Luin ammulla taas yhtä hengellistä kirjaa ja siinä sanottiin näin:
”Varmaa on siis se, ettei kukaan sellainen saa Jumalan armoa, joka ei janoa ja kaipaa sitä…”
Aika järisyttävä ajatus, mutta näin hän se on. Presidenttikään ei voi armahtaa kuin sen, joka armahdusta pyytää. Mitään muuta lakiin perustuvaa vaatimusta ei aseteta. Näin käsitän asian. Korjatkoon lakimiehet asian, jos olen väärässä.
Sama periaate koskee Jumalan armoa. Se ei kuulu kenellekään sellaiselle, jolta Jumalan laki voi vielä jotain vaatia. Jos laki voi vaatia jotain, niin armo on tarpeeton. Silloinhan lain vaatimukset täyttämällä selviäisi kuiville.
Jos joku voi täyttää Jumalan lain vaatimukset, niin mihin hän sen lisäksi vielä armoa tarvitsee. Siinä tilanteessa ei armoa kukaan edes anoisi, eikä sitä silloin myöskään voisi saada. Jollei mitään hätää ole, niin armoon on turha vedota.
Nyt kun koko maailman synti on laitettu Vapahtajamme päälle niin sovitus kaikesta pahasta on jo toimitettu. Jeesus tuli synniksi, niin hän otti koko syntikuorman kannettavakseen. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä tulevan tuomion alle. Jokaisen tarvitsisi ainoastaan anoa armahdusta vedoten tähän lupaukseen. Armo kuuluu jokaiselle, joka sitä anoo, mutta ei yhdellekään niistä, jotka ei sitä halua.
Sytinen anteeksisaamisen mahdollisuus on kuin lottovoitto.
Rahoja ei voi saada, jollei niitä lunasta itselleen. ( Taitaa siihenkin olla jo mahdollisuus.) Jumalan armon saamiseen taas ei. Se ei tule, niin kuin Manulle illallinen.
Jumalan armoa ei voi tietenkään saada, jollei sitä halua. Armo on tarjolla kaikille, mutta vain ne, jotka sen itselleen tahtovat, vain he sen voivat saada. Jotenkin luulisi, että asia olisi aivan selvä, että muilla ei voi olla mitään osuutta tähän armoon.
Oman maalaisjärkeni mukaan usko voidaan mieltää ikään kuin teoksi. Vanhurskauttaminen kun on yksin armosta Jeesuksen tähden. Ihmisen mieli on sellainen, että se pyrkii käyttämään kaikkia keinoja, mitä kuvitella saattaa, tämän asiantilan murtamiseksi. Helposti voisi kuvitella myös, ettei asialla voi olla suurta merkitystä. Kuitenkin sillä on hyvin suuri merkitys. Sillä täyttä vapautta lain vaatimuksista ei voi saavuttaa, jos jossakin kohdin kuitenkin jää niiden vaatimusten alle. Olkoon se vaikka kuinka mitättömän pieni. Niin kuin vaikka tuo uskomme on.
Uskon ja tekojen välinen suhde on hyvin hankala selvitettävä. Joten ei ihme, jos tähän pyöritykseen väsyy. Mielestäni on selvää, etten kykene uskomaan ihan oikealla tavalla Jumalan lupauksiin. Edes siihen, että olen armosta pelastettu. Joten en voi vedota enää edes siihen että minä uskon. Uskon kuitenkin ja riipun tässä lupauksessa. Sillä minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa. On riemullista tässä todeta, ettei armon alle pääsemiseen vaadita edes täydellistä uskoa. Jumala kun vanhurskauttaa minut syntisen ja epätäydellisen ihmisen armosta, eikä ansioistani.
Uskon elämän suuri paradoksi on siinä, että voin uskon kautta omistaa ihanat Jumalan lupaukset ja oman suuren pyhyyteni, mutta samalla en voi nähdä mitään suurta pyhyyttä itsessäni. Näen siinä aivan vastakkaisia ja hyvin todellisia asioita jatkuvasti. Minua revitään kahteen suuntaan ja sitten pitäisi vastata siihen millä tavalla joku voi käsittää uskon teoksi. Minussa kun on yhtä aikaa syntisyys ja vanhurskautus ja molemmat yhtä todellisina.
Kari Roos, näin minäkin tuon kohdan olen ajatellut, koska sitä niin on selitetty, että se tarkoittaa sitä että usko on Jumalan teko. Ja onhan se sitä. Tuossa Luther kuitenkin selittää sen toisin. Sillä juutalaisethan kysyvät, mitä heidän pitäisi tehdä että he Jumalan tekoja tekisivät. Toisaalta jos se on kokonaan Jumalan teko, niin miksi hän ei tee sitä kaikille? Aina jää jotain selviämättä. Se on se ihmisen osuus.
