"Kai se on parantunut"
Koska on 6.12., kuuluu kertoa suvun sotakertomuksia. Omani on lyhyt.
Äitini isä, kauan ennen syntymääni kuollut, ei koskaan käynyt aikansa inttiä. Hänet vapautettiin synnynnäisen sydänvian vuoksi. Tarina kertoo, että kutsu rintamalle kuitenkin tuli, tai oikeammin lääkäriin joka tarkasti miehet. Lääkäri katsoi papereita ja asia oli kai ollut melkoisen selvä. Mutta mies vastasi
"Kai se on parantunu"
Johonkin huoltokomppaniaan linjan taakse oli sitten hänkin päätynyt.
11 kommenttia
Isäni sai talvisodasta tuliaisina kehkotuberkuloosin ja ajoi välirauhan aikana Pohjolan liikenteen kuorma-autoa linjalla Rovaniemi-Liinahamari. Jatkosodassa mm sotapoliisina, mutta joutui tubinsa takia Pikonlinnan parantolaan, missä sai ns. ilmarintahoitoa,joka jatkui pitkälle rauhan vuosiin. Isä kirjoitti tubisairtaalasta äidilleni 200 hienon hienola käsialala kirjoiettua kirjettä,joisa ei olut yhtään pikkipuolista sanaa, kirjeet olivat täynnä rakkautta ja tulevaisuuden uskoa ja hyvän tulevaoisuuden hän saikin. Eli 76 vuotiaaksi yhden keuhkon ja vaajatoimintaisensydämen kera. Kirjeistä on tehty kolme kangaselkäistä kaunista kirjaa,jotka ovat taideteoksia nekin.
Ps. Minä sain alkuni tilanteesta, misä isäni oli sairaalsta ollut puntiksella äitini luona. Oli saanut 10 vrk:ta petiarestia käryttyään.
Myös Mannerheim-ristin ritarit Oiva Rönkä (n:o 32) ja Toivo Korte (n:o 94) ovat maanpuolustushengen kannalta rohkaisevia esimerkkejä terveytensä vuoksi nostomiehiksi luokitelluista suomalaisista, jotka sota “paransi”.
Otsikko “Kai se on parantunut” vie puolestaan ajatukset Runebergin vänrikki Stoolin ja Topeliuksen Välskärin kertomusten aikaisen kenttälääkinnän kautta Raamatun ajan lääkintään ja lääkäreihin. Lukemisen arvoinen kirjoitus Raamatun lääketieteestä löytyy verkkosivulta Duodecimlehti.fi, kirjoittajinaan arkkiatri Risto Pelkonen ja FM Aarre Huhtala. (http://duodecimlehti.fi/web/guest/arkisto?p_p_id=Article_WAR_DL6_Articleportlet&viewType=viewArticle&tunnus=duo60436&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_auth=#artikkeliOsio)
Kiitos Jori Mäntysalo koskettavasta sotakertomuksestasi. Äitisi isä on todella kunnioitettava henkilö. Ilman hänenlaisiaan emme itsenäisyyttä juhlisi.
Saman kiitoksen lähetän Salme Kaikusalolle ja Seppo Heinolalle kertomuksista heidän isistään kuten myös Jouni Parviaiselle.
Kyynelissähän näitä tosikertomuksia lukee täynnä kiitollisuutta näiden sankarien taistelusta isänmaan puolesta.
Rakas isäni (1907-1972) ei tappanut ketään kummassakaan sodassa – vaikka osallistui kokoaikaisesti molempiin – vaan päinvastoin pelasti ihmishenkiä. Hän leikkeli lääkintäluutnanttina asetovereitaan ja amputoi heidän raajojaan kenttäsairaaloissa useimmiten aivan eturintaman tuntumassa. Taisipa pelastaa muutamia vihollisiakin.
Suojeluskunnan sotilaspoikiin liittynyt isänikin [1927-2010] oli sotamies, ja varmaankin ”nuori kauniskin” päätellen isoäitinsä 19.5.1944 kirjoittamasta kirjeestä: ” ”Esko on nyt jo niin suuri poika, kuin aikamies, vaikka on vasta viisitoista vuotias. Hän on tällä kertaa meidän kylän vanhin poika, kaikki siitä vanhemmat ovat sotapalveluksessa, nyt ensi otossa on jo Eskon vuoro mennä sota koulutukseen. Esko kuuluu sotilaspoikiin ja talvella oli määrätty sotilaspoika johtaja kursseille Walkjärvelle, jossa oli yhden viikon.”
Minun isäni haavoittui pahasti kasvoihin. Uutta “ilmettä” rakennettiin liki kolme vuotta silloisessa aivovammasairaalassa Helsingin Mäntytiellä. Uusi “ilme” ei kyllä ollut läheskään entisen veroinen. Lasisilmä syvällä kuopassa huomattavasti alempana kuin toinen, matala nenänvarsi, jonka päässä leveä osio sierainaukkoineen vaikka nenän sisällä oli vain yksi sierainonkalo. Paljon arpia yäpäri kehoa, josta oli otettu istutettavaa lihaa kasvoihin.
Kaikesta huolimatta hän teki työtä, kasvatti neljä lasta ja palveli maataan kunnallispolitiikassa kuolemaansa, 70v. saakka. Tunnen suurta kiitollisuutta isääni ja kaikkia sodassa tavalla tai toisella palvelleita kohtaan.
Ilmoita asiaton kommentti