Nykyisessä yhä pienemmäksi käyneessä maailmassa kaikkein mitättöminkin, kuten Afganistan, saattaa aiheuttaa epävakautta maailman suuremmillekin valtioille. Olemme olettaneet kehittyvän teknologian pelastavan maailman niin ilmasto- kuin pienemmiltäkin ongelmilta. Se näyttää kuitenkin synnyttäneen enemmän uusia kuin ratkaisseen vanhoja ongelmia. Kabulin lentokentällä nähty kaaos ja epätoivo muistuttavat teknologian kehityksestä huolimatta toisen maailmansodan talven 1942-43 Pitomnikin ja Gumrakin lentokenttiä Stalingradissa. Silloisten kurjien kohtaloa on kuvattu mm. sanoilla ”petetty armeija”. Maailman pienenemisenkö syystä Kabulin paniikki näyttää levinneen maahamme vai onko tänäänkin jotakuta petetty ja jos niin kuka ja miksi?
Lähihistoriaan pinnallisestikin perehtyneenä sekä paikallisia että kansainvälisiä uutisia seuranneena on helposti voinut ennakoida Afganistanin kaaokseksi ja sittemmin tragediaksi muuttunut tilanne. Jo viikko pari ennen Kabulin luhistumista saattoi Ylen uutisia seuranneena ihmetellä, miksei evakuointia oltu aloitettu ajoissa. Ulkoministeriön ja kaksi vuosikymmentä eri tavoin mukana olleiden olisi luullut ymmärtävän tilanteen vakavuus. Kansainvälisen paineen ja julkisuuden sekä poliittisten päättäjien syyllisyyden kasvaessa on kerta toisensa jälkeen jouduttu kasvattamaan evakuoitavien määrää, vaikkei varmuutta heidän tavoittamisestakaan ole huolehdittu. Sittemmin suomalaisissa yrityksissä toimineet turvamiehet ovat suosiolla rajattu evakuoitavien listalta.
Päättäjätkin yllättyivät kansan evakuoinnin hiljaisesta hyväksymisestä, mikä elää sodasta lähtien eläneestä kunniakäsitteestä, ”kaveria ei jätetä”. Pyrittiinhän vaikeasti haavoittuneet olosuhteista riippumatta raahaamaan mukana. Sen vastakohta heitteillejättönä miellettiin tuolloin ja todennäköisesti nykyäänkin liki murhaksi. Paikalle lähetetyille suomalaisille sotilaille on syytä toivoa parempaa menestystä kuin miinalaiva Pohjanmaalle ja sen miehistölle, joka vuonna 2011 osallistui EU:n merirosvouden vastaiseen operaatioon Adeninlahdella Afrikassa. Vangitut 18 merirosvoa, joita yksikään EU-maa ei suostunut vastaanottamaan, vapautettiin Pohjanmaan palatessa vähin äänin kotimaahan.
Jälkipyykki Afganistanissa tapahtuneesta on kuitenkin vasta alullaan. Menivätkö kaikki avustukset hukkaan? ”Ei”, sanovat poliitikot, sillä ainakin annettu ja saatu opetus jää korvien väliin. Väite on hurskastelevan tyypillinen poliitikoille, jotka eivät joko ymmärrä tai eivät halua ymmärtää vanhaa viisautta, jonka mukaan se ”mikä on liian suurta hahmoteltavaksi nähdään pienoiskoossa ja mikä puolestaan on liian pientä silmin nähtäväksi hahmotetaan kokonaisuudessa”. Poliitikkojen näpertely ja vastuunpako yhtäältä sekä tapahtuman todellinen opetus ja vastuullisuus toisaalta kiteytyy osuvasti presidentin sanoissa: ”Afganistanissa romahti enemmän kuin Kabulin hallinto. Tapahtuma ajaa koko läntisen maailman laajempien, perustavan laatuisten kysymysten ääreen jos tulos 20 vuoden valtavien ponnistusten jälkeen on tämä. Mikä on suurten kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden tulevaisuus, etenkin sellaisten, jotka laajemmin pyrkivät rakentamaan kansakuntia ja muokkaamaan yhteiskuntia”. (YLE Uutiset 24.8. klo 15).
Menikö kaikki hukkaan on kysymyksenä väärä. On kysyttävä, mihin pyrittiin 20 vuotisella toiminnalla? Kehitysapuun tuskin, vaan kuten Adeninlahdella, osoituksena haluun kuulua joukkoon. Suoranainen hakeutumattomuus Natoon on korvattu aktiivisella kumppanuudella. Pääsylle yhteisiin pöytiin on hintansa. Sen hahmottaminen liian suurena koetaan nyt käsin kosketeltavana, joko kaverin jättämisenä tai hänestä huolehtimisena.
