Jos kirkko olisi yritys
Giovannino Guareschin eräässä kirjassa isä Camillo saa apulaisekseen nuoren, innokkaan papin, joka haluaa uudistaa jumalanpalvelusta. Uudistushenkisyyden lopputuloksena on, että uudistajapappi onnistui karkottamaan nekin vanhanaikaiset seurakuntalaiset, jotka vielä kävivät kirkossa, mutta hän ei myöskään onnistunut tuomaan kirkkoon uusia seurakuntalaisia.
1960-luvulla Suomen luterilaiseen kirkkoon kuului yli 90 prosenttia suomalaisista. Edistys on edistynyt, ja nyt kirkkoon kuuluu kuutisenkymmentä prosenttia suomalaisista.
Mitä on tapahtunut?
Jos kirkko olisi yritys, pidettäisiin kriisipalavereita, turhia johtajia ja työntekijöitä erotettaisiin ja ahkerasti mietittäisiin mikä on mennyt pieleen ja missä firma on epäonnistunut, miten viestintää olisi tehostettava ja minkä ajatuspajan guruja palkattaisiin korjaamaan tilannetta.
Asiakaskattavuus on laskenut. Onko tuote vanhentunut vai onko se paketoitu väärin? Onko tuote liian kallis? Onko johtajiksi valittu vain herätysliikkeiden miehiä, jotka edustivat vain jäsenkunnan vähemmistöä?
Voisiko firman tuotantoa halpuuttaa siirtämällä se ulkomaille? Onko firman johto tehnyt virheitä tai onko firman johtoon, markkinointiin tai työntekijöiksi rekrytoitu vääränlaisia henkilöitä? Pitäisikö keksiä uusi tuote, jolla palattaisiin entiseen markkinaosuuteen?
Uudistusten vaikutus
Uudistuksista ei ole ollut pulaa. On tullut uusia raamatunkäännöksiä. On tehty uusia virsikirjoja ja korjattu vanhojen virsien sanoja uusilla. Jumalanpalvelusmusiikkia on uudistettu. Jumalanpalveluksen nimi on muutettu katoliseen tapaan messuksi. Jumalanpalvelukseen on tuotu ristisaattoja ja kokemuksellisia osioita.
Kansainvälisyys on tätä päivää. Kirkollista kansainvälisyyttä edustaa ekumenia. Luterilaiset piispat ovat käyneet Vatikaanissa tapaamassa paavia. Muinaisen luterilaisuuden aikoina piispa olisi tästä syystä menettänyt henkensä tai karkoitettu maasta.
No, edistys edistyy. Silti maailman uutisia seuraavat ihmiset kysyvät, että miksi näin on tehty? Kai siellä Roomassa on käyty nuhtelemassa paavia katolisen kirkon lapsiin kohdistuneesta hyväksikäyttökulttuurista, jossa lapsia on pahoinpidelty kaikilla muilla mantereilla paitsi Antarktiksella, siellä kun ei ole lapsia?
Onko tärkeää jatkuvuus vai tämän ajan muotiaatteet?
Olisiko kuitenkin niin, että uskonnossa on kyse jatkuvuudesta eikä niinkään muodollisista uudistuksista tai kulloisenkin nykyajan muotiaatteista?
Olisiko niin, että erinäiset uudistukset ovatkin tuottaneet vieraantumisen tunnetta eivätkä niinkään vetäneet uusia massoja kirkon piiriin?
Kirkko aloitti, politiikan paineessa ja Kekkosen syvän neuvostoajan vuosina oppineuvottelut Venäjän ortodoksikirkon kanssa. Siellä suomalaiset teologit neuvottelivat KGB:n edustajien kanssa uskonopin kysymyksistä.
Viime aikoina nämä neuvottelut - joita eestiläinen tutkija Riho Saard on kutsunut ihmeelliseksi rakkauden näytelmäksi - on haluttu esittää positiivisessa valossa, vaikka arkijärjellä ymmärrämme, ettei niissä mitään järkeä ollut. Päinvastoin, tätä kautta kirkkoon ja sen missioon levisi poliittinen "rauhanideologia".
Kirkkoon ujuttautui vieras - samalla myös moniin helläsydämisiin vetoava - poliittinen rauhanagenda, joka jakoi kirkkoväkeä, kun monet ymmärsivät, että todellisuudessa "rauha" tarkoitti hautausmaiden rauhaa, kuten professori Timo Vihavainen on rauhanideologiasta todennut, sekä sotaa länsimaista yhteiskuntaa vastaan.
Näin joka tapauksessa alkoi kehitys, jossa kirkon "tehtäväksi" tuli tehdä sitä ja tätä - poliittisesti ja yhteiskunnallisesti kirkon jäsenistöä jakavaa missiota - olipa se vaikka EU-jäsenyys- sen sijaan, että olisi vanhan isä Camillon tapaan enemminkin oltu kiinnostuneita Kristuksesta.