Olen ajatellut vain ihan niin yksinkertaisesti, että kun huutaa Herraa avuksi vaikka miten heikostikin, Hän sen heti kuulee ja tulee avuksi. Hän lahjoittas uskon sydämeen, jolla me sitten voimme häneen uskoa.
Ainakin itse näin olen kokenut. Kauan kyllä askaroin senvajatuksen kanssa, että olisinko voinut olla kääntymättä Hänen puoleensa. Onneksi en näin tehnyt.
Kuitenkin meni muutamia vuosia ennen kuin kristinuskon ydin minulle selvisi. Ja siitä pari vuotta vielä armon kirkastuminen. Jo alussa alkoi valjeta tajuta, että enhän minä pelastu uskoontulemiseni perusteella.
Voi ei kommentti lähti liian aikaisin.
No siinä pääasiat kuitenkin mitä halusin kirjoittaa.
Onhan tuossa Riitta hyvää tilaa jatkaa. Tekstiäsi on kiva lukea, kun kirjoitat kieltä, jota jokainen ymmärtää.
Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu. Molemmat ovat Jumalan armoa, eivät meidän tekojamme. Pietismi ja helluntailaisuus ovat nähdäkseni tuoneet tämän laki/evankeliumihössötyksen takaisin kristittyjen pariin, kun Paavalin aikaan se oli lähinnä juutalaisten ja Jeesukseen uskovien välinen ongelma. Siksi Paavali joutui ottamaan siihen niin voimakkaasti kantaa. Juutalaisilla oli laki ja kristityillä armo.
Laki tulee vastaan siinä kun alkaa uskoaan elämään käytännössä. Hankala tilanne tulee vastaan siinä, kun huomaa odotusten olevan itselle ylimitoitettuja. Jumala kun haluaa meiltä sen että rakastamme Jumalaa yli kaiken. Tämän rakkauden voimme osoittaa hienosti sillä että luemme ja rukoilemme jatkuvasti, sekä kerromme muille rakkautemme kohteesta. Samoin kai toimimme silloinkin kun jotakin henkilöä rakastamme. Haluamme tuntea hänet paremmin ja olla tämän seurassa aina, sekä kertoa muille miten hyvä tyyppi tämä on. Pian kuitenkin alkaa väsymään rukoukseen ja Raamatun lukemiseen ja muille kertomisen huomaa hiipuvan.
Mikä nyt avuksi ? Enemmänkö yritystä. Moni yrittää, mutta rehelliset huomaavat pian, ettei sekään riitä. Todellista halua ja intoa ei löydy siitä että meidän tulee rakastaa Jumalaa. Siinä on sellainen lain vaatimus, johon rehellisesti sanoen kukaan ei yllä. Rakkaus ei synny siitä, että sanotaan sinun tulee rakastaa.
Tämä asiantila kestää niin kauan, kuin vaaditaan Jumalan rakastamista, josta jo tiedämme ettemme siihen kykene. Löytyisikö asiaan jokin ratkaisu, joka avulla voisimme saada sen vaaditun rakkauden? Jos saisimme sen, niin silloin kaikki vaatimukset olisi helppo ja jopa iloisin mielin toteutettavissa. Voisimmeko saada sisimpäämme sellaisen rakkauden Jumalaa kohtaan, jolloin laki ei voisi enää vaatia meiltä mitään. Ei edes sitä rakkautta, joka meillä siis nyt olisi.
Laki ei voi vaatia mitään siltä joka on jo tuomittu. Ihmisparka joka tajuaa, ettei voi vähimmässäkään määrin rakastaa Jumalaa, jotta voisi täyttää Hänen tahtonsa, huomaakin sanasta Jumalan rakastavan tätä kelvotonta. Se tähden , mitä Jeesus on hänen edestään jo tehnyt.
Nyt suurikaan syntisyys ei enää paina mitään. Sehän on siirretty kokonaan toisen harteille.
Se että saa olla jumalan rakkauden kohteena ilman mitään vaatimuksia, niin se herättää meissä sen rakkauden jota Jumala meiltä odottaa. Jumala itse vuodattaa sen puuttuvan rakkauden meidän sydämiimme.
Ei ole kyse jostain erityisestä Helluntaista, tai pietismistä, vaan ihan vaan siitä, että kaipaamme sitä Jumalan täydellistä hyväksyntää. Silloin kun sen saamme kokea, niin saamme voiman sellaiseen Jumalan hyvän tahdon noudattamiseen, että oksat pois ja männyn kävyt.
Paavali kirjoittaa roomalaisille: ”jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.Room. 10:12-13. Pietari sanoi saman: ”ja on tapahtuva, että jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. Apt.2:21.
Rovasti Peltola selittää: ” Siinä on mahdollisimman selvästi ja yksinkertaisesti sanottu, miten ihminen saavuttaa uskonvanhurskauden ja miten hän pelastuu .
