Kansakoulussa meidän luokalla oli lyhyen aikaa yksi kumma heppu, joka väitti mm. että koira on oikeastaan ihminen, jolla on vain vähän erilainen pää. Tyyppi joutui apukouluun. Isona hänestä tuli ihka oikea taiteilija. Vasta nyt, kuusikymppisenä, olen tajunnut yhden tärkeän asian, joka saattaa tuon ammoisen koirakommentin ikään kuin uuteen valoon. Lausahdus taisikin olla syvällinen filosofinen viisaus ja tuo alle kymmenvuotias sälli ensimmäinen tapaamani kyynikko.

Kyynikot olivat hellenistisen filosofian  koulukunta antiikin Kreikassa. Koulukunta keskittyi lähes pelkästään etiikkaan. Koulukunnan nimi tulee kreikan sanasta κύων (kyon), joka tarkoittaa koiraa; koulukunnan jäsenillä oli tapana käyttäytyä karkealla tavalla ja jopa aggressiivisesti. Kyynikot pitivät koiraa tunnuksenaan. Tunnus saatettiin kaivertaa myös kyynikoitten hautakiviin.

Jos ihminenkin on vain koira, jolla on hieman erilainen pää, niin silloinhan se eläimenä voisi vedota siihen, että sen ei tarvitse kantaa vastuuta omista teoistaan. Eli pääsisi kuin koira veräjästä...

Koska olimme pyhäkoulussa ja ussantunnilla kuulleet, että Jumala loi taivaan ja maan, ihmiset ja eläimet, kaiken elollisen, näkyvän ja näkymättömän, niin kunnon väittelythän siitä syntyivät.

Kyynikko joutui pian ahtaalle, kun me muut tykitimme, että ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella luomakuntaa. Mitä enemmän me muut innostuimme puhumaan Jumalan puolesta, sitä kyynisemmäksi eli vähättelevämmäksi koirannaamainen poika tuli. Nihilismiin asti hän olisi varmasti päätynyt (”Pitäkää tunkkinne!”), ellei opettaja olisi puhaltanut matsia poikki.

Vaan verrataanpa ihmistä  ja ja eläintä keskenään.

Jo apinamies Charles Darwin hämmästeli sitä, miten nisäkkäitten kesyttäminen kotieläimiksi muuttaa myös eläinten ulkomuotoa. Monilla eläimillä väritys muuttuu, hampaat pienenevät, kuono lyhenee ja häntä saattaa lyhentyä ja tulla kiharammaksi. Koirat voivat saada luppakorvat. Ja kaikki tämä ilman että näitä ominaisuuksia olisi pyritty jalostamaan.

Kaikki villieläimet ovat luonnostaan pelokkaita ja aggressiivisia ihmisen kohdatessaan, mutta piirre heikkenee, jos joka sukupolvesta valitaan kesyimmät yksilöt lisääntymään. Ja kun eläimet ovat kesyyntyneet ihan lälläreiksi asti eikä niiden enää tarvitse koko ajan miettiä, pitääkö taistella vai paeta, niin lemmikkieläimet eivät enää tarvitse villien lajitovereittensa piirteitä. Edessä on geneettisen muutoksen tie, sillä samat geenit säätelevät eläinten aggressiivisuutta ja ulkomuotoa.

Voi, kun tämä menisi näin myös Homo Sapiensin systeemeissä. Vaan kukapa meidät kesyttäisi? Saanen ehdottaa…

Jos Jeesus saisi kesyttää meitä ihmisiä tarpeeksi kauan, mekään emme enää tarvitsisi stressireaktiota (taistele tai pakene), pitkiä ja teräviä hampaita, myrkyllistä kieltä, kovia nyrkkejä, vihaisia katseita, tahallista väärinymmärtämistä, armotonta itsekeskeisyyttä, välinpitämättömyyttä, vahingoniloa. Tilalle tulisi avoin katse, reilut ja rehelliset puheet, halu auttaa toisia ja kantaa vastuuta. Silloin tajuaisimme, että me ihmiset kuulumme toisillemme ja tarvitsemme toisiamme joka päivä. Kaveria ei jätetä. Se olisi jonkinlaista syntisten solidaarisuutta.

Ilman pitkiä sarvia ja teräviä hampaita: Ihminen ja koira on todella hyvä toimintayksikkö. Sen edelle menee vain työpari Jeesus ja ihminen. Ja toivon mukaan myös tiimi mies ja nainen.

* * * * * * *

Seija Simola laulaa Pikku Prinssin ketunkesytyslaulun:

https://youtu.be/_wRlGX6lQAQ