi antaumuksesta.
Jeremia saarnaa: ”Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: ’Oppikaa tuntemaan Herra!’ Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään.”
Ef. 3:16 ”Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne.
17 Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja.
18 Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden,
19 ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.”
Kirjoitat: ”Sen tueksi, että pelastavan evankeliumin julistamiseen tarvitaan ihmisessä asuva Pyhä Henki, löytyy mielestäni runsaasti Raamattua.”
Minä olen kanssasi aivan samaa mieltä – eihän uskoisi! Ymmärrän kyllä missä meidän käsityksemme poikkeavat toisistaan ja yritän tätä selventää.
Ensinnäkin Jumalan näkyvä seurakunta ei ole semmoinen, että siellä olisi vain pelkkiä ”oikeita” uskovia, vaan näkyvän seurakunnan muodostaa ihmisjoukko, jossa on myös ns. ”kuolleita kaloja”. Kuitenkaan Jumalan valtakunnan evankeliumi, jota myös nuo ”kuolleet kalat” julistavat, se ei menetä tehoaan. Jumalan valtakunnan evankeliumissa vaikuttaa Pyhä Henki, joka kutsuu ihmisiä valtakuntansa yhteyteen. Kun ihminen löytää tämän valtakunnan, käy kuten Paavali kirjoittaa: ”voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.”
Myönnän kyllä, että olisi tosi hyvä asia, jos näkyvässä seurakunnassa olisi vain ”oikeita” uskovia, silloin ei olisi eriseurojakaan ja ei tarvitsisi aina olla valppaana seuraamaan opetusta, onko opetus oikeaa, Jumalan sanan mukaista. Me kuitenkin tiedämme historiasta, että jo apostolien aikana oli valheveljiä, jotka vääristelivät esim. Paavalin kirjoituksia:
”Näinhän myös rakas veljemme Paavali on hänelle annetun viisauden mukaisesti teille kirjoittanut. Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.”
Minä kiitän Jumalaa hänen pyhästä evankeliumistaan, jota eivät valheveljet kykene pilaamaan, tai mitätöimään. Tunnen monia suuriakin saarnamiehiä, pappeja ja saarnamiehiä, jotka eivät ole vaeltaneet evankeliumille kuuliaisina, vaan eläneet ns. kaksoiselämään, eli salassa harjoittaneet pahoja synnillisiä tekoja, jota ovat tulleet tietooni vasta heidän kuolemansa jälkeen. Heidän julistuksensa kautta ovat kuitenkin monet uskoneet Kristukseen syntiensä sovittajaan ja tämä usko on liittänyt heidät Jumalan valtakuntaan.
Jeesus sanoo, että kaikki ne jotka kuulevat ja uskovat, he ovat autuaita:
”Siihen Jeesus sanoi: ”Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.”
Katsopa nyt, ei se ole autuas, joka kuulee, mutta se on autuas joka uskoo ja noudattaa Jumalan sanan opetuksia.
Miten tämän selittäisi, että voisi käsittää? Eli tämän asian, kun vl – seuroissa toistetaan; ”uskokaa omat syntinne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.”
Tässä julistuksessa tulee etualalle usko synninpäästön sanojen voimaan, ei usko Kristukseen. Vaikka juuri usko, ilman päästön sanoja tuo vapahduksen synneistä. Koitetaanpa tätä, sillä ei Filippos julistanut muuta kuin uskoa Kristukseen:
Hoviherra sanoi Filippokselle: ”Voisitko sanoa, kenestä profeetta puhuu, itsestäänkö vai jostakin toisesta?”
Filippos rupesi puhumaan, aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja julisti miehelle evankeliumia Jeesuksesta.
Filippos sanoi hänelle: ”Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Hoviherra vastasi: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”
Enhän minä mitään näistä ymmärrä, mutta jos suvaitsevaisuutta kirkkoon ajetaan samaan tapaan kuin kollektivisointia Neuvostoliitossa, onko se suvaisevaisuutta?
Tuomo Hirvi viestissään suositti, että maallikkovaltaisuus pitäisi vanhoillislestadiolaisuudesta poistaa.
En tiedä, mitä nää veeällät itse asiasta tuumaa.
