Jos rakkautta riittää, niin kaikki mutkat voidaan vetää suoriksi".

Siinä yksi alkavan suhteen pätevältä kuulostava virhepäätelmä. Tuolla lähtökohdalla suhde on jo tuhoon tuomittu. Rakkaus käsitettynä suhdetta kantavana tunteena, ei kestä kahtakaan vuotta. Ainakaan, mikäli mutkia ei aleta heti vetää suoriksi. Mutkien oikominen kantaa rakkautta. Eikä toisinpäin.
Oltaisiin paljon vahvemmalla pohjalla, mikäli ensin alettaisiin työstämään niitä mutkia.
.Mitä enemmän mutkia suhteessa on saatu oikaistuksi, sitä vahvemmalla pohjalla rakkaus siinä suhteessa kukoistaa.

Niitä mutkia tulee vastaan yllättävissä kohdissa Sydän, kun alkaa avautua toiselle, niin aletaan olla jo vaarallisilla vesillä. Asia jota toinen ei ole kertonut koskaan kenellekään, saakin toisessa aikaan pelkän iloisen naurun. Toiselle tuo herkkä asia olikin huvittava juttu. Pelkästään näin pieni asia voi aiheuttaa syvän loukkaantumisen. Siinä voi jo kadota se rakkauden lumo. Rakkauden kanssa on pelattava taitavasti. Harvalla taitoja riittää omasta takaa.

Toinen yhtä väärä ajatus on, että jokainen parisuhde on niin yksilöllinen, ettei kukaan ulkopuolinen voi auttaa mutkien suoristamisessa. Rakkauden pelisäännöt voi kuitenkin vääntää vaikka rautalangasta.
Juuri niiden yksikertaisuuden ja yleismaailmallisuuden tähden sääntöjen opettelua vähätellään. Joidenkin yksinkertaisten menetelmien toimivuutta katsellaan aluksi usein nenänvartta pitkin. Ei oikein haluta uskoa, että niistä olisi mitään apua juuri heidän asioidensa ratkaisuun. Parisuhteen kehitys on silti samankaltainen. Riippumatta siitä missä kulttuurissa, tai maassa ollaan. Jopa rakastuneiden vuorosanatkin voi miltei etukäteen arvata.

Monia tiettyjä pareja näkisi mielellään koulutuksessa. Tajuaa itse miten suuren avun he voisivat siitä saada. Sekä sen miten kiitollisia he olisivat, kun saisivat toimivia työkaluja
kaikkien mutkien suoristamiseen. Toisaalta on turhauttavaa, kun tietää miten pitkään pareja on houkuteltava. Ennen kuin uskaltavat tulla. Vaikea ymmärtää sitä valtavaa kynnystä, mikä estää lähtemästä liikkeelle. Toisaalta tajuaa , ettei se meillekään ollut aivan kivutonta.

Jotenkin luulisi, että työsarkaa on ihan riittävästi tälläkin alalla. Ennaltaehkäisevään vertaistukeen hakeutuu lopulta vain hyvin harvat. Siinä vaiheessa vasta yleensä herätään, kun akuutti kriisi iskee. Se ei enää ole kaikkein paras aika perusasioiden opiskeluun. Milloinkahan kirkossa herättäisiin reilusti tähän suureen puutteeseen? Nytkin on satoja ja ehkä tuhansia pareja jonossa kirkon perheasianneuvotteluihin. Olisi paljon viisaanpaa hoitaa jonot pois ennaltaehkäisevällä toiminnalla.

2 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Olet tärkeän asian juurella Pekka.

    Suuressa kuvassa on jotain mätää, kun vapaus lisääntyy ja tietoa on enemmän kuin koskaan ja samaan aikaan suhteet katkeavat lyhyeen ja lapsettomuus on lisääntymässä ja syntyvyys on kääntynyt pulavuosien tasolle. Perheet voivat huonosti ja kaikkien pitäisi kuitenkin tietää rakkauden pelisäännöt. Ihmiset pelkäävät ja suhteista on tullut kulutushyödykkeiden tapaisia on /off juttuja. Tutkimukset ovat löytäneet erojen suurimmaksi syyksi yksilön kokeman tyytytymättömyyden oman elämän rajallisuuden parisuhteessa. Eli käytännössä omat halut ja tarpeet eivät täyty, jolloin haetaan eroa.

    Ennen haaveiltiin elinikäisestä kumppanuudesta ja sen nähtiin tuovan pysyvyyttä ja turvaa myös lapsille ja lapsien lapsille.

    Mielestäni hyvä parisuhde on kasvualusta sille jatkumolle joka kantaa lopulta myös yhteiskuntia ja saa aikaan sen rakentumista. Jos yhteiskunta aloittaisi parisuhteen tukemisen vaatimalla kaikkia liittoon pyrkiviä koulutukseen ja ohjaamalla suhdetta vanhemmuuteen, jonka perustana olisi yhteisöllisyyden korostaminen nykyisen individualismin tilalla, niin kansakuntamme voisi selviytyä tulevasta perikadosta, joka sitä nykyisellä menolla väistämättä seuraa.

    Meidän tulisi kansakuntana kääntyä takaisin Jumalan puoleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kiitos Ismo. Tuohon on vaikea mitään lisätä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.