Olisiko ollut vai onko tulevaisuudessa vaihtoehtoja? Tätähän presidenttikin kysyy. Ainakin jälkiviisasteluna voidaan kysyä eikö teollisuuspainotteisen kehitys- ja lähetystyön olisi 20 vuoden aikana tullut ohjata Afganistania hyödyntämään kansallisesti ja sen myötä myös kansainvälisesti omia kolmeen tuhanteen miljardiin nousevia mineraalirikkauksiaan (kuten kuparia, rautaa, litiumia, koboltia ja muita harvinaisia maametalleja). Eikö juuri se takaisi työtä, kasvattaisi kansallista ja sen seurauksena yksittäisen kansalaisen itsetuntoa, edistäisi koulutusta ja naisten tasa-arvoa, nostaisi sivistystä ja antaisi miehille syytä ja miehuutta taistella itsensä, perheittensä ja yhteisönsä puolesta. Ainakin ulkopoliittisen instituutin johtavan asiantuntija Olli Ruohomäen mukaan Afganistan voisi näin rahoittaa oman kehityksensä mennen tullen. (Katso: Köyhä Afganistan sijaitsee satumaisten rikkauksien päällä – YLE). Silloin talebanikomentaja ei pääsisi sanomaan; ”He antautuivat kuin vuohet ja lampaat. Tämä ei tarkoita sitä, että… antautuneet… olisivat… tulleet hurskaammiksi, vaan sitä, että dollarit loppuivat”.
Mitä opimme? Luettelonomaisesti ainakin sen, että meiltä odotetaan vastuullisuutta, että tunnustamme (C.G. Jungin, S. Freudin ja V.E Franklin tavoin) alitajuntamme pohjimmiltaan olevan uskonnollisen, että vain omassatunnossa kiteytyy ihmisyys, että jungilainen kollektiivinen alitajunta samaistuu kollektiiviseen omaantuntoon, että väärin ymmärretty ja siksi halveksittu seurakuntakäsite (ekklesia) tarkoittaa parlamenttia vastaavaa päätöksentekokonetta, kansankokousta sillä erotuksella, että päätökset tehdään suoralla eikä vastuuseen sitoutumattomalla ryhmäkurilla ja ryhmän itsensä vahvistamilla em. ”dollareilla”, puoluetuilla.
Wanha Wiisaus: Se on maalta helppo huudella/viisastella kun merellä vahinko sattuu.
Oli varmasti tiedossa jo etukäteen mitä tulee tapahtumaan. Ehkä vain tapahtuman nopeus yllätti. Olisi aivan hyvin ollut mahdollista järjestää evakuoinnit ensin. Siitä ajatuksesta kai luovuttiin korruptoituneen hallituksen pyynnöstä, jotta paniikkia ei syntyisi. Tämä tilanne oli joka tapauksessa tiedossa, eikä tullut minään yllätyksenä.
Tässä muistan sen vanha viisauden, ettei pidä luottaa muiden apuun. Nyt ei ainakaan USA:n. Joten Natoon pyrkiminen ja siihen luottaminen olisi mielestäni paha virhe.
USA ehkä kuitenkin menetti tässä eniten. Sen apuun kun ei enää voi luottaa. Nyt Kiina pääsee rohmuamaan Afganistanin aarteet ja rikastuu edelleen. USA jää nuolemaan näppejään. Samalla liittolaiset tulevat yhä enemmän tietoiseksi siitä, että USA:n apu voi loppua milloin tahansa, jos se on näiden poliittisten etujen mukaista.
Olisi pitänyt mainita, että lainasin joitain ajatuksia Hesarista.
Miksi USA:n pitäisi toimia maailmanpoliisina (muidenkin puolesta) ja upottaa miljardeja, joille on käyttöä omassa maassa (koulutus, terveydenhoito, infra). EU:n on luotava itse vahva puolustus.
Afganistanissa on joka tapauksessa koulutusta saaneita ihmisiä , jotka toivon mukaan eivät alistu talebanien komentoon.
Ei tapahtumien nopeutta kukaan voinut aavistaa. Joten siltä osin evakuointien ajankohtien arvosteleminen on jälkiviisautta. Niinistön viisastelu on omituista, hähän johtaa ulkopolitiikkaa yhdessa uloasiainvaliokunnan ja hallituksen kanssa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bacha_bazi
Kannattaa lukea tuo linkki, se voi antaa toisenlaisen näkökulman afgaaneista, jotka tuntuvat olevan melkoisia pedofiileja. Olen lukenut aikaisemminkin näistä tanssipojista.
