”Minuun teki vaikutuksen nuori mies, joka kertoi körttiseuroissa, ettei ollut läheisensä kuoleman jälkeen voinut uskoa Jumalaan. Muut nyökyttelivät myötätuntoisina. Pala taivasta on pudonnut maan päälle siellä, missä ihminen voi tulla hengelliseen tilaisuuteen puhumaan jumalauskonsa menettämisestä. Kukaan ei sanonut miehelle, että eikö pitäisi edes yrittää.”
Liisa Niska tiivisti tässä Hengelliseen Kuukauslehteen kirjoittamassaan (katkelma pohdiskelevasta kolumnista ’Kohteliaan kansan varovainen usko’) osuvasti sen, mikä minulle on hengellisessä yhteisössä elintärkeää: mahdollisuus tuntea myös epäuskoa ilman, että tulee suljetuksi joukosta ulos. Mahdollisuus olla pohjia myöten rehellinen, tosi ja aito.
Liisa Niskan pohdiskelu jatkuu toteamuksella, että se, mihin hän alun alkaen körttiläisyydessä rakastui, on myöhemmin alkanut kaihertaakin. Liisa on alkanut nähdä kohteliaassa etäisyydenpitämisessä ja omavanhurskauden varomisessa myös kääntöpuolen: ei edes yritetä pyrkiä läheiseen Jumala-suhteeseen, uskossa kasvaminen on tabu, hengellinen puhe typistyy helposti tradition välittämiseksi tai älyllis-filosofiseksi pohdiskeluksi.
Onhan näitä riskejä, ihan todellisia. Erityisesti jäin miettimään tuota hengellisen puheen puolta. Meille taitaa helposti käydä niin, että oman, itselle tutun hengellisen liikkeen parissa kuuntelee puheita hirmuisen hövelisti. Sitä vaan antaa mennä ohi korvien paljon sellaista, mihin jonkun itselle vieraamman liikkeen puhujan puheessa tarttuisi purevasti kiinni, kyseenalaistaisi, haastaisi, ainakin mielessään.
Kun körttiseuroissa joku puhuu pimeitä tai haastelee mitäänsanomattomia, minä vain annan puheen valua kuin veden hanhen selästä, jatkan levollista istumista ja odotan seuraavaa Siionin virttä. En juutu, en kritisoi, en jää pohtimaan. Mutta auta armias, jos kuulen jonkun itselleni vieraammasta kristillisestä suuntauksesta tulevan puhujan puhuvan läpiä päähänsä, päästelevän ankkoja suustaan tai vääristävän sitä, minkä itse olen kristinuskon ytimeksi mieltänyt: jo alkaa savu nousta, ajatukset sinkoilla, ehkä näppäimistökin laulaa. Nousee tarve vasta-argumentoinnille.
Tämä havainto ei varsinaisesti ole itseni kannalta mairitteleva. Onko kukaan muu huomannut itsessään samaa?
Vaikka ymmärrän ja osin allekirjoitankin Liisa Niskan esittämän körttikritiikin, tekee kuitenkin mieli vähän kääntää ja vääntää vielä. Mitä tarkoittaa uskossa kasvaminen? Millainen on läheinen Jumala-suhde?
Voidaanko ajatella myös niin, että jollekin läheinen Jumala-suhde tarkoittaa sitä, että Jumala on entistäkin tavoittamattomampi ja suurempi majesteetti? Voiko uskossa kasvaminen olla myös sitä, että kerta kaikkiaan tajuaa oman uskonsa merkityksettömyyden ja mitättömyyden valtavan maailmankaikkeuden Herran edessä?
Entä jos samaa toistava traditionaalinen puhe kuitenkin kantaa oleellisia merkityksiä sukupolvelta toiselle? Mitä jos älyllis-filosofinen pohdiskelu on tietylle ihmistyypille ainoa mahdollinen tapa lähestyä Jumalaa?
Se, mikä näyttää jonkun silmissä ymmärrettävästi etäisyyden pitämiseltä Jumalaan tai pystyyn kuolleelta ja hengettömältä uskolta, voi ollakin toiselle sitä syvintä, aidointa ja eniten iholle tulevaa todellisuutta. Sille ei ehkä löydy sanoja, se ei näy eleissä, liikkeissä tai edes tunteina ulospäin. Joskus sille ei ole edes säveliä. Ja silti se on! Ihmisen sisällä voi olla paljon sellaista, mikä ei näy tai kuulu ulospäin sillä tavoin kuin odotamme tai kuvittelemme.
Se, mikä näyttää vaikuttavan arjessa kovin vähän mihinkään, saattaa silti olla perusturva ja kallio, jonka päälle kaikki rakentuu.
Heikki, ajatuksissasi on paljon sellaista, mihin voin yhtyä. Ajattelen, että kukaan ei tiedä lähimmäisen sieluntilaa Jumalan edessä, eikä sen arvuuttelu tai sillä asialla spekuloiminen ole oikein eikä kohtuullista ketään kohtaan. En tiedä, voiko ihminen lopulta tietää tyhjentävästi omaakaan sieluntilaansa! Saati sitten muiden.
Kristuskeskeisyys on aivan olennaista kristinuskossa. Olen mieltänyt myös körttijulistuksen ytimen hyvin Kristuskeskeiseksi. Kristuksen lunastustyön varassa ihminen Jumalan edessä seisoo, ei missään muussa varassa.
