Jos pyydämme kristittyjä olla
Viime päivinä olen seurustellut sata vuotta sitten syntyneiden ihmisten kanssa. Siihen on syynsä. Ensin kirjoitin muistokirjoituksen äskettäin edesmenneestä ja 22.9.1916 syntyneestä lähetysjohtaja Alpo Hukasta.
Kohta perään tein kirja-esittelyn teoksesta Herääminen pimeään. Se on koottu 1.8.1916 syntyneen Juhani Rekolan varhaisista, pääasiassa Kotimaassa julkaistuista teksteistä. Sekä muistokirjoitus että kirja-arvio julkaistaan 28.7. ilmestyvässä Kotimaa-lehdessä.
Suomen itsenäistymisen alla vuonna 1916 syntyi 79 653 ihmistä. Heistä vajaa 50 opiskeli teologiksi. Heitä yhdisti se, että he kaikki olivat sota-aikana 23-29 -vuotiaina.
Martti Voipio syntyi 19. helmikuuta 1916. Hän vaikutti vuosikymmeniä raittiusjärjestöissä ja alkoholipolitiikassa. Sosiaalineuvoksen arvonimen 70-luvulla saanut Voipio oli yksi 30-luvulla Unkarissa opiskelleista teologeista, myöhemmin hän opiskeli myös Yhdysvalloissa.
Muun muassa raamatunkääntäjänä Ambomaalla, nykyisen Pohjois-Namibian alueella työskennellyt Laina Kivelä syntyi 24.2. Hän toimi jatkosodassa viesti- ja lääkintälottana. Kivelä oli aikoinaan käynnistämässä myös partiotoimintaa Ambomaalla. Hän työskenteli Ambomaalla lähes neljä vuosikymmentä.
Hannes Leinonen syntyi 7.3. Opiskeluaikanaan hän liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta erkani siitä myöhempinä vuosikymmeninä. Leinonen haavoittui vaikeasti jatkosodassa. Viimeisinä vuosinaan hän toimi Oulun hiippakunnan piispana. Leinonen totesi aikoinaan Kotimaan haastattelussa, että ”Jokainen meistä, jos pyydämme kristittyjä olla, tarvitsee rippiä.”
Tukholman suomalaisessa seurakunnassa kappalaisena työskennellyt kirjailija ja esseisti, syväteologi Juhani Rekola syntyi 1.8. Sota-aikana hän työskenteli pataljoonanjohtajana ja pataljoonanpappina. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat muun muassa Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun sekä Kuolemantanssi.
Äskettäin edesmennyt lähetysjohtaja Alpo Hukka syntyi 22.9. Sortavalassa. Sota-aikana hän toimi kenttäpappina. Hukka oli keskeisesti vaikuttamassa Ambo-Kavangon kirkon, nykyisen Namibian evankelis-luterilaisen kirkon, itsenäistymiseen. Lähetysjohtajana hän edisti keskeisesti muun muassa sitä, että kehitysyhteistyömäärärahoja alettiin osoittaa lähetysjärjestöille. Eläkeläisenä hän opiskeli kiinankielen.
Herännäissuvun jäsen Väinö Juhani (Jukka) Malmivaara syntyi 13.10. Hän toimi ennen eläkkeelle jäämistään Kuopio hiippakunnan piispana. Ennen papiksi opiskeluaan hän teki sotilasurana ja oli jatkosodan aikaan nuorin majuri. Malmivaara oli mukana asekätkentä-jutussa, josta sai aikanaan tuomion.
Per Wallendorff syntyi 22.12. Hän työskenteli Suomen Lähetysseuran työntekijänä Jerusalemissa, mutta oli 60-luvulla perustamassa ensin Kansanlähetystä ja sitten Kylväjää. Wallendorffin tunnetuin teos on Taivasten valtakunnan salaisuus.
Kuvittelen kesäisiä seuroja, joissa jokainen näistä edellä mainituista teologeista pitää puheen. On tyyni kesäilta, pihlajien marjat ovat jo vähän punertuneet, mutta ruoho on vielä räikeän vihreää. Suihkukone lentää korkealla. Veisaamme Siionin lauluja, Hengellisiä lauluja, virsikirjan virsiä ja Siionin virsiä. Seurat kestävät pitkään, mutta aikaa on. Seuraväki tulee ravituksi.
Näiden sata vuotta sitten syntyneiden teologien elämäntöiden kautta välittyy, miten paljon erilaisia teologisia painotuksia mahtuu samaan kirkkoon. Miksi se ei olisi mahdollista myös tulevaisuudessa?
35 kommenttia
Historiasta pitää oppia. Ehkä tälläkin plogilla siihen tähdättiin. Silti olen havainnut trendinä että Kotimaassakin on yhä enenevästi menneeseen aikaan tai perinteisiin suuntautuvaa materiaalia. Plogien kirjoittajat ovat pääasiassa vanhoja miehiä, jotka mielellään miettivät vanhoja aikoja tai vanhasta nousevia perinteitä. Ymmärrykseni mukaan kirkkoamme uhkaavat suuret tulevaisuuden ja nykyisyyden haasteet kaipaavat kuitenkin uusia tuoreita ajatuksia, ideoita ja käytäntöjä, joita nuoren polven eli tulevien vuosikymmenten kirkon päättäjien tulisi olla aktiivisesti esittämässä. Kotimaa voisi minusta kirkon äänenkannattajana paljon nykyistä enemmän rohkaista kehittämiseen tähtäävää kirjoittelua ja muutakin toimintaa. Sitä fokusta valitettavasti vain harvemmalla seniori-ikään ehtineellä enää on.