Luterilaisen kirkon olisi ollut tärkeämpää keskustella uskonnollisista oppikysymyksistä oman jäsenistönsä sekä tieteellisen tutkimuksen, kuin KGB:n kanssa.
Menetetty markkinaosuus
Onko vain niin, että kirkon 1960-luvun aikuisjäsenistö, se laajasti kirkkoon kuulunut väki, on kuollut? Siis se sota-aikojen aikuisväki, joka kansakunnan hengenhädässä uskoi Jumalaan. Uudet sukupolvet sitten uskoivat ja uskovat uusiin asioihin.
Väestön prosenttiosuus kirkon jäsenkunnasta on laskenut. Onko niin, että kun luterilainen kirkko ei ole yritys, analyysi tästä markkinaosuuden vähentymisestä on, että asiakkaat ovatkin väärässä ja tämä tappio olisikin vain asiakaskunnan vika?
Suomi ja maailma on koronassa kohdannut suurimman uhkansa toisen maailmansodan jälkeen - Venäjän Ukrainaan kohdistaman sotilasuhan ohella. Mitä kirkon pitäisi tässä tilanteessa sanoa ja tehdä?
Kovin ohuena kuuluu kirkon ääni; ei oteta kantaa oman maan kohtalonkysymyksiin, ei rokotuksiin, "maailmanrauhaan", rokotusjärjestyksiin, perustuslain vastaisiin rajoitusesityksiin, elvytyspakettiin eikä enää, kuten aiempien sukupolvien katastrofien aikaan, rukoilla julkisesti armoa ja apua Jumalalta.
Seurakuntalainen-lehdessä julkaistun sisäministeri Maria Ohisalon mielipiteen mukaan kirkon pitäisi nyt metsänomistajana kamppailla ilmastonmuutosta vastaan. Onko tämä kuitenkaan kirkon ydintehtävä, tai edes Suomen, vai niiden maiden, jotka massiivisesti saastuttavat maapalloamme?
32 kommenttia
Kirkko – yritys
Seuraava ajatus johon jokainen voi ottaa oman näkemyksensä. Kun pappi antaa kasteen niin silloin ihminen saa uuden ruumiin Pyhä Henki jumalan toimesta ja pääsee taivaan ikuiseen paratiisiin. Tämä edellyttää ihmiseltä ehdottomasti kirkollisveron maksamista koko elämänsä ajan.
Taloudellisessa elämässä tässä heijastuu ns. pyramidi huijauksen piirteitä.
Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot. Sakarja 4:6
Jos kirkko olisi yritys, niin sillä olisi tavoitteena tehdä tulosta. Sille ei riittäisi mitenkään pelkästään se, että tehdään niin kuin on tehty tähänkin asti. Yhteiskunta muuttuu valtavalla vauhdilla ympärillä, mutta kirkko ei siihen reagoi, vaan jatkaa, niin kuin mitään muutosta ei olisikaan. Ne muutokset joita silti tehdään, tehdään vain siksi että vanhat toimintamallit voidaan säilyttää.
Minulle rakas rippikoulutyö on tuosta tuloksettomuudesta hyvä esimerkki. Nuoret käyvät rippikoulun ja isoskoulutuksen ja eroavat sen jälkeen kirkosta, koska se ei tarjoa jatkossa heille enää mitään. Kirkko pitää tätä toimintamallia huippusuorituksenaan. Toimintaa, joka ei saa nuoria sitoutumaan seurakuntaan, edes sen jäseninä. Saatikka toimimaan siinä aktiivisesti. Kuitenkin kirkolla olisi tähän hienot mahdollisuudet, mutta se jättää pääsääntöisesti tämän mahdollisuuden käyttämättä. Tehdään vain rippikoulutyö, mutta ei aseteta sille sitä tavoitetta, että nuori kokisi seurakunnan mielekkääksi paikaksi olla jatkossakin mukana. Rippikoulu voisi olla mielekäs alku, mutta nyt se on monen kohdalla turhauttava loppu.
Nyt korna-aikana kirkko jättäytyy entistä enemmän kirkon seinien sisäpuolelle Nyt, kun olisi mainiot mahdollisuudet ulkoistaa toimintaa. Mennä sinne missä ihmiset on, eikä jäädä vain odottamaan parempia aikoja. Kirkko on niin jämähtänyt omiin toimintaperiaatteisiinsa, niin ettei sen mielikuvitus riitä uudenlaiseen toimintasuunnitteluun ja toteutukseen.
Niin, kirkko ei ole yritys, vaikka toimintatavat joskus siltä vähän vaikuttavatkin. Kaikkea on yritetty. Se on totta, että uskonto-/kirkkoonkuulumispakko tietenkin on pitänyt jäsenmäärän taattuna ja edelleenkin jäsenmäärä on huimasti suurempi kuin mitä se olisi, jos vain Kristukseen uskovat olisivat jäseninä.
