Viime viikonvaihteessa Joensuun Ranta-Mutalan uimakoululle kokoontui parin sadan kristillisen uimaopettajan ja hengenpelastajan joukko pohtimaan veden hengellistä merkitystä.

Todettiin, että vaikka Jeesuksen vedenpäälläkävelyä voidaankin nykyään imitoida ns. ponttoonisandaaleilla, niin tekninen kehitys ei kuitenkaan vie pohjaa pois uskolta  hyvän uimataidon pelastavaan vaikutukseen. Mutaisissa rantavesissä kahlailemalla ei koskaan opita uimaan. Veteen on mentävä – vaikkakaan ei koskaan yksin! –  kaulaa myöten ja niin, että jalat eivät ulotu pohjaan.

Vuosikokouksessa tuotiin esiin tutkimustieto, jonka mukaan uimataidon puute ei ole ensisijainen syy hukkumiskuolemiin. Suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat  kännissä sekoilevat  miehet, jotka sepalus auki ja ilman pelastusliivejä  tipahtelevat enojen lailla veneistä potentiaalisten pelastajien ulottumattomiin. Känniuinti vaatteet päällä on taito, johon moni ei enää yllä.

Todettiin, että vesikauhu on lisääntynyt erityisesti luterilaisilla pikkulasten vanhemmilla. He eivät millään tunnu uskaltavan antaa lapsiaan kastettavaksi. Kampaus menee kuulemma sekaisin eikä vesikampausta pidetä tätä nykyä erityisen coolina. Ei oteta huomioon, että pieni lapsi olisi veden ympäröimänä kuin alkukotonaan. Vauva voidaan siirtää miltei välittömästi äidin kohdusta uimahallin lämmitettyyn lapsivesialtaaseen.

Päätettiin myöntää Johannes Kastajalle postuumisti hengenpelastusmitali hänen Jordan-virralla tekemänsä pioneerihenkisen toiminnan eli kansan veteentutustuttamispojektin perusteella. Opettihan hän lukuisille ihmisille, miten vedessä voidaan olla pinnan alla niin, että nenään ja silmiin ei mene vettä.

Paljon pohdintaa sai aikaan pienoisevankeliumin (Joh. 3:16) perinteinen sanamuoto:  Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Miksi Jumalalle on niin tärkeätä, että kukaan ei kuolisi hukkumalla?

Asiaa yritettiin valottaa korvaamalla hukkuminen ajatuksella hukkaan joutumisesta. Tähän kuitenkin vastattiin, että vaikka nyt ollaankin itäsuomalaisessa miljöössä, missä sudet voivat ihan hyvin syödä pikku-Punahilkkoja, niin ei kyse kuitenkaan ole koko Suomen Siioniin yleistettävissä olevasta asiasta.  Kun katsottiin Raamattua vähän tarkemmin, niin huomattiin, että ei siellä enää puhuttukaan mistään hukkumisesta tai hukan sisään joutumisesta vaan kadotukseen joutumisesta.

Kokouksen kokoavassa päätöspuheenvuorossa tuli esiin näkökulma, että uimareitten uhkarohkeita päähänpistoja ja omien voimiensa yliarvioimista ennaltaehkäisemään jatkossa uimaopetukseen liitetään pakollisena ns. kelluntailaisuus-osio: Kaikkien veden varaan vapaaehtoisesti tai tahattomasti joutuvien uimaopetusharjoitukseen liitetään käytännön opetus siitä, miten kellumalla voidaan kaunistaa hukkumistilastoja. Kyse on ainoasta sosiaalisesti hyväksyttävissä olevasta pinnallisuuden muodosta.

Pöytäkirjan ulkopuolella todettiin vielä varsin ajankohtainen asia: Uidessa ei  sovi jahdata pokemoneja, ainakaan kännykän kanssa.

Kuvatekstit:

Yllä: Vaavi kelluu, kellu sinäkin!

Keskellä: Harjoituksen vuoksi omakin vene kannattaa aika ajoin keikauttaa nurin!

Tämä uutinen kirjoitti yllä olevat mietteet:

http://www.valomerkki.fi/aiheet/elama/suomalaiset-taitavat-uinnin-perusteet