Elämä on matka, elämä on prosessi. Kaikilla se ei ehkä kulje kohti suurempaa luottamusta. Mutta jos nyt joku pieni uskon ja luottamuksen siemen pysyisi hengissä, niin hyvä olisi sekin.
Emilia, yritän selventää ajatteluani, sanon asiani nyt toisin.
Ymmärtääkseni körttiläisyydessä, mitä se sitten missäkin onkaan, ei olla ylipäätään erityisen kiinnostuneita toisen ihmisen uskosta tai Jumala-suhteesta. Körttiläisyys liikkeenä enemmänkin vain on eikä niinkään melskaa uskomisen kanssa vaikka uskominen liikettä kaiketikin yhdistää.
Tätä taustaa vasten tuntuu jotenkin kornilta ilahtuminen siitä, että joku uskaltaa puhua jumalauskonsa menettämisestä. Loogisestihan se sisältää sen että sittenkin ollaan kiinnostuneita ihmisen uskomisesta ja sen peitteleminen on vain liikkeen kulttuuriin kuuluvaa falskia näytelmää.
En tunne nykykörttiläisyyttä kovin hyvin. Olen ymmärtänyt, että joskus siinäkin liikkeessä ollaan oltu kiinnostuneempia ihmisen sieluntilasta osoitteluun saakka. Nykykörttiläisyydessä tämä näkyy siten, että sanattomasti osoitetaan kuka kuuluu liikkeeseen ja kuka ei. Ja välillä sanallisestikin.
Ei ole pitkä aika siitä, kun minulle henkilö kertoi saaneensa kutsun körttiseuroihin puhumaan. Seurojen jälkeen hän kuuli todettavan, että tuota ei ainakaan toiste kutsuta. Itsekään en ole kahta useampaa puhujakutsua saanut, en ole tosin kaivannutkaan. Sitä vastoin olen käynyt upeita ja sielunhoidollisia keskusteluja monien körttien kanssa toinen toistamme hoitaen. Vaan on niitäkin keskusteluja ollut toki toisenlaisiakin.
Kuten sanoin, mitä lie körttiläisyys missäkin. Mahtaakohan siinä olla perää, että körttikansan ja Herättä-Yhdistyksen välillä olisi joku juopa? Sellaistakin olen kuullut, kovin vähän yhdistyksessä on ainakin jäseniä.
Itse olen jotenkin mielestäni mukavalla tavalla körttihenkinen olematta mitenkään liikkeelle erityisen omistautunut, paitsi kenties hunajanpisaran verran. Mahdunkohan veisuupenkkiin, vaikka en tutota herättäjäyhdistystä noteeraakaan juurikaan, kuten en muitakaan hiippakuntia ja puulaakeja. Mielestäni herännäisyyden alkuvoima ja kansallinenkin erityispiirre on sen kuvia kumartelemattomassa rehellisyydessä, johon aatevirtaan mieluusti oman ajopuuteoriani kippaan risuineen ja ruusuineen. Herättäjäyhdistys ei tosiaankaan edusta körttikansan syviä rivejä, niinkuin ei tämä surullnen valtioluterilaisuuskaan, joka veronkantajan roolissaan pönököityy pönäköitymistään aina viimeisen paidannapin napsahdukseen.:p
Onhan noita juopia varmasti. Mikään herätysliike ei ole sisäisesti yhtenäinen, miten voisi ollakaan. Mitä tiukempi yhtenäisyyden vaatimus, sitä enemmän epärehellisyyttä – väittäisin.
Näkisin körttiläisyyden sisälläkin hyvin monenlaista elämää ja monenlaista painotusta. Eri alueilla seurat ovat vähän eri tyylisiä, eri puolilla Suomea puhutaan erilaisin sanoin. Sitten on sukupolvien välistä kuilua ja vaikka mitä. Terveissä yhteisöissä näitä juopia ja kuiluja ja erilaisia linjoja esiintyy välttämättä. Toisaalta niistä ei tehdä yleensä numeroa eikä ongelmaa. Onko se sitten hyvä vai huono asia? En tiedä.
Jonkinlaisena yhdistävänä juonteena kaikenlaisessa körttiläisyydessä näen kuitenkin sen ydinajatuksen, että ihminen on pieni ja Jumala on suuri. Se ajatus tuo tullessaan tietyn nöyryyden, joka ehkä mahdollistaa eri tavoin ajattelevien ja uskovien suht rauhanomaisen rinnakkaiselon?
105-92 muutoksen puolesta.
Sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat ovat Eduskunnassa enemmistönä, niin kuin he ovat myös yhteiskunnassa. Laki menee eteenpäin ja tulee toivottavasti lopulta hyväksytyksi.
Nyt olisi aika yrittää paikata haavoja, joita tämä tarpeeton riitely on tuottanut kristittyjen välillä. Ainakin minulle riittää se, että laki muutetaan ja sekä mies- että naisparit voivat solmia avioliiton. Tästä asiasta ei ole mitään syytä ylläpitää vastakkainasetteluja kristittyjen kesken. Ei tämä ollut kenenkään tappio, vaan yksi lainsäädäntöasia muiden joukossa.
On aika vaihtaa puheenaihetta.
Matti P:
”Ei tämä ollut kenenkään tappio, vaan yksi lainsäädäntöasia muiden joukossa.”
Tästäkin voi olla toista mieltä. Tuolla päätöksellä eduskunta nimittäin päätti, että painopiste yhteiskunnassa siirtyy virallisesti antikristilliseen suuntaan.