Jos Taliban saa tuon touhun loppumaan, niin en minä ainakaan ole vastaan, ja eipä ihme jos sieltä nyt viranomaiset lähtevät karkuun, kun näyttää, että juuri he
ovat näitä pahimpia pedofiileja. Ja siitä voisi seurata kuolemantuomio.
Yhdysvalloissa näyttää voimistuvan näkemys, jonka mukaan Afganistaniin ei olisi pitänyt alkuunkan hyökätä. Operaatio oli tosiasiallisesti kostoisku ilman perusteellisempaa suunnitelmaa siitä, mitä ollaan tekemässä. Lopputulos on tässä.
Kaksi vuoskymmentä sitten, jolloin Suomi päätti lähteä Afganistaniin, olin siinä asemassa, että saatoin ennen päätöksentekoa esittää näkemykseni asiasta. Varoitin kaunistelemasta asiaa puhumalla rauhanturvaoperaatiosta ja kehotin tunnustamaan sen, että Suomi on tosiasiassa osallistumassa sotaan. Tämä konkretisoitui vuonna 2006, kun Yhdysvaltain johtaman koalition aseelliset joukot yhdistettiin Isaf-operaatioon, jossa Suomi oli mukana.
Suomella on muiden maiden tavoin ollut hyviä tavoitteita auttaa yhteiskunnan rakentamisessa ja muun muassa naisten ja tyttöjen aseman parantamisessa. Tuloksia on saavutettukin. Mutta koko ajan on tietysti joutunut kysymään, miten siviiliyhteiskunnan rakentaminen lopulta on mahdollista sotaa käyvässä maassa.
Läntisen maailman ”ristiretkien”, aseellisen kriisinhallinnan, aika on mitä ilmeisimmin ohi – ainakin varsin pikäksi aikaa.
Clausewitzin mukaan Euroopassa on aina käynnissä jokin sota, johon sotilaan kannattaa lähteä mukaan, jotta ammattitaito pysyy yllä ja kokemus karttuu. Nyt, kun Euroopassa on rauha, lähdetään muihin maanosiin. Vaikka puhutaan rauhan turvaamisesta ja siihenkin tietysti pyritään. Hämeen-Anttila totesi jo 2003 Irakista viisaasti: paras vaihtoehto maalle voisi olla jonkinlainen islamilainen tasavalta, jonka johtaja ei ala murhata omia alamaisiaan Saddam Husseinin tavoin. Sama taitaa päteä Afganistaniin.
Todennäköisesti Afganistanin operaatiosta opittiin se, että toiseen kulttuuripiiriin on hankala viedä länsimaisia arvoja varsinkaan aseiden voimalla. Mutta ilmeisesti maaperän rikkaudet odottavat nyt uutta ottajaa. Nouseva maailmanvalta vie päältä ja antaa vastalahjaksi infrastruktuuria. Paikalliset eliitit hyötyvät ja kansa pysyy köyhänä. Toivottavasti olen väärässä, mutta pessimisti ei pety. Sääliksi käy.
Toimiiko jossain Muslimimaassa demokraattinen hallinto ja tasa-arvo? Joku Afrikan tuntija kertoi kirjassaan sen, että jos jonkin Afrikan maan nimessä on sana ”demokraattinen”, niin se on varma merkki siitä, ettei siinä maassa mitään demokratiaa ole.
Islam perustuu alistumiseen ja alistamiseen, joten demokratia on tuon opin täydellinen vastakohta. Niitä maita ei ilmeisesti voi johtaa demokraattisesti.
Hän hajottaa kansat, jotka sotia rakastavat. Psalmi 68:31
Olisiko ongelma osaltaan se, että demokratiaa ei ymmärretty vain hyväksi keinoksi hoitaa yhteisiä asioita vaan jonkinlaiseksi universaaliksi, kaikkia ihmisiä koskevaksi, arvoksi, joka haluttiin viedä kulttuuripiiriin, jossa se ei (toistaiseksi) voi toimia. Mikään poliittinen systeemi ei toimi pitkään, jos kansa ei jollakin perusteella pidä hallitsijoitaan oikeutettuna hallitsemaan ja nämä vuorostaan kuuntele hallittavia jollain tasolla. Ja pidä huolta heistä. Länsimainen demokratia ei ole juurtunut Venäjälle ja Valko-Venäjälle eikä juuri Afrikkaankaan. Kiinasta puhumattakaan. Emme vielä tiedä, kuinka Talebanin valta vakiintuu. Muistetaan sekin, että Venäjä suistui kaaokseen vähän yli 100 vuotta sitten, ja vallan kaappasi pieni ja häikäilemätön joukko ammattivallankumouksellisia.