”Jos olen epätietoinen siitä, mitä todella usko tarkoittaa ja miten se ilmenee, tässa on siihen selvä vastaus.”
”Usko on samaa kuin Herran nimen avuksi huutaminen.”
Paavali kutsuukin kristityiksi sellaisia, jotka ”huutavat avukseen Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä.”
Tämä selitys voi tuntua monista liian yksinkertaiselta ja helpolta vastaukselta niin tärkeään kysymykseen kuin miten pelastumme. Voiko pelkkä Herran nimen avuksi huutaminen riittää? Sekö todella kelpaa Jumalalle? Eikö muuta tarvita, sitäkö vaadittava ja kaiken ratkaiseva pelastava usko on? Mutta mitä muuta ryöväri ristillä saattoi tehdä? Ja niin kuin tiedetään, se riitti.
Jumala odottaa sitä hetkeä, että ihminen toivottomana ja masentuneena, kaikki menettäneenä huutaa avuksi Herran nimeä ja vaikka hän ei tunne siinä vaiheessa Jumalaa niin hänelle on tullut kuitenkin mieleen ajatus, että Jumala on ainoa, joka voisi auttaa.
Tässä on jo mukana uskoa tai ainakin tajua, että on Joku, joka voi auttaa.
Paavali sanoo: Kuinka he voivat huutaa avuksi sitä, johon eivät usko? Room.10:14.
Voisi päätellä, että Jumala saattaa ihmisen sellaiseen tilanteeseen ettei jää muuta mahdollisuutta kuin pyytää apua Häneltä, jolloin Hän vastaa avunpyyntöön antamalla uskon että Hän voi auttaa.
Toinen vaihtoehto on, että ihminen luottaa omaan apuunsa ja kykyynsä selvitä omillaan eikä huuda apua, eikä Jumala silloin voi tehdä mitään hänen hyväkseen.
Toinen ristin ryöväri ei uskonut Jeesuksen pystyvän auttamaan eikä pyytänyt apua eikä hänelle sitten mitään luvattukaan.
Jumala odottaa vain yhtä. Hän odottaa, että ihminen kaikkeen väsyneenä, voimansa menettäneenä, huutaa avukseen Herran nimeä ja Hän vastaa siihen antamalla uskon!
Kovin ihmeellistä ansiota ihmisellä ei tässä prosessissa ole jollei ansioksi lasketa sitä, että hän myöntää olevansa avun tarpeessa ja suostuu Jumalan tarjoamaan apuun.
”Kun armo aukesi, sain uskoontulonikin anteeksi”, saattaa olla joillekin tuttu lause. Kun Jumala on uhrannut oman poikansa koko maailman syntien tähden, niin miksi ihmeessä hän meidät kadottaisi heikon uskomme vuoksi? ”Maan tomuksi hän meidät muistaa.” Jumala on lupauksensa antanut, ja lupaustansa hän ei kadu. Ei hän ole niinkuin ihminen, vaan hänen sanansa ovat todet ja vakaat.
Uskon mysteeriä ovat pyrkineet selittämään maailman teologit kautta aikain ja lopulta meille jää kuitenkin vain Raamatun sanat, mitä myös Jorma Rämö lainasi. Paavali toteaa:
”Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa?
Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on: ”Kuinka suloiset ovat niiden jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!”
Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?” Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. Mutta minä kysyn: eivätkö he ole kuulleet? Kyllä ovat: ”Heidän äänensä on kulkenut kaikkiin maihin, ja heidän sanansa maan piirin ääriin”.
Minä kysyn: eikö Israelilla ole ollut siitä tietoa? Ensiksi jo Mooses sanoo: ”Minä herätän teidän kiivautenne kansan kautta, joka ei ole kansa, ymmärtämättömän kansan kautta minä teitä kiihoitan”.
Ja Esaias on rohkea ja sanoo: ”Minut ovat löytäneet ne, jotka eivät minua etsineet; minä olen ilmestynyt niille, jotka eivät minua kysyneet”.
Mutta Israelista hän sanoo: ”Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni tottelematonta ja uppiniskaista kansaa kohden”. Room.10:14-21
Tuossa on vastaus siihen mistä usko tulee, mutta vielä tärkeämpää on ymmärtää, että uskoa ei voi syntyä, jollei ole ketään julistajaa ja lopulta kaikkein tärkein, uskoa ei synny, ellei ketään ole lähetetty. Ilman Lähettyä (Kristus) ei ole myöskään uskoa.
Jos joku on siis uskonut ja huutanut avukseen Herraa, nii se on Jumalan aikaan samaa Evankeliuimin kautta.
Nyt voidaan siis kysyä oikeutetusti, kenessä Jumala vaikuttaa oman Voimansa, niin, että ihminen tulee pimeydestä Hänen ihmeelliseen Valkeuteensa, niin, että hänen syntinsä paljastuu? Siitähän on lopulta myös kysymys!