Noin yleisen tietämyksen perusteella uskon, että maallikkovaltaisuus on herätyslikkeen, minkä tahansa sellaisen, suola ja voima.
Akaateeminen opillisuus pakkaa olemaan vähän kylmää, niskat puhujilla vähän jäykkiä. Se näkyy minusta selvästi asianomaisten liikkeiden olemuksesta.
Maallikot keskittyvät yleensä ns. kotikristillisyyteen; elävään elämään, ihmissuhteisiin ja anteeksiantamiseen. Se tuo heidät lähelle kuulijaa. Tämä on minun kokemukseni, siitä huolimatta, että opilliset asiat ovat minulle hyvin tärkeitä ja mielenkiintoisia.
Olen seurannut keskustelua mutta itsellä ei oikein ole siihen mitään lisättävää. Täällä kuitenkin puhuttiin suvaitsevaisuudesta niin en malta olla lausumatta paria sanaa siitä. Olen hiljattain kirjoittanut lyhyen esseen Olli-Pekka Vainion artikkelista jossa hän käsittelee suvaitsevaisuutta (Olli-Pekka Vaino: Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristillinen teologia. STKSJ, 2013). Jos sallitte niin poimin esseestäni joitain kohtia jotka toivottavasti auttavat omalta osaltaan selvittämään suvaitsevaisuuden käsitettä. Tekstiä on selvyyden vuoksi hieman editoitu joten se ei ole lainkaan yksi yhteen alkuperäisen tekstini kanssa (jossa oli sitäpaitsi muitakin aiheita).
—
…hän [Vainio] antaa yleisen määritelmän suvaitsevaisuudesta: ”suvaitsevaisuus on tietoista pidättäytymistä puuttua asiaan kieltämällä, estämällä, pakottamalla tai muulla tapaa puuttumalla sellaiseen toimintaan, jota ei hyväksytä, vaikka keinot tällaiseen puuttumiseen olisivat olemassa”. Hän kirjoittaa, että tästä määritelmästä käsin suvaitsevaisuus edellyttää kolmea komponenttia jotka ovat: 1) aito erimielisyys 2) keinot puuttua asiaan sekä 3) tietoinen päätös olla puuttumatta asiaan.
Vainio ottaa termin suvaitsevaisuus tarkempaan käsittelyyn määrittelemällä sen kuudella eri tavalla. Nämä ovat suvaitsevaisuus 1) halveksuntana 2) -relativismina 3) -paheena 4) -hyväksyntänä 5) -välinpitämättömyytenä ja 6) -hyveenä.
— Vainio kirjottaa, että suvaitsevaisuutta pidetään yleisesti hyveenä, mutta jos sitä verrataan – niinkuin Vainio kirjoituksessaan tekee – muihin yleisesti hyveinä pidettyihin asioihin, niin asia ei enää näytäkään siltä. — Vainio kirjoittaa, että on julkisesti aivan hyväksyttävää kertoa olevansa suvaitsevainen, mutta kun tarkastellaan muita hyveitä, niin niistä ei ole tapana julkisesti retostella. Harva meistä kertoo julkisesti olevansa nöyrä tai antelias.
Vainio ei lue suvaitsevaisuutta sellaisenaan sellaisten”älyllisten hyveiden” joukkoon kuten nöyryys, viisaus, hyväntahtoisuus tai herkkyys. Itsenäisenä hyveenä suvaitsevaisuus on hänen mielestä liian monitulkintainen.
Vainion mielestä suvaitsevaisuus on oleellisesti erilaista kuin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Usein suvaitsevaisuutta käytetään hänen mielestään negatiivisissa merkityksessä, esimerkiksi osoittamaan halveksuntaa: ”Me olemme suvaitsevaisia, te ette”, tai itsekehuun: ”Olen suvaitsevainen ihminen”. Hänen mielestään suvaitsevaisuuden elementtien joukkoon tulisi lisätä seuraava: ”Halu säilyttää kriittinen asenne ja ryhtyminen julkiseen keskusteluun”. Vainio kannattaa ”hyveellistä suvaitsevaisuutta” millä hän tarkoittaa sellaisia toimintamalleja jotka luovat edellytyksiä hyvälle julkiselle keskustelulle ja eri näkemyksien julkisille ilmauksille.
