Jokaisella joku, nälkä

Kotikirkossa puhuttiin katoavista ja katoamattomista aarteista. Lukukappaleet olivat tätä päivää, totta ja oikeaa.

Miten moninaista voi nälkä ollakaan! Kuinka köyhä voi ihminen olla! Keskellä valtaa, voimaa ja varallisuutta asuu sielu, joka puhuu kaikesta siitä, mitä on saanut ja saavuttanut, miten on muiden yläpuolelle yltänyt. Koskaan hän ei myönnä, mistä oikeasti on pula ja puute. Nälkä, joka ei hellitä.

Minä-minä-maassa on ajoittain ruuhkaa.

 

Hän kertoo elämäntarinaansa. Kertoo uransa käänteet ja kohokohdat, muistaa sanatarkasti, mitä on sanottu ja erityisesti mainittu. Ei kuuntele kumppaniaan, ei vastaa kysymyksiin, purkaa tarinaansa kuin koski, joka ei piittaa pikkukivistä tiellään. Hän ei kuule muita, sillä se voisi johtaa vertailuun. Sanoillaan hän rakentaa maineen ja kunnian haarniskaa ympärilleen. Hänet on tunnustettu parhaaksi ja palkittu. Kaikki on mennyt hyvin, vaikka korkeita oppiarvoja ei tullutkaan. Miksi hän ei rauhoitu, tunne kelpaavansa tai olevansa riittävän hyvä omana itsenään? Mitä vikaa on elämänkoulussa, joka on antanut kosolti oppia ja valmiuksia?

***

Harteillaan hän kantaa historiaa. Joskus, kontrollin herpaantuessa, joku saattaa huomata, miten historia painaa jo ryhtiä, vetää ilmeen apeaksi. Sitten, selkä suoraksi, katse eteenpäin. Näin meillä on aina tehty, näin on aina – meillä tehdään selvä ero sinne ja tänne ja tuonne. Siihenkin, joka sanoi silloin ja sitten… Entisten sukupolvien kipu ja kauna on perintö, jota hän sitkeästi kantaa, eikä edes ajattele luopuvansa siitä. Ihminen voi saada taloja ja tavaraa, mutta raskain taakka jää vanhoista ristiriidoista ja kärhämistä. Mitä siitä, että perintöverona tulee yksinäisyys ja katkeruus, mitä siitä, että elämä vie yhä kipeämmille poluille. Perintö on kuitenkin tallella.

***

Hän on päätynyt Asemaan. Parhaimpien ja kunnianhimoisimpien podiumille. Koko elämä on kilpailua, vielä kerran hän on voittaja. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän toisesta ihmisestä tulee vaara ja uhka. Ellet varo, toinen vie mehevimmät palat ja ykkössijan. Joka päivä on kammitsoitava pelko ja puolustauduttava. Hän on matkustanut hienommin ja paremmin. Hänen kaupungissaan on hienoimmat liikkeet ja nähtävyydet. Sinulle uusi on hänelle jo säälittävää eilistä. Vain kaikkein kallein kelpaa, sillä se on parasta. Ei ole olemassa tarkoituksenmukaisinta tai riittävän hyvää, vain kalleinta. Vain sillä voi yrittää peittää jostakin nurkasta alituiseen väijyvän arjen ja alemmuuden rujon kampurajalan.

***

En ole kuullut hänen puhuvan ihmisten kanssa niin, että hän ei olisi maininnut ammattiansa. Niin, minä olen muuten… Olemme tunteneet toisemme niin kauan, ettemme enää muulla tavoin kertaa taustoja tai elämän kuvioita. Mutta ammatti, sitä hän ei unohda yhdessäkään repliikissään mainita. Olen oppinut tuntemaan hänet niin hyvin, että en ota puheeksi niitä elämäni puolia, joita en halua hänen kanssaan ruotia. Saisin kyllä neuvon, aivan kaikkeen, jos pyytäisin. Hienoja tuttavia ja seurapiiri, johon ketä tahansa ei huolitakaan. Ammatti on kulissi, jonka hän empimättä pystyttää itsensä ja keskustelukumppanin väliin aina, kun ilmassa on epäilys auktoriteetin murtumisesta.

 

Elämä on sarja valintoja. Saamista, ottamista, luopumista. Päätöksiä, jotka onnistuvat ja niitä, jotka ontuvat ja hankaloittavat elämää.

Tuskin meitä ihmisiä on täydellisiksi tarkoitettukaan, jokaisella roso tai ryhelmä, sielussa tai ruumiissa. Joskus tulee sanoneeksi, vaikka ei olisikaan tarkoittanut tai harkinnut.

Millainen minun köyhyyteni on, sen voi varmimmin ulkopuolinen huomata. On liian helppo olla sokea omille virheilleen. Virheetön en itsekään ole, vaikka näitä havaintojani tässä luettelenkin.

Pahin on nälkä, jota ei voi tyydyttää. Nälkä, joka ei lähde uusia oppiarvoja hankkimalla, kallista tavaraa ostamalla, yhä korkeammalle kipuamalla. Arvostuksen, rakkauden, hyväksymisen, kunnian nälkä. Jokaisella omansa.

Maailmassa on paikkoja, joihin voi eksyä vahingossa, tahtomattaan. Minä-minä-maa on yksi niistä.

 

 

3 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Tuota lukiessa tuli mieleen kuinka eksyksissä olemmekaan… Hienosti kirjoitettua ja puhuttelevaa. Joskus olen miettinyt sanaa ”kunnianhimo” ja kuinka sitä pidetään yleisesti hyveenä… Ja kuitenkin hiljaiset ja nöyrät perivät maan ja silti, sitä ei kukaan nykyisin tavoittele…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Liisa Laurila sanoo:

    KIitos lukemisesta ja kannustavasta kommentista! Kunnianhimo – siinä on kaksi sanaa, kunnia on hyvä, himo ehkä ei… Tuskin on väärin pyrkiä parempaan, yrittää kehittää itseään, mutta ei muita tallaamalla. Hienoimpia ihmisiä, joita olen tavannut, ovat kaiken kokeneet huippu-urheilijat. Kun on tarpeeksi monta kertaa voittanut ja riittävän usein jäänyt pois palkinnoilta, suhteellisuuden tajukin on asettunut oikealle kohdalleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Niinpä… Ihminen harvoin pyrkii alhaisille sijoille ja kilpailu ykköspallista on takaa ja kovaa. Monet pettymykset kokenut, oppii etsimää lohdutuksensa lopulta muualta, kuin toisten voittamisesta. Jeesus opetti meille jotain erityistä, kun sanoo:

    “Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä. Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.” Matt.5:3-6

    On hyvin koskettavaa, kun joskus tapaa yleensä hyvin iäkkään ihmisen, joka on oppinut elämän tärkeimmän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Liisa Laurila
    Liisa Laurila

    Sanat ovat uusiutuva, arvokas luonnonvara. Sanat ovat ajatusten peruskallio. Vaalitaan sanojen taitoa, vastuullisesti. Lisää luettavaa http://sanataito.blogspot.fi