Veli-Jussi Jalkanen :”Ymmärrykseni mukaan kirkkoamme uhkaavat suuret tulevaisuuden ja nykyisyyden haasteet kaipaavat kuitenkin uusia tuoreita ajatuksia, ideoita ja käytäntöjä, joita nuoren polven eli tulevien vuosikymmenten kirkon päättäjien tulisi olla aktiivisesti esittämässä.”
Lapset syntyvät samanlaisina kuin ovat aina syntyneet ja uskon, että mitään todellista kehitystä ei tapahdu, jos heidän kasvamisen edellytyksiään ja ikäkausien mukaisia kasvamisen tarpeitaan ei heidän kasvaessaan huomioida.
”Kun siis kasvatamme lapsia yksinomaan ottamaan vastaan tietoa, laiminlyömme heidän kokonaisvaltaisen, ymmärtävän ja oivaltavan toimintansa kasvatuksen. Jotta voisimme heissä kehittää korkeita psyykkisiä toimintoja, olisi opetuksessa annettava sijaa valinnaisuudelle ja omatoimisuudelle. Tätä päämäärää palvelevat sellaiset aineet kuin taiteet, käsityötaidot, filosofia, kirjallisuus ja uskonto sekä historia (oikein opetettuna). Pienemmillä lapsilla ajaa kasvatuksessa samaa asiaa satujen ja legendojen kuuleminen ja käsittely. Juuri tämänkaltainen opetus on nykyisin joutunut taka-alalle samalla kun tietoaineita on lisätty. Samanaikaisesti luodaan kasvatettaville käsitys, että tiedon totuusarvo on ehdoton, so. että sitä ei voi kritisoida.” (Alkumatka 3/81: professori Matti Bergström)
Venäjän ääni -lehti kertoi taannoin, että federaation alueilla on otettu käyttöön oppikirja, jonka kirjoittajan Sergei Leskovin mukaan lapselle on opetettava ajattelemista, mielikuvitusta, keksimistä ja omia taipumustensa kehittämistä. Kirjassa hän valottaa mm. sitä, mitä sana innovaatio tarkoittaa.
– Innovaatio sisältää kolme eri käsitystä eli keksinnön, sen soveltamisen käyttöön ja voiton saamisen.
Jotenkin ei tunnu lainkaan ihmeelliseltä, että esim. ”innovaatioita” tehtailevan Tekesin kotisivun Näkökulmassa on pohdittu ”Mikä on toimivan viemärin tuottoprosentti” ja päädytty toteamukseen ”Epäseksikkäänä pidetylle alalle on syntymässä puoleensavetävät markkinat.”
Ateistiksi tunnustautunut Timo Airaksinen on kirjoittanut kirjassaan Minuuden rakentajat (Otava 1999): ”Ihmisen elämä täällä murheen laaksossa on vaarallista, murheellista, typerää ja tylsää. Sitä pätkii vain keinotekoinen ilo, kemiallisten aineiden tai unen tuoma tajuttomuus. Yhteiskunta on sietämätön paikka elää, vankila ilman kaltereita, bordelli ilman asiakkaita.”
Pellervo-lehden haastattelussa elokuussa samana vuonna hän sanoi haastattelijalle: ”Suomi on menestyksekkäin neuvostotasavalta, koska suunniteltu yhteiskunta onnistui täällä niin hyvin ja niin pitkän aikaa. Kirjoita se siihen juttuun vaikka et mitään muuta kirjoittaisi! Ja kun kansa sitten sai lähes kaiken, mitä halusi, nyt ihmetellään, mitä seuraavaksi. Mitäs nyt tehdään?”
Mari
Kiitos erinomaisesta tekstistä.
On mielenkiintoista huomata kuinka monet suuremmoiset persoonallisuudet ovat syntyneet samana vuonna.
”Näiden sata vuotta sitten syntyneiden teologien elämäntöiden kautta välittyy, miten paljon erilaisia teologisia painotuksia mahtuu samaan kirkkoon. Miksi se ei olisi mahdollista myös tulevaisuudessa?”
Mielestäni ei ole huolta ”mahtumisesta”. Jumalalle kielteisyys eri muodoissa, jopa kaikissa muodoissa, synnissä eläminen, kuten homous, epävarmuus pelastuksesta jne. Kaikki nämä mahtuu ja voi hyvin esim. evlut kirkossa. Viittasit edesmenneisiin hengellisiin johtajiin ja teit niistä rakentavan erilaisuuden. Kuitenkin kaikki mainitut kukkineet ja kukkivat kukat yhdistää sakramentti-pelastusoppi. Jopa Urho Muroma on saanut ”armon”, vaikka hän julisti lapsikastetta vastaan, mutta sitten muutama lause myöhemmin samassa puheessa selitti kasteen kadottavan vaikutuksen pois, koska se on kasteen lahja??!!