— Vainion mielestä suvaitsevaisuus on siinäkin mielessä ongelmallinen käsite, että rajanveto on usein vaikeaa, jopa mahdotonta. Mitä tarvitsee suvaita? Mitä ei saa suvaita? Missä menee rasismin ja ei-rasismin raja? Fyysinen väkivalta on helppo tunnistaa ja siihen on helppo ottaa suvaitsematon kanta, mutta missä menee henkisen väkivallan raja? Myös se, että toimii jonkin puolesta, saattaa – ainakin jonkun mielestä – olla toimintaa jotain toista vastaan.
Täällä ei ilmeisestikään voi muokata tekstiä. Tuli nimittäin aika pötköä. Lukekoon ken jaksaa.
”Syntien anteeksiantamus on evankeliumin ja armon YDIN, muttei kuitenkaan vain sitä.” Lähetystyö on joutunut usein uudistamaan käsitystään tästä. Syyllisyys ei ole ihmisten tärkein ongelma vaikkapa kaukoidän kulttuureissa.tai afrikkalaisuudessa. Silti myös siellä kaivataan evankeliumia. Ydin saattaa olla vastaus kärsimyksen ongelmaan tai henkien pelkoon.
Kun ihminen havahtuu rikkoneensa Jumalan tahtoa vastaan, henkien pelkoko siitä syntyy? Olin ihan veikannut ahdistusta ja voimattomuutta, vaikka tunne onkin yksilöllinen.. Onko ajatus kalvavasta omastatunnosta mennyt meidän kristillisessä valtakulttuurissamme teoriaksi?
jorma ojala:
”Onko ajatus kalvavasta omastatunnosta mennyt meidän kristillisessä valtakulttuurissamme teoriaksi?”
Mielestäni yksilön omatunnon kalvavuus on täysin riippuvainen itsekunkin syntikäsityksestä. Mitä ahdasmielisempi ja konservatiivisempi käsitys Jumalan tahdosta on, sitä enemmän ahdistaa ja sitä herkemmin omatunto vaivaa ja kalvaa. Tässä mielessä ymmärrän ajatuksesi ja huolesi. Uskonnollinen liberaalisuus -jota ilmeisesti pelkäät- on mielestäni vain positiivinen arvo, koska se vapauttaa ihmisen elämään enemmän omana itsenään, jolloin yksilö voi tuntea joskus jopa onnellisuutta. Jatkuvasti syntien ahdistamana ja omatunnon kalvamana ihmisen on mielestäni mahdoton olla onnellinen. Hyvin monien muidenkin mielestä oikean kristillisen elämän kuuluu olla täynnä tuskaa, ahdistusta ja kärsimystä vaikka rauhaan, vapauteen ja iloon Kristus meidät vapautti.
Voi olla niinkin, mutta mittana pitäisi omantunnon sijasta olla Jumalan sana eli Raamattu, Jussi T. Kun se nukkuu tai peräti kovettuu on mahdollista mikä vain, kuten ihmiskunnan historia osoittaa.
En minä liberaalisuutta pelkää, kun tiedän että valhe kerran vangitaan. Yksi ainoa sana sen kerran kaataa, ja sitä se ei voi kestää.
>>>Jatkuvasti syntien ahdistamana ja omatunnon kalvamana ihmisen on mielestäni mahdoton olla onnellinen. Hyvin monien muidenkin mielestä oikean kristillisen elämän kuuluu olla täynnä tuskaa, ahdistusta ja kärsimystä vaikka rauhaan, vapauteen ja iloon Kristus meidät vapautti.>>
Kristus vapautti meidät rauhaan ja uuteen elämään ilman oman lihallisen luontomme ja pahan orjuutusta. Se on todellista vapautta, se uusi elämä Jumalan lapsena.
En ymmärrä ajatusta jatkuvasta syyllisyydestä ja tuskasta. Sinänsä syyllisyys ei ole ongelma, jos Jeesus saa olla Vapahtajana.
Jumala kuitenkin herättää ihmistä omantunnon kipujen kautta.
Toisaalta uskossa elävä varmasti useinkin huomaa oman surkeutensa hyvää ja rakastavaa Isää kohtaan, oman lankeemisensa. Eikö se tuota surua ja mielipahaa? Minusta rakkaus Jumalaan saa aikaan sen.