Kun Pyhä Henki tulee, niin ensimmäisenä Hän paljastaa ihmisen synnin.
Epäusko on synnin syvin olemus ja juuri epäuskon Jumala murskasi herättämällä Poikansa kuolleista, Apostolit olivat kaikki ylösnousemuksen silminnäkijöitä ja kuolivat tämän uskon tähden. Kaiken aikaa on kysymys Jumalan teoista maailmssa ja ihmisten kautta Jumala toimii maailmassa. Me olemme vain astioita…
Minä olen käsittänyt niin, ettei tässä ole kyse siitä, että Jumala kadottaisi meidät, jollemme usko vielä oikealla tavalla. Emmehän siihen koskaan täällä maan päällä kuitenkaan kykene. Kyse on vain siitä, että voimme kasvaa tässä uskossa. Se usko jolla alussa tartuimme pelastukseen oli haparoivaa. Nyt kun ymmärrämme uskosta enemmän, niin voimme helposti tulla siihen johtopäätökseen, että tuo alun usko ei olisikaan ollut vielä pelastavaa uskoa. Kyse on kuitenkin aivan samasta ”huutamisesta Jumalan puoleen”.
Uskossa hiukan kasvettuamme ja tajuttuamme selvemmin sen, miten täydellinen armo on ja miten suuri on se rakkaus jolla Jeesus meitä rakastaa. Siinä alun haparointi tuntuu meistä ihan mitättömältä. Siitä kaikki kuitenkin alkoi, ja siihen meidän on aina uudelleen palattava. Mikäli aiomme pelastua.
Käytännön elämämme uskovana vain on tullut nyt ”paljon helpommaksi”, kun olemme oivaltaneet miten kattava armo on. Lainausmerkeillä tarkoitan sitä, että kun usko kasvaa, niin samalla taistellut kovenee joten siihen tarvitsemme parempia aseita ja vanhurskaus yksin Kristuksen tähden on vetypommi.
JUURI NÄIN!
Luther sanoi: ”Ei pidä siis olla huolissaan siitä, ettei evankeliumi tuota kaikkialla hedelmää.” Eli luotamme siihen, että vain Jumala voi murskata ihmisen ylpeyden Evankeliumin saarnalla, missä asuu sula Rakkaus, joka vuotaa maailmaan Kristuksen kautta.
Kovakin kivi sulaa Jumalan käsittelyssä. Meille on annettu mitä suurin ase, nimittäin Jumalan Armon Sana, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi.
Kun joku maailmasta tulee vedetyksi Hänen ihmeelliseen Armoonsa, niin sen tekee yksin Jumala, se on kuin sade, joka taivaasta kastelee maan ja antaa sille elämän… Kaikien alkaja ihmisen kohdalla on siis Jumalan Sana. Hän Itse. Kuka tämän saa oikein ymmärtää, sen ei ole tarve enää kysyä: Miksi?
Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.
Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus.
Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt. Joh.1:1-5
Riitta Sistonen13.04.2021 21:42
”Toisaalta jos se on kokonaan Jumalan teko, niin miksi hän ei tee sitä kaikille? Aina jää jotain selviämättä. Se on se ihmisen osuus. Olen ajatellut vain ihan niin yksinkertaisesti, että kun huutaa Herraa avuksi vaikka miten heikostikin, Hän sen heti kuulee ja tulee avuksi. Hän lahjoittas uskon sydämeen, jolla me sitten voimme häneen uskoa. Ainakin itse näin olen kokenut. ”
1. Tämä Riitan malli ei ole luterilaisuudessa mahdollista. Luterilaisen opin mukaan ihminen on synteihin kuolut ja kuollut ei voi huutaa, kääntyä ei edes vähäisesti. Lutheri mukaan ihmisen tahto on sidottu, eikä hän voi huutaa, ei edes vähäisesti. Eli miten huudetaan jos on kuollut? Miten se onnistuu? Miten nämä on sovitettavissa luterilaisuudessa yhteen jos on kuollut ja ei voi itse vaikuttaa, miten voi kuitenkin vaikuttaa?
2. Sitten jos ajattelemme Riitan kokemusta luterilaisen viitekehyksen ja teologian ulkopuolelta, asettaen sen vanhojen kirkkojen teologiseen viite kehykseen. Ei mitään ongelmaa. Riitan kokemus on aito, koska Jumalan kuvaan kuuluu ihmisen vapaus ja vastuu. Hieno juttu. ”Lähestykää Herraa niin hän lähestyy teitä. ”Huuda minua avuksi hädän päivänä, niin tahdon auttaa sinua”. Pelastus on armosta ja me osallistumme tähän omalta osaltamme. Kristus yksin on sovittanut maailman synnit.