Kun helluntaiherätykseksi kutsuttu ilmiö alkoi 1900-luvun alussa niin useimmassa tapauksissa uudestisyntymän kokeneet ja Pyhällä Hengelläkin kastetut ensimmäisinä ottivat paikalliseen kirkolliseen johtajaan yhteyden ja luulivat voivansa jakaa tämän Jerusalemissa alkaneen Hengen. Eivät voineet jakaa, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Mari Teinilä kysyy bloginsa päätteeksi: ”Näiden sata vuotta sitten syntyneiden teologien elämäntöiden kautta välittyy, miten paljon erilaisia teologisia painotuksia mahtuu samaan kirkkoon. Miksi se ei olisi mahdollista myös tulevaisuudessa?”.
Jos mennään sata vuotta taaksepäin, niin Suomen ev.lut.kirkossa oli paljon sellaisia painotuksia, joiden kaikkien emme varmaankaan kyllä haluaisi ”mahtuvan samaan kirkkoon”, jos tällä tarkoitetaan näiden painotusten tai niitä kuvastavien asenteiden hyväksymistä, tai ihmisten kohtelua näiden painotusten pohjalta. Tulee vaan esimerkiksi mieleen vielä tuolloin kirkossa varsin vahvassa asemassa ollut juutalaisvastainen ”painotus”. Tai tietyt rotuhygieeniset ”painotukset”.
Sari R-L :”Jos mennään sata vuotta taaksepäin, niin Suomen ev.lut.kirkossa oli paljon sellaisia painotuksia, joiden kaikkien emme varmaankaan kyllä haluaisi “mahtuvan samaan kirkkoon”, jos tällä tarkoitetaan näiden painotusten tai niitä kuvastavien asenteiden hyväksymistä, tai ihmisten kohtelua näiden painotusten pohjalta. Tulee vaan esimerkiksi mieleen vielä tuolloin kirkossa varsin vahvassa asemassa ollut juutalaisvastainen “painotus”. Tai tietyt rotuhygieeniset “painotukset”.”
Jos mennään sata vuotta taaksepäin, niin Suomi ei ollut itsenäinen valtio, jolla olisi ollut oma valtiosääntö, vaan sen lakeja sääteli tsaristinen ja myöhemmin bolshevistinen Venäjä. Mie pahoittelen henk.koht. kovasti sitä, että 1900-luvun vuosisadan vaihteessa arkkipiispana toiminut Gustaf Johansson otti vastoin voimassaollutta lainsäädäntöä henkilökohtaiseen suojelukseensa aviottomana syntyneen ei-karjalaisen isoisäni, joka todella oli yksi lapsuuteni todellisista tukihenkilöistä.
Kyllä Teinilä ihan selkokielellä kirjoitti. ”Juutalaisvastaisuus” tai ”rotuhygienia” eivät ole ”teologisia painotuksia.”
Kiitos kommentista Mari!
Kysymykseesi: En tiedä mitkä voisivat olla sellaisia teologisia painotuksia – nykyään – joiden perusteella blogissa esiin nostamillasi teologeilla ei olisi oikeutta olla kirkossa. Blogitekstistä ei käy esiin mitä teologisia painotuksia/näkemyksiä heillä oli. Mutta arvelen että nykyään ei löytyisi kuitenkaan monia jotka olisivat sitä mieltä, että näillä teologeilla itsellään (henkilöinä, kirkon jäseninä) ei olisi oikeutta olla kirkossa, edustivatpa he mitä teologisia painotuksia tahansa. Mutta voihan olla, että jotkut heidän teologisista painotuksistaan eivät olisi sellaisia, että kirkko pitäisi nykyään hyvänä, että niitä vaikkapa opetettaisiin rippikoulunuorille, tai ev.lut.kirkon jumalanpalveluksissa. Mutta vaikea tosiaan sanoa, koska heidän teologiset painotuksensa eivät käy tekstistä ilmi.
Kyllä ollaan tukahduttamassa. Kun islamistit tappavat viattomia ihmisiä, ei kirkon puolelta saa sanoa että joskin tappajat ovat pientä vähemmistöä, he ovat silti muslimeja ja toteuttavat uskoaan.
Samoin ei saa sanoa että kristityt ovat maailman vainotuin uskontoryhmä koska silloin joutuisi sanomaan että vainoajat ovat muslimeja. On ollut mahdollista päästä arkkipiispaksi höpötämällä jotain ympäripyöreää vuorovaikutuksesta ja keskusteluyhteydestä aina kun jotain terroritekoia tapahtuu.
Kirjoittaja
Mari Teinilä
Intohimoni uskontojournalismiin on työllistänyt minua jo neljättä vuosikymmentä. Olen asunut eri puolilla Suomea ja Namibiaa. Käytän vapaa-aikaani lukemiseen ja metsissä kävelyyn.
Erinomainen blogi. Niin – miksi ei?
Ilmoita asiaton kommentti