Ei ole Kristuksen kirkkoa ilman Häneen uskovia ihmisiä. Ei olisi myöskään poliittisia liikkeitä ilman niiden tavoitteisiin uskovia ihmisiä. Jos usko vähenee, myös kirkko pienenee. Ei siinä oikein mitkään konstit auta.
Meidän on helppo arvostella kaikkia uudistuksia, tekoja ja tekemättä jättämisiä, mutta jos usko hiipuu niin vaikea sitä on toiminnallakaan korjata. Tässä on se kirkon suurin haaste.
Kirkon strategiassa Jumalanpalveluskeskusajatus pitää pintansa huomata ja ymmärtää vain pappien olevan kelvollisia koko ajatuksesta keskustelemaan.
Tähänkin tarvitaan sitä ” Oikeaa Uskoa” jättää seurakuntalaiset asian ulkopuolelle.
Kuitenkin kaikkien työntekijöiden seurakunnissa tulisi puhaltaa juuri sinnepäin.
Paljon järkevämpää ja viisaampaa olisi keskusajatuksena katsoa Elävä seurakunta, Hengellinen seurakunta, tai Palveleva seurakunta.
Oikeaa Jumalan palvelemista edellisten otsikoiden alla olisi kovasti helpompi edes yrittää ymmärtää.
Kun sitten blogistin hyvää asiaa katsoo otsikkoon päin voi todeta kirkkomme olevan kovasti markkinavetoinen yritys minkä kirkkopolitiikka tekee kaikkensa ettei kukaan tulisi loukatuksi jäsenyydessään.
Kirkon tärkein tehtävä on saada mahdollisimman paljon ihmisiä taivaaseen. Miten tämä tavoite parhaiten saavutetaan, on ns. tuhannen taalan kysymys. Jumalan sana vakuuttaa, että taivaaseen pääsee uskomalla Jeesukseen. Siksipä lienee niin, että tuota kirkon tärkeintä tavoitetta ei ainakaan edistetä vaikenemalla Jeesuksesta, hänen teoistaan ja opetuksistaan.
Kirkolla menee huonosti koska sitä ei tarvita. Kirkon ”tuote” on sanoma pelastuksesta. Entä jospa ihmiset ovat täysin välinpitämättömiä kirkon tarjoamasta pelastukseen nähden. Valtaosa ihmisistä tuskin edes ymmärtävät sitä mistä heidän pitäisi pelastua . Mistä ihmeen synnistä ? Kaikki tulevat kuolemaan ja kuka uskoo Perkeleeseen? Silloin ei auta se miten tuote pakataan ja tarjoillaan.
Rippikoulu on rituaali joka ei näytä jättävän kovinkaan syvää uskonnollista jälkeä sen käyneille. Jos nuoret ovat kasvaneet uskonnolle välinpitämättömässä ympäristössä, ympäristössä jonka kulttuurissa uskonto ei ole oleellinen tekijä, niin rippikoulu on parhaimmillaan mielenkiintoinen kokemus ja huonoimmillaan kuolettaa sen pienenkin uteliaisuuden.
Sitten kun kirkon jäsenmäärä on muutama satatuhatta niin se kyllä riittää jotta kirkko instituutiona jatkaa olemistaan niille jotka sellaista tarvitsevat. Muut eivät sitä tarvitse.
Sekä Yrjö että Markku puhuvat vahvasti asiaa. Tässä tämä ongelmakenttä on kuvattu molemmista suunnista. On tosiaan iso kysymys. Markolle sen verran, että eipä uskoa voi mittaamaan ruveta, mutta jokainen tietää tykönään, että uskooko vai ei. Heikko uskon liekkikin riittää, mutta jos on täysin välinpitämätön Jeesuksesta, ei ihmistä seurakuntaan saa. Väittäisin, että kristityt ovat jossain määrin itsekin sulkeneet ovia omalla käytöksellään ja tekemisillään. Ei tunnu kovin uskottavalta meidän väittelymme ja hölmö käytöksemme. Onhan se usein varsin huvittavaa. Mutta toisaalta, taisi se sitä olla jo Jeesuksen aikanakin.
Mutta: me emme tee ihmisistä uskovia vaan Jumala! Hän varmaan tietää missä mennään.
Kirjoittaja
Tarja-Liisa Luukkanen
Teologian ja historian tohtori, dosentti sekä oppi- ja aatehistorian tohtori, joka kirjoittaa uskonnon, politiikan ja yhteiskunnan globaaleista ja suomalaisista ilmiöistä.
Olen ihmetellyt kirkon hiljaisuutta jäsenmäärän hiipuessa. Pidetään kulissia pystyssä, kunnes ne romahtavat. Mutta ymmärrettävää, että johtajat haluavat pitää paikkansa (ja palkkapussinsa) katkeraan loppuun asti.
Kirkon ei kannata ottaa kantaa päivänpolitiikkaan, sillä se tulee joskus myöhemmin vastaan. Ilmastomuutosta vastaan tulee kaikkien metsänomistajien kamppailla.
Ilmoita